Herkkukori

Tässä nyt otos mun tän päivän sapuskoista. Todella oppien ja suositusten mukaista. Joka kerta kun olen tonne internettiin näpyttänyt päivän suupalat, on toi pinkki herkkukori pursunnut yli äyräiden. Jos ihminen on sitä mitä syö, niin mä oon melkonen herkku tän teorian mukaan.

No jos mun ruokailutavat on supersyvältä, niin liikuntapuoli ei oo enää ihan niin perseellään. Mulla on ollut tässä jo pitempään salaisena tavotteena saada itteni salille kolme kertaa viikossa. Tää viikko oli nyt ensimmäinen kun pääsin siihen tavoitteeseen. Aiempina viikkoina mä tosin oon pyöräillyt töihin, joten ihan vätys en oo silloinkaan ollut. Nyt mä rupeen vähitellen oleen siinä kuosissa fyysisesti, että salille meno ei enää vituta ja hävetä. Kunto on kohonnut ja kroppa kiinteytynyt jo ihan hitusen. En edes muistanut, miltä mun lihakset tuntui ja miten mukavaa on, kun niitä on vähän rääkännyt. Ja täs yks päivä mä löysin sisältäni sen hullun urheilijankin, joka piiskaa itseään tekemään vielä pari toistoa. 

Eli paskaa on mutta ei ihan pelkkää paskaa enää.

Rehuja

Tänään aamulla tapahtui jotain aivan uskomatonta. Mä torkutin vaan kolme kertaa ja nousin ylös, vaikkei olis edes ollut pakko. Vetäsin vähän vaatetta niskaan ja lähdin lenkille käpsyttelylle. Aamulenkki suuntautui tällä kertaa jääkaapin sijaan torille ja hain sieltä vähän terveyshenkisempiä herkkuja. Jos näiden avulla ei nyt rupee lihoominen loppumaan, niin lompakko ainakin tyhjenee.

Tässä olikin sitten tämän päivän urakointi. Saako jo mennä takasin nukkumaan?

Rollekin innostui mustikoista.

Salille siitä läskiperse!

Mun vitutus jatkuu edelleen ja se on saamassa aivan ennennäkemättömät mittasuhteet. Alan taas oleen vakuuttuneempi siitä, että mitä vähemmän on kontakteja ulkomaailmaan, sitä parempi on mun mieliala (normaaliako?).


Soitin yhdelle kaverille ja tiedustelin haluisko se treffata joku päivä. Se laitto vastaehdotuksen kehiin, kivaa. Mennään shoppaamaan. Mun vatsaa rupes vääntämään ja tuskan hiki tuli pintaan. Päässä vilkkui mielikuvat itsestäni sovituskopissa liian pienissä vaatteissa. Toisaalta mun farkkutilanne alkaa oleen hälyttävän huono. Uudet, kokoa isommat olis ostettava. Kerroin kaverilleni näistä mun läskihuolista ja farkkutarpeesta. Lohdutukseksi tuli neuvo lähteä lenkille/salille.

Ai miten niin et pysty, meet vaan.

Taitaa olla tuha sanoa, mitä tein puhelun päätyttyä. Juu, en menny lenkille, menin sänkyyn itkemään. Tulipa taas olo, että oon maailman isoin luuseri. Jos se lenkille tai salille meno on jollekin normaalille ja täyspäiselle ihmiselle niin kovin helppoa, niin voisiko joku teistä tulla hakemaan mut mukaan liikuttamaan tätä hanuria?

p.s. Ihanaa kun sataa.

Reviirinlaajennus

Sisälle vai ulos?

Kuten on todistettu Rollella on kova hinku laajentaa reviiriään. Se on kovin utelias ja vaanii tipuja ranskikselta ja on aina rynnimässä rappuun, kun avaan ulkooven. Päätin, että nyt saalistetaan kaks kärpästä yhdellä iskulla, tyydytetään Rompanin vapaudenkaipuu ja viedään samalla mut ulos. Mähän olen tunnetusti kykenemätön lenkkeilemään yksin, niin aattelin, että Mörristähän saisin kivan kaverin. No valjaitten kanssa toi homma ei toiminutkaan ihan niinku piti. Tehtiinhän me lenkki, siihen rappuun ja siinä sit kökötettiin ja äkkii takas sisälle.

Mä olen itekin vähän laajentanut omaa reviiriäni täältä sängystä. Oon käynyt tällä viikolla pari kertaa tossa läheisessä puistossa pötköttelemässä bikineissä. Parempi vähä yrittää tummentaa tota läskiä. Ihan valkosena näyttää vielä karseemmalta. Pari pisamaakin sain, joten näytän nyt ihan siltä kun oisin elävä. Pahasti voi ulkonäkökin siis pettää. On muuten oikeesti rankkaa hommaa toi auringossa makaaminen. Edellisestä kerrasta on jo sen verran aikaa, etten muistanut, että tuntien lojumisen jälkeen olo on kun ison urheilusuorituksen jälkeen, väsynyt ja hikinen.

Täs on ihan jees, en mä tän pidemmälle haluu.

Kotiin turvaan!

p.s. Arvaatkas mitä pimeitä unia oon taas nähny. Tos yks yö Rompan oli sitten paksuna ja siltä oli peräpäästä tulossa pentuja. Peräaukosta ilmeisesti koska se on poikakissa. Neitseellinen sikiäminen todennäköisesti. Mitähän kamalaa tääkin taas kertoo mun alitajunnan ajatuksista.

Iltapala

Erehdyin eilen selaamaan vuoden takaisia valokuvia ja tajusin, että olen lihonnut enemmän kun olen halunnut uskoa. Vielä vuosi sitten mulla ei ollut yhtään vatsaa. Nyt on, vaikka kuinka yritän vetää masua sisään.

No päätin sitten, että nyt alkoi kunnollinen elämä ja lituska vatsan etsintä. Koska mä olen liian masentunut ja uupunut urheilemaan, täytyy ryhtyä tarkkailemaan syömisiä. Ja sehän onnistuu! Söin iltapalaks porkkanoita. Tänään jatkoin aika hyvin samalla linjalla. Lounaaksi söin voikkarin ja kuvassa iltapala. Arvatkaa onko pahaolo. En ees kyennyt syömään tota ankeen pientä aakkospussia kokonaan, kun rupes tulee ällö olo. Pitää jatkossa tyytyä vain suklaaseen, siitä ei tuu niin paha olo.

Kaupassakäyminenkin on jotenkin kamalan vaikeeta. Ekanakin ihan sinne meneminen on työlästä ja sitten vielä pitäs päättää, et mitä ostas, kun mitään ei tee mieli. Sitten ostan karkkia ja mehua, koska kylhän ne sit säilyy. Kunnon ruokaa en osta, kun en mä jaksa mitään safkaa laittaa tai syödä ja ne eväät menee sit pilalle ja roskiin. Tää on niin syvältä, että syön nykyisin vähemmän kun joskus aiemmin mutta lihoan.  Miten voi lihota, vaikkei ole ruokahalua? No kai sitä voi, kun ei liiku ja kurkusta menee alas vaan sokeria ja rasvaa. Saisimpa mä mun ruokahalun, ruoanlaittamisinnon ja liikkumisen ilon takaisin.

Isoin luuseri

Tänään mulla oli hetkellisesti voittajafiilis. Mä sain raahattua itseni lenkille. Mun lenkkivauhti oli kyl kaukana niistä töölönlahtea ympäri ravaavista himojuoksijoista. Oma meno muistutti lähinnä hiipimistä. Kaks rundia mä kuitenkin menin, enkä kuollut, oksentanut tai pyörtynyt hapen puutteesta. Pienoinen tyytyväisyys levisi koko vartalooni, ihan jenkkakahvoja myöten ja olin iloinen, että olin saanut kotioven auki ja lähdettyä ulos.

No arvaako kukaan, mitä liikkuu entisen himourheilijan mielessä illalla suihkun ja iltapuuron jälkeen?

Vaan kaks kiekkaa, sä oot laiska! Etkö muka olis jaksanut juosta kovempaa ja pidemmälle? Sulla on huonoin kunto ikinä! Oot nolo.

Mä tuun niin surulliseks, kun mä tajuan, etten mä enää pysty lähellekään samoihin suorituksiin, kun vaikka vielä vuosi sitten. Enää en jaksa vetää leukoja enkä kovin montaa punnerrustakaan. Oman kehon painolla tehtävät jutut tuntuu suunnattoman raskailta, koska kaikki mun kauniit ja kiinteet lihakset on löysistynyt. Mulla on nyt takana elämäni pisin urheiluton jakso. Kovasti mä tässä kevään mittaan yritin välillä käydä zumbaileen mutta mitään säännöllisyyttä siihen touhuun ei tullut, joten kuntokin on jatkanut reipasta vauhtia tässä loputtomassa alamäessä.

Aiemmin urheilu  on jossain määrin määritellyt sen, kuka mä olen. Se on ollu mulle osa normaalia elämää/elämäntapa ja koin sen oikeesti mielekkääksi ja sain siitä mielihyvääkin. Treenaaminen oli kuin noidankehä, tosin positiivinen sellainen. Jokainen treeni itsessään ruokki hyvää oloa ja halua treenata. Nyt mä en oo yrityksistä huolimatta löytänyt sitä intoa rääkätä itseäni ja treenata säännöllisesti. Terapeutti, lääkäri ja moni muu on joutunut kuunteleen mun valitusta löllyvistä alleista ja rautaisen kunnnon katoamisesta. Syitä tähän totaalisen muutokseen jumppakärpäsestä sohvaperunaksi löytyy mun korvien välistä lukemattomia mutta yhtään ratkaisua ei ole kukaan keksinyt.

Täl viikol alkoi muuten yks mun lemppari reality-ohjelma. Taisin joskus aiemmin jo mainita, et mun mielestä jenkkien Suurin pudottaja on siitä teatraalisuudesta ja teennäisyydestä huolimatta aivan loistava ohjelma. Joidenki niiden kilpailijoiden päättäväisyys ja motivaatio on mun mielestä ihailtavaa. Oon mä joskus tainnut jopa liikuttua ihan kyyneliin asti katsellessani kyseistä ohjelmaa. Mä tarttisin jonku Jillianin tai Bobin piiskaamaan mua. Tarttisin jonku personal trainerin, joka auttas arkirutiinien ylläpitämisessä ja tän elämän suorittamisessa.

T. häviäjä

Kurvit suoriks!

Nyt mä olen pohjalla, totaalisesti. Mä eksyin tänää zumbaamaan, ekaa kertaa. Ihan en tavottanut sitä zumban syvintä ajatusta (vaikka ohjaaja oli melko kuuma ja selkeesti sillä oli rytmi veressä, näyttää zumbaaminen tv-shopin mainoksessa paremmalta) mutta tajusin, että mä en osaa ketkuttaa hartioita. Mulla heilu vaan pää ja perseläskit, kun piti jotain sheikkailla. No ei tällanen pallopelejä koko ikänsä pelannut rymistelijä voi osata. Muut osas ja masens, kun oon niin jäykkä. 

