Masennus on rumaa

Tukka likainen. Laskut avaamattomina eteisen lattialla. Sänky petaamatta. Kissanhiekkaa kylppärin lattialla. Lukemattomat Hesarit oven edessä. Se ei haittaa, ei ovea jaksais avatakaan.

Mikä meikki peittäis masennuksen? 

Paperiton toimisto vuoteen 2020 mennessä

Heräsin puhelimen pirinään. Olin unohtanut laittaa sen äänettömälle. Vittu! Mun täti on soittanut tällä viikolla joka päivä mulle. Se on huolissaan tästä mun vatsataudista. Se on jännä, miten paljon helpompi sen ja mun äidin olla huolissaan mun paskomisesta kuin mun masennuksesta. Pelkäävät, että jos mä vaikka kuolen nestehukkaan. No ei syytä huoleen, söin aamupalan. Lautasellisen suklaamuroja maidolla x2. Ja ei, en siis ole 10-vuotias pikku prinsessa, vaikka valitsemani myrkky onkin sokeri. Lomalla matkin hotellin kersoja ja vedin tuoreita hedelmiä ja suklaamuroja aamiaiseksi. Erona on vain se, että lautaset täällä kotona on kolme kertaa suurempia.

Mä tsemppasin eilen. Terapian jälkeen poikkesin kotimatkalla työkkäriin. (Tähän sopisi nyt fanfaarit!) Se mamma siellä työvoimatoimistossa puhu todella hauskalla tavalla. Se muistutti jotain henkilöä, en vaan keksinyt, että ketä. Täyteltiin niitä lappuja ja se kirjotteli koneelleen jotain (miksi ne henkilötiedot pitää kirjottaa siihen paperiin ja sitten se täti kirjottaa ne vielä koneelle?). Mä selvisin aluksi siitä oikeen hyvin ja se varmaan luuli mua ihan normaaliksi siihen asti kunnes se rupes kertomaan, että mitä kaikkea mun pitää tehdä, että mä voisin saada jotain rahaa jostain. Teki mieli pillahtaa itkuun ja sanoa, että pitäkää penninne. Sitten me tehtiin työnhakusuunnitelma. Suunnitelma on omatoimista työnhakua. Onneksi se mamma oli hirmu mukava, etten mä sitten ryhtynyt vittumaiseksi.

Nyt mun pitäisi toimittaa sinne kopioita työdistuksista ja sopimuksista ja vaikka mistä. Enkä oo edes viimesimmältä työnantajalta saanut pyydettyä todistusta. Mulla on jotain työttömyyskassan maksujakin maksamatta, että se ei kai oo kauheen hyvä homma. Kaiken tän lisäksi pitäisi vielä lukea jotain juttuja sieltä työkkärin nettisivuilta ja verkkopankkitunnuksilla kuitata, että on lukenut sen paskan. Pitäisi löytää verkkopankin tunnukset siis jostain. Ja kaiken tän tekemiseen oli vielä joku helkkarin aikataulu. Deadline. Mä oon niin dead. Burn out.

Mun psyyke ei kestä tällasia paperinhommia. Mä oon traumatisoitunut näistä sosiaalietuuksista ja niiden hakemisesta. Opiskeluaikana, eli ei siis niin hirveen kauan aikaa sitten, nostelin opintotukea, eli korotonta lainaa. Eräänä kauniina päivänä valmistumisen jälkeen otin laskimen käteen ja ryhdyin tarkistamaan ylittyykö tulorajat ja kuinka monelta kuukaudelta joudun palauttamaan opintotukia. Tässä vaiheessa olisi pitänyt tajuta, että voidakseen selvitä opintotukien takaisinmaksuviidakosta, ei riitä, että on kirjoittanut lyhyestä matikasta laudaturin (omakehu haisee, I know). Laskin laskut päin persettä, tietenkin ja palautin yli 1000 euroa liikaa opintotukia takaisin. Mulla rupeaa nyt kyyneleet kihoamaan silmiin ja kädet tärisemään, kun mä ajattelen sitä tilannetta. Oikaisupyynnöt ja valituskirjeet Kelalle ei paljoa auttaneet. Oma moka. Voi voi. Kyynel. No rahaa se vaan oli. 

Onneksi ulkona paistaa aurinko. Tulee niin energinen olo tosta auringon paisteesta. Saakohan jostain netistä tilattua pimennysverhoja, jotka olisi just sopivan kokosia mun ikkunaan. Täytyy muistuttaa mun sisustajaa sellasten hankkimisesta asap.

Haetaan kärsivällistä ja tehokasta sihteeriä.

p.s. päivän viikon lookki on suunnilleen sama kun Austin Powers leffan hollantilaisella Kultamunalla. Mä tosin en syö omaa ihoani, vielä ainakaan.

Cuteness overload vol 3

Jälleennäkeminen mun rakkaan mirrin kanssa oli ihana. Palasin lauantaina reissusta ja sain pitkästä aikaa halia mun Rompulaa. Tosin aluksi sen oli pakko mököttää ja juosta mua karkuun mutta nyt me ollaan sen kanssa taas ihan väleissä ja nukuttiin jopa vierekkäin siihen asti kunnes se laattas sänkyyn (miksi ne aina laattaa sänkyyn tai matolle, eikä lattialle mistä olis helpompi siivoo sotku?). Kyllä mäkin varmasti osottasin mieltä ja olisin vähän myrtsinä, jos se ois lähteny johki reissuun ja jättäny mut tänne ikävöimään. Ja sit mä viel semisti petin sitä siellä matkalla ottamalla kuvia kaikista sen kylän söpöistä kulkukolleista.

Itselläni ei ole parveketta, vaikka merinäköala asunnossani onkin (siis jos puissa ei ole lehtiä ja kurottaa ikkunasta niin, että melkein putoaa). Hoitopaikassaan Rompulakin pääsi pitkästä aikaa nauttimaan talvesta ja lumesta. Edellisesta talviriehasta taitaa olla jo pari vuotta aikaa.

On toi mörri vaan niin ihana. Oli hauskaa kattoa, kun se riehui ja peuhasi lumessa. Eläimen seura on niin piristävää. Muistan jostain joskus lukeneeni, että lemmikki vaikuittaisi positiivisesti omistajansa terveyteen. Uskon tähän täysin. Vaikken kovin terve olekaan, niin olen varma, että olisin vähemmän terve ilman kissaani. Rollen hoitaminen on auttanut pitämään kiinni arjen rutiineista. Vaikka en ole omia hiuksia jaksanut pestä, vaatii silti todella paljon, että laiminlöisin Rollen hoitoa. Välillä tulee aikoja, kun en pysty avaamaan kotiovea ja käydä edes kaupassa ja kissan ruokakin on päässyt loppumaan. Silloin saan jossain vaiheessa tsempattua itseni kauppaan, jotta Rolle saa ruokaa. Ilman sitä painetta, voisi kotona kykkiminen kestää paljon pidempään. Saman tapaisesta kokemuksesta kertoi joskus eräs tuttavani, joka kärsi vaikeasta masennuksesta. Häenen veljensä kiikutti koiransa tuttavalleni aina töihin lähtiessään, näin hänellä oli seuraa ja vaikka koiran lenkittäminen sillä hetkellä oli kuulemma tuntunut tuskalliselta, oli se kuitenkin parempi vaihtoehto kuin kotona neljän seinän sisällä mököttäminen. Eläimen seura ja sen kanssa leikkiminen tuottaa mielihyvää. Eikä siitä tule morkkista niinkun dokaamisesta tai suklaasta tai shoppailusta. Mä en olisi mitään ilman mun mörriä. Vielä kun se oppis käymään pöntöllä, niin ei tarttis kannella kissanhiekkaa kotiin ja imuroida sitä ympäri asuntoa.

Äiti

Masu kipeenä. Noin 20h ilman kiinteetä ravintoa ja nestemäinenkin on ollut alkoholitonta. Tässä lopputulos. Ajatuksenvirta vetänee vertoja Johanna Tukiaisen blogipäivityksille.

Syksyllä oli monen kuukauden radiohiljasuus. En jaksanut vastata äidin puheluihin, koska joka kerta kun oltiin tekemisissä, mua vaan rupesi vituttamaan kaikki entistä enemmän. Joskus mä kadehdin ihan älyttömästi niitä ihmisiä, jotka on läheisiä äitinsä, siskonsa tai ylipäätänsä perheensä kanssa. Joskus mä taas mietin, että kyllä osa siitä perheidyllistä, mitä tää maailma on täynnä, on pakko olla kulissia.

Mun välit mun äitiin on aina ollut todella etäiset. Olin pienenä enemmän isin tyttö. Oon kuitenkin jotenkin oppinut tulemaan toimeen äidin kanssa. Ei me siis riidellä toisin kun mun äiti ja sisko. Ne pitää mykkäkoulua, huutaa ja jauhaa. Minä ja äiti pysytään enemmän asialinjalla. Meidän keskustelut on hyvin pinnallisia, jutellaan tyyliin säästä. Se oli ihan ok silloin, kun mulla oli kaikki ihan jees, enkä tarvinnut mitään erityistä äidillistä tukea. Mun äiti ei nimittäin ole kovin äidillinen. Se ei osaa lohduttaa. Se hermostuu, jos mä kerron pahasta olostani. Se menettää malttinsa, jos mulla on niin huono olo, että en pysty syödä. Voi hyvänen aika, en mä enää tiedä mitä mä teen sun kanssa. Ihan kun meidän välillä ei olisi juuri minkäänlaista tunnesidettä. Ei me halata, ikinä. En mä pala halusta kertoa sille mun elämästäni. Ei se edes taida oikeen tuntea mua. Mä en halua kertoa sille asioistani, koska mä en kestä sitä sen huolestumista ja voivottelua. Kyllä sun pitää nyt mennä lääkäriin. Pakkohan sun on töitä saada. Onko sulla nyt rahaa lähteä matkalle? Mä kyllä tiedän, mistä mä oon perinyt tän mun perus negatiivisen elämänasenteeni.

Tänään äiti kävi tuomassa mustikkakeittoa, kun mä olen edelleen vähän huonovointinen. Se viipyi viisi minuuttia. En tiedä mihin sillä oli niin kiire, en kysynyt. Kaikesta huolimatta jo tän viiden minuutin vierailun aikana mun niskakarvat nous pystyyn ja vitutuskäyrä kohosi. Miten se voikin aina saada mut tuntemaan itseni niin saamattomaksi. En mä ennen tätä masennusta tarvinnut ketään ihmistä mua patistamaan töidenhakuun tai muuhunkaan. Mä oon aina ollut se vastuullisempi ja mun sisko se hulttio, silti äiti käyttäytyy mua kohtaan niin kuin mä en itse tekisi mitään. Myönnän, että en nykyään hoida asioita ihan niin säntillisesti kuin normaalit ihmiset. Maksan välillä laskut myöhässä, en käy kaupassa viikkoon, pidän puhelinta äänettömällä monta päivää ja koti on sotkuinen. Kuitenkin jossain vaiheessa tavalla tai toisella mä saan noi asiat tehtyä mutta sitten äiti on jo keksinyt jotain muuta, mistä se mua patistelee. Miksei se jää tänne mun kanssa siivoomaan, jos se on niin huolissaan tästä pölyn määrästä tai miksei se yhen mehukeiton sijaan tuo muovikassillista ruokaa, etten mä kuihdu kokonaan?

Mä en halua kuulostaa kiittämättömältä, mä oon vaan vitun kyllästynyt. En mä jaksa enää pyytää siltä mitään äidillistä turvaa tai apua. Kun on kyse mun äidistä niin musta tuntuu, että mä aina vaadin tai odotan liikaa. Vertaan aina muihin.

Paska homma

Työttömän arki saa odottaa vielä hetken. Thaimaan tuliaisina tuli kotiin mukaan joku vitullinen vatsapöpö. Pitäisi varmaan mennä lääkäriin mutta ei oikeen huvita lähteä kovin kauas omasta vessasta ja eipä oikeen huvita lähteä asioimaan terveyskeskukseen. Edellinen käynti oli kaikille osapuolille sen verran epämiellyttävä. No eipähän tullu morkkista eilisestä laskiaspullasta, jonka kaveri toi.

Vaikka olo on kun rekan alle jääneellä, niin silti jotain hyvääkin tässä on. Saan vielä hetken pakoilla todellisuutta eli työkkärissä käyntiä ja aikatauluttomia arkipäiviä. Sairaanahan on ihan ok maata koko päivä kalsareissa, katsoa paskoja tv-sarjoja ja olla pesemättä tukkaa. Mulla on kyllä suuri pelko, että sama meno jatkuu vatsapöpön poistuttua.

Kuulen jo kannustushuudot. Kokoo nyt ittes hyvä nainen! Ryhdistäydy! Ota itseäs niskasta kiinni!

Väritetty ja kuvitettu lomatarina

Rompanin hoitsu on ahkerana purkanut jo mun matkalaukun ja laittanut matkakuvat koneelle (koska mulla on jet lag, enkä jaksa taaskaan tehdä mitään järkevää), joten ajattelin nyt koota tähän tiivistelmän lomakohteestani. Arvaatko missä mä siis olin läskiäni käristämässä?

1. Kohteessa toinen kotimainen käytetyin kieli oli русский (google kertoi, että toi on venäjä venäjäks ja mähän uskon sitä). Matkailuhan avartaa ja silleen mutta välillä kielimuuri oli kyllä melkoinen, kun omat venäjän taidot rajottuu fraaseihin спасибо ja здравствуйте.

Maistuuko smoothie?

2. Vasemman puoleinen liikenne jaksoi vaarantaa mun tienylityksiä koko loman. Rohkeena Pihinä tyttönä ajelin kuitenkin lähes ilmasilla mopotakseilla päivittäin ja mietin mielessäni välillä, että korvaakohan matkavakuutus, jos mulle sattuu jotain. Käytin kyllä kypärää AINA mutta useimmiten ne ei edes pysynyt mun päässä.

Kuskit odottaa pokaa.

3. Varma aurinko, paitsi sillon kun sataa. Sadetta tuli lähtöpäivänä kun istuin bussissa matkalle kentälle. Muuten aurinko lämitti jopa yön pimeinä tunteina.

Melkein postikorttimaisema

 4. Eläminen ja oleminen matkakohteessa oli lähes ilmasta ja syynä ei ollut se, että pakettimatkan hintaan olisi sisällytetty murkinat hotellin keittiön tarjoamina. Söin herkkuja koko reissun mahan täydeltä ja ostelin myös jonkin verran roinaa, eikä lomabudjetti ei ollut lähelläkään ylittyä. Tarkennukseksi tähän vielä se, että lomabudjettini oli oikeasti melko vaatimaton. Oli ihanaa kerranki katsoa ravintolassa ruokalistaa välittämättä hinnoista. Myös monet palvelut oli puolilmasia ainakin näin suomalaisen näkökulmasta.

Visst ser det gott ut!

5. Love Sex capital of the world. Kyllä kieltämättä nauratti, kun näin turistipuljussa myytävän t-paituleita, jotka oli varustettu tekstillä no money no honey. Eikä tämä lausahdus kyllä ole tuulesta temmattu olit sitten kotona Suomessa tai reissussa etelässä. Mies sijoittaa rahansa naiseen ja hyvällä tuurilla saa sijoitukselleen toivomansa tuoton. Kun katsoin kaupankäyntiä ja neuvotteluja kadulla, en voinut kuin ihmetellä, miten paljon kysyntää ja tarjontaa oli. Working girleillä on varmasti jokaisella omat syynsä siihen, miksi pyhintään kauppaavat tai suostuvat olemaan vanhojen ukkojen lomaheiloina siinä, missä jokaisella asiakkaalla on oma toiveensa, siitä minkälaista tuottoa rahoilleen haluavat. Niin tai näin oli se mun mielestä hämmentävää nähdä äklöjä gubbeja nuoret ja simpsakat tytöt kainalossa ja vihkisormus sormessa.

Paljonko maksaa, että sä rakastasit mua?

Paska reissu mutta tulipahan tehtyä. Vosin tietty tässä kohtaa ottaa värikynät käteen ja kertoa kuinka hieno ja kaunis rusketus mulla nyt on ja kuinka ihana oli tulla omaan kotiin ja palata Suomeen kaikkien rakkaiden ihmisten luokse rentouttavan loman jälkeen mutta en mä taida viitsiä aliarvioida niitä, jotka ovat käyttäneet kallista aikaansa tän lukemiseen. En usko, että lähden kyseiseen mestaan enää uudelleen, olen kuitenkin ihan tyytyväinen, että lähdin matkalle ja ettei asiat mennytkään niin paljon perseelleen kuin olin luullut. Olisi ollut ihanaa, jos olisi ollut matkaseuraa sen sijaan, että sai kaikilta sääliviä katseita, kun kerroin reissaavani yksin mutta nyt tiedän, että yksinkin voin matkustaa. Pitkästä aikaa tunnen muutakin kuin suunnatonta epäonnistumisen tunnetta.

Check out

Makaan hotellihuoneessa jalat aloegeelisinä. Tänään ei menny auringonotto ihan niinku strömsössä. Mulla on niin äveriästä tää mun lomailu, että otin myöhäsemmän check outin, niin voi huomenna mennä rantsulle ja sit vielä ennen kotiin lähtöä käräyttää pohkeet ja perseen ni tulee edes pikkasen tasasempi väritys.

Postikortteja en oo lähettänyt. En yksinkertasesti oo löytäny hienoja kortteja. Syy saattaa olla se, ettei tää ehkä oo se mesta, mistä äidille/vaimolle/tyttöystävälle ihmisten tulee kortteja laitettua. Toka lomapokkari vasta menossa. Tietty på svenska et jos rantsulla jotkut ruotsalaiset näkee ni luulevat siskokseen ja tulevat todennäkösemmin jutulle. Leimii, tiedän. Nyt jatkan tätä vikan illan villiä menoa laittamalla lisää aloee koipiin ja lukemalla, miten Maria Wern selvittää mysteeriä Gotlannissa. Tuli mulle kutsu joltain suomalaismiehiltä, että jos lähtisin mukaan neukkubaariin. Siel ois ollu karaokekin venäjäks (en kylläkään oo siis Venäjällä). En mä sit jaksanu kuitenkaan. Kävin mieluummin ostoksilla, että saan lomabudjetin edes vähän kohdilleen. Visa ei oo vielä läheskään tapissa. Eka kerta näin.

luettu alle kerran, näyttää siltä että on luettu sata kerta

lipilapit

BFF

Ihan vitun hyvää ystistä vaan vittu kaikille.

Mä olin tehnyt loistavat pläänit tälle illalle. Olin suunnitellut viettäväni tämän ystävänpäiväillan parhaan/ainoan ystäväni (itseni) kanssa, viemällä itseni syömään ja shoppailemaan. Tulin huorakatujen lähistöllä olevaan kauppakeskukseen, jossa on yksi oppaan suosittelemista siisteistä rafloista. Kun sanoin "just one" totesi tarjoilija, ettei pöytiä ole. Oli lähellä, ettei kyyneleet tullu silmiin, tyhjiä pöytiä oli muttei yksinäiselle. Tarjoilija juoksi hetken kuluttua perääni ja nyt istun kattoterassilla muka onnellisten pariskuntien kanssa. Miksi tunnen olevani huonompi vain siksi että olen yksin? En halua maksaa seurasta, mieluummin yritän kohdata oman yksinäisyyteni ja tilaan toisen drinkin. Ihan vaikka noiden kiusaksi tilaan ja nysvään tässä ja omin koko pöydän yksin (kunnes noi käskee mun klo11 lähtee kun pöydän varannut pari saapuu). Seuraavana drinkkilistalla on tosin long island ice tee. Sen joudun skippaamaan, on vähän huonoja kokemuksia.

No joo myönnetään, en mä tätä yksin raflas yms olemista klaaraa niin hyvin kun toivois. En mä tässä näin hyvin viihtyis, jos ei ois viereisen hotellin wi-fii.

Tytöt odottamasssa ystävänpäivän deittejä

Iltavuorossa

Kulutuksessa: spf 30

Läski tummuu tai palaa.

ethän sä edes oo yhtään ruskee

aidot feikit 2e

Määränpäässä

Täällä mä nyt olen. Lomalla. En aloittanut lomaani perisuomalaiseen tapaan oluella, vaan käväsin laitattamassa jalat sandaalikuntoon. Mieli teki myös käydä samalla jossain anti-selluhoidossa mutta yksi kerta tuskin saa ihmeitä aikaan, joten jätin nyt tällä kertaa sen hemmottelun väliin. Huomenna sit vaan rohkeesti biksut tän kalvakan rungon koristukseks ja rantsuun.

Tähän asti matka siis sujunu ihan tyydyttävästi. Toivottavasti huomen pääsen vaivatta sängystä ylös ja liikenteeseen.

Hinkkaisitko ihmisten jalkoja tunnin viidellä eurolla?

Määräaikainen/työtön

Tänään alkoi elämässä sitten uusi vaihe nimeltä työttömyys. Pelottaa. Kauhistuttaa. Miten mun pää kestää jatkuvan vapaalla olemisen? Päätin viikko sitten sunnuntaina hesaria lukiessani, että tätä täytyy nyt kuitenkin juhlistaa. Milloin olen viimeksi ollut vapaa tekemään mitä haluan. En muista. En tosin kyllä muista myöskään sitä, milloin olen viimeksi halunnut olla vapaa tekemään mitä vain. No nyt kuitenkin olen ja aion yrittää ottaa siitä kaiken irti. Varasin äkkilähdön. Lähden huomenna reissuun ja pelottaa ihan vitusti. Mitä jos en pärjääkään matkalla yksin? Mitä jos tulee ahdistus ja pahaolo? Toisaalta mitä sitten, jos reissusta tulee paska, ainakin on sitten paska reissu lämpimässä.

En muista koska viimeksi olen ollut pakettimatkalla mutta odotan innolla, että minkälaisia suomiturreja saan matkaseurakseni. Ja se taputtaminen. Toivottavasti muistan taputtaa, kun lentokone laskeutuu sujuvasti. Työkaverini ja äitini ihmettelivät ihan liikaa, kun kerroin, että lähden yksin reissuun. Heitä ihmetytti se ennemmän kuin olisin uskonut. Minun huoleni yksin matkustamisessa on lähinnä se, että miten yksin reissaava saa selän rasvattua. Maailmassa on paljon yksin eläviä ihmisiä, niin eikai se nyt ole niin outoa, että nämä yksin olevatkin haluavat matkustaa. Tuttavani kertoi eräästä ystävästään, joka oli taannoin harmitellut sitä, että haluaa matkustaa mutta ettei voi lähteä yksin, koska häntä huoletti, että mitähän muutkin ajattelevat. Mulle on ihan sama mitä muut ajattelee nyt, kun palaan reissusta ne ajattelee kateellisena, että wow mikä rusketus.

Pussyn menee tänää hoitopaikkaan. Vähän hirvittää. Mitä jos se kusee kaverin nahkasohvalle tai syö sen viherkasvit? Rompan ei oo aina kovin hyväkäytöksinen. No kai ne pojat pärjää. Suurempi huoli mulla on kyllä siitä, miten mä pärjään reilun viikon ilman Rompania. Tänäänkin kun heräsin niin toi ihana karvakasa nukkui mun kainalossa pää mun vieressä tyynyllä. Aaawww...

Mutta siis hirveeti tekemistä ennen huomisiltaa ja lähtöä. Ajattelin tehdä listan, että muistan edes osan.
1. pitää korjaa kokeet, laittaa arvosanat ja käydä vielä työpaikalla
2. hyviin tapoihin kai kuuluu viedä työkavereille jotain herkkuja, että jotain pitäs leipoo ostaa
3. viedä toi mirri hoitoon ja siivoo sen hiekkalaatikko
4. treenaa runko rantakuntoon
5. uskaltaa hakea matkalaukku pimeästä kellarista
6. kokeilla mahtuuko mitkään kesävaatteet enää päälle
7. opetella käyttämään mun uutta kolme kuukautta sitten hankittua kameraa
8. pummia jostain kyyti kentälle ja kotiin
9. pestä pari koneellista pyykkiä


p.s. jos jollain on ideoita siihen selän rasvaamiseen, niin kertokaa!

Terapiaa

Viime talvena paskimpina hetkinä turvauduin perinteisen yksilöterapian lisäksi usein myös retail terapiaan. Ensin pistin meikkipussin sisällön uusiksi (vaikka en jaksanut ikinä meikata). Kun olin ostanut luomivärejä kaikissa kevään trendisävyissä, oli aika vaihtaa osastoa tavaratalossa. Siirryin laittamaan vaatekaapin uusiksi (vaikka olin joka päivä yksin kotona verkkareissa). Se oli sitä paitsi kivaa, koska olin laihtunut ja pystyin ostamaan pari kokoa pienempiä farkkuja ja paituleita kuin aiemmin. Nyt kaapissa on kolmet skinnyjeansit, joihin saan pohkeeni mahtumaan. Kesällä ystäväni muutti omaan asuntoon, joten luonnollisesti innostuin sisustamisesta. Kilojakin oli tullut jo jonkin verran takaisin, joten vaatteiden ostaminen ei enää huvittanut. Pyörimme sisustuskaupoissa aina kun vain jaksoin ja Habitare messuilla olin jo kuin kala vedessä ihastelemassa valaisimia. Nyt yksiönikin on laitettu lähes täysin uuteen uskoon. Ensin lähti verhot ja muut tekstiilit vaihtoon ja  sitten hankittiin säilytyslaatikoita. Vähitelle homma levisi valaisimien kautta lipastoon ja kenkäkaappiin. Hankintalistalla on vielä jäljellä sänky. Haluan isomman ja paremman sängyn, niin että kelpaa sitten kunnolla mökötellä peiton alla.

Sisustusprojekti alkaa siis kohta olla lopuillaan ja sain pienen hengenahdistuksen. Mitä nyt? Mihin nyt pakenisin masennusta ja ahdistusta?  Sisustuskauppojen kiertely ja sen juuri oikeanlaisen eteiskaapin etsiminen oli kuin pakoa todellisuudesta. Kaikki ikävä unohtui yleensä hetkeksi. Ja oli ihanaa huomata tietävänsä mitä haluaa, vaikka kyse olisikin vain eteiskaapista. Tuntui, että elämässä edes jokin olisi hallinnassa. Shoppaillessa mielihyvän saa niin helposti, jopa silloinkin kun ei osta mitään. Olen malttamaton. En jaksa odottaa mielihyvää ja palkintoa, joka tulee ehkä joskus jos silloinkaan. En jaksa olla kärsivällinen. Kävin pari kertaa salilla. Näytin omasta mielestäni yhä läskiltä, joten ostin laskiaspullan. Luovutin, kun tuloksia ja mielihyvää ei tullut riittävän nopeasti. Pullasta sain mielihyvän heti. Sisustustavaroita katselessa ei tarvitse tuntea itseään ikinä rumaksi tai läskiksi, kuten vaateostoksilla. Korkeintaan köyhäksi ja persaukiseksi. Olen täysin vakuuttunut, että tämä on yksi syy siihen, miksi jotkut naiset (minä siis ainakin) mieluummin panostavat sisustamiseen kuin vaatetukseensa.

Nyt haluan esitellä yhden retail-terapiaistunnon hankinnan. Mikä onkaan tarpeellisempaa kuin N kirjaimen mallinen valo. Nyt olen sellaisen onnellinen omistaja. Saatiin vihdoin vähän valoa tämänkin masentuneen kotihiiren elämään.

Taulu on tehty omin pikku kätösin PUB tavaratalon paperikassista.

Pakko vielä muutama tarkennus ja vinkki laittaa tähän loppuun. Olen siis opettaja mutten kovin varakas sellainen. Älkää kuitenkaan olko huolissanne, en ole menettänyt luottotietojani ostosvimmani takia. Sisustaminen on helvetin kallis harrastus mutta onneksi olen sen verran tietämätön sisustamisesta, etten vielä osaa himoita kaikkia kalleimpia ja hienoimpia design tavararoita. Toinen lomppakkoni kannalta positiivinen asia on se, että asun yksiössä eli aika vähällä sisustamisella sen saa täyteen. Joku saattaa ihmetellä, että miten ihmeessä sairas ihminen nyt mukamas jaksaa kaupoissa käydä ja sisustaa. En oikeastaa kovinkaan paljoa jaksakaan. Vaatteostoksissa suosin toisinaan world wide webbiä ja sisustamisen olen ulkoistanut eräälle sisustamisesta sekaisin olevalle ystävälleni. Hän ideoi, ehdottaa, kuskaa kauppaan, kantaa kotiin ja kokoo ja asentaa. Omaan rooliini kuuluu lähinnä ostosten hyväksyminen ja maksaminen (vielä en ole hankkinut hänelle siis rinnaiskorttia).

Ja tiedoksi en mä näitä kuviakaan ole itse ottanut ja ladannut koneelle. Että kiitos vaan kuvaajalle.

Taivas maan päällä

Hypermarketin namiosasto saa Alepan tuntumaan kioskilta

Herkulle herkkuja.

Cuteness overload vol 2

On tolla pussylla oikeesti kyllä oma juomakuppikin mutta vuorokauden kannussa seissyt vesi maittaa paremmin. Jos jano yllättää Mörrin, hän saattaa myös tulla suihkuun juomaan kuumaa suihkuvettä. Toinen ton kissan himotuksista on erilaiset kosteusvoiteet. Kädet, jalat, