Pidä itses lapsettomana!

Yleensä kanssamatkustajat spårassa luulee tajuaa mun olevan täysin hullu ja antavat mun vallata kahden ihmisen paikan yksin, kun joko niiskutan hiljaa itsekseni tai pillitän vuolaasti räkä sieraimista valuen. Nyt olen tästä traditiosta poiketen hihitellyt/nauranut äänekkäästi ratikassa matkustaessani. Syypää siihen on Minttu Hapulin Selibaattipäiväkirjat. Luin kirjan ensimmäisen kerran joskus kolmisen vuotta sitten, kun pitkän parisuhteen päättyminen ja sinkkuna sekoileminen aiheuttivat jonkinlaisen eksistentiaalisen kriisin. Tavoittelisinko uutta ja parempaa parisuhdetta vai ryhdynkö nauttimaan elämästä yksin jne. Ei tämä kirja silloin mitään suurempaa valaistusta antanut asiaan mutta nauratti ihan vitusti. Ja naurattaa edelleen.

Hapulin näkemys parisuhteesta, avio-onnesta ja jälkikasvusta on ihanan kyyninen. Ja munlainen nuorempi kyynikkohan tarvitsee nimenomaan lisää luettavaa, joka vahvistaa kyynisiä näkemyksiäni rakkaudesta ja rakkaudettomuudesta. Toisaalta mä tiedän kyllä muutaman onnesta sekaisin olevan vauvaa odottavan naisen, häitään suunnittelevan morsiamme ja vasta-rakastuneen sinisilmäisen urpon, joiden vois olla hyvä lukasta tämä kirja ja saada vähän perspektiiviä ajatusmaailmaansa.

Mun lempiluku kirjassa on varmaankin kirjan viimeinen luku lapseton ja normaali. Olisi oikeasti hienoa elää maailmassa, jossa se tosiaan olisi normaalia olla lapseton. Olen ollut elämäni aikana kahdessa oikeasti vakavassa parisuhteessa ja suunnitellut tulevaisuutta näiden herrojen kanssa. Suunnitelmiin ei tosin kuuluneet lapset. Joku on kehdannut väittää, että olen jotenkin alitajuisesti tiennyt kumppanieni olevan minulle vääriä, enkä siksi ole halunnut suunnitella perheen perustamista heidän kanssa. Että kyllä sitten vauvakuume iskee, kun tapaan Sen oikean. Jos mä oon alitajusesti tienny, että nää tyypit oli mulle ihan vääriä, niin miksi toisen kohdalla kesti 6,5 vuotta, että tää tieto siirtyi alitajunnasta mun tietoisuuteen?

Käväisin pitkästä aikaa facebookissa ja huomasin, että eräs ihminen (siis Vickanin lisäksi) oli saanut lapsen.  En ole ollut hänen kanssaan juurikaan tekemissä pariin vuoteen mutta ennen sitä vietimme yhdessä railakasta sinkkuelämää. Nyt tämä nainen, joka pari vuotta sitten vannoi itsenäisyyden, lapsettomuuden ja tyttöenergian puolesta, on pienen nelikiloisen ryppyisen pojan äiti (Kuvateksteistä päätellen siis pojan. Kuvastahan sitä ei voi tietää, koska vauvat näyttää kaikki ihan samoilta, tytöt ja pojat.). Ei siinä mitään, onnea vaan kovasti. Itseäni rupesi vain pelottamaan, että voiko toi tapahtua minullekin. Voiko tässä käydä niin, että jos tapaan Sen oikean (mikä siis itsessään on jo vähän liian science fiktionia) hullaannun rakkaudesta niin paljon, että unohdan e-pillerit. Mieleeni juolahti väkisinkin paha ajatus. Onko tämä ihminen tehnyt myönnytyksen yhteiskunnan odotusten ja parisuhteensa takia. Hän on kolmekymppinen nainen ja kihloissa avopuolisonsa kanssa. Seuraavan askeleen kuuluu siis olla häät tai vauva muuten jotain on pielessä.

Hapulin mukaan se, että nainen luistaa peruselämäntehtävästään, eli lapsien synnyttämisestä, oikeuttaa perheelliset naiset tuomitsemaan tämän katalan petturin ja kyseenalaistamaan tämän usein hyvin tarkkaan harkitun ja mietityn valinnan. Kuinka moni lapseton uskaltaisi ääneen kyseenalaistaa näiden lapsista ja hormooneista sekaisin olevien äitien valintaa? Uskoisin, että korkeintaan erittäin itsetuhoinen yksilö ryhtyy moiseen hommaan. Hyvähän se munkin on täällä netissä nimimerkin takana huudella. En kyllä näitä juttuja menisi ihan heti tohon leikkikentälle laukomaan. No perheelliset voivat onneksi lohduttautua sillä harhaluulolla, että he eivät sitten ainakaan vanhana kuole yksin.

Kirja sisältää myös mm. seuraavat mielenkiintoiset kappaleet: hääpsykoosi, pihtarit, runkkaamisen jatkokurssi ja valtapelit.

note to self:
täytä e-pilleri- ja kondomivarastot