Huomasin tällasen uutisen mutta mua ei kyllä ole haastateltu tohon tutkimukseen. Mielihyvä on ollu kaukana, kun oon viime aikoina jumpannut. Maanantaina meinasin oksentaa lihaskuntotunnin jälkeen/aikana ja yks päivä olin pyörtyy kesken steppailutunnin, kun alko se laudalle hyppiminen tekeen tiukkaa (meinasin pari kertaa hyppää ohi ja kaatuu, siin kohtaa tajusin et nyt on mulla oma tauko). Ehkä pitää olla jotenki riittävän hyvis sheipeis et voi tuntee muutakin kun tuskaa liikunnan aikana.

Kuvan pyörä ei liity juttuu

Mutta pieni mielihyvä tuli, kun maanantaina kävin jumpan jälkeen punnituksessa ja lukema oli -0,2 kg edelliseen kertaan verrattuna. Asia oli onneksi helposti korjattavissa. Menin kauppahalliin lounastamaan kermaista kalakeittoa. Tää mun "laihduttaminen" sujuu tosi hyvin aina sillon, kun mä en syö. Mutta kohta vois kaivaa pyörän hangesta, koska ainakin tossa lämmitetyllä Aleksilla on lumet sulanut aika kivasti. Sitten ei tarttis ehkä zumbailla ja mennä pummilla niin paljoa.

T. Läski

Peili

Kävin viikonloppuna jumpassa. I know, jo toka urheilusuoritus tässä kuussa. Pitää varoo, ettei tuu ylikuntoon. Se oli joku tällänen perus läskeillekyytiäjahikeäpintaanjumppa. Mun suurin keskittymistä vaikeuttava seikka oli se saakelin peili, jota siellä jumppasalissa ei pääse karkuun edes takarivissä (koska ne edessä olevat mimmit on niin kapeita, ettei meikäläinen pysty niiden takana piileskellä). Hirveen kiva oli katella itseään peilistä vajaan tunnin verran ja tulla siihen lopputulokseen, että hyi yök. Ei tää mun mielipide itsestäni ja omasta ulkomuodosta tullut mulle mitenkään yllätyksenä, mutta koska ärsykkeelle eli peilille altistuminen oli sen verran pitkäkestoista, oli reaktiokin normaalia peiliin tuijottelua voimakkaampi.

Kissasta vois vähän ottaa mallia.

Jumpan jälkeen tein liudan pyhiä lupauksia ruokavalion parantamisesta ja säännöllisemmästä liikunnasta. Jokainen varmaan arvaa, jos ei satu olemaan omakohtaista kokemusta, kuinka hyvin nää itseinhossa tehdyt lupaukset yleensä pitää. Illalla lohturuokaa naamaan ja löysä t-paita päälle. Tosi kiva nyt sitten yrittää liikkua säännöllisemmin ja käydä siellä jumpassa antamassa läskeille kyytiä, kun ne peilit ahdistaa mua ihan vitusti. Yks vaihtoehto vois tietty olla, ettei laittaiskaan piilareita, kun menee treenaamaan. Sitten ei tarttis nähdä omaa peilikuvaa eikä katella kadehtien niitä hoikkia tyttöjä, joita selluliitti ja läski ei oo löytänyt.

Joku jossain oli jonku uutisen mukaan tehnyt taas loistavaa tutkimustyötä ja tullut siihen tulokseen, että peilin tuijottelu ei oo hyväks. Hyvä, että tätäkin asiaa on nyt sit tutkittu. Kiitos.

Kauhallinen itseinhoa ja kateutta aamupalaks tällasena ihanana maanantaina. Selkeesti hyvä viikko tulossa eli entistä vittuuntuneempana kohti uusia peilejä.

p.s. Miksei saleilla voi olla sellasia hoikentavia peilejä kuten esim lintsin naurutalossa? Ainakin mun urheilumotivaatio pysyis korkeemmalla, jos näyttäsin omasta mielestäni paremmalta. Kivempihan se on yrittää pysyä sheipeissä kuin yrittää päästä eroon niistä sivuläskeistä, jotka ei ikinä katoa. Miten kukaan saa motivoitua itsensä tekemään jotain, joka tuntuu toivottomalta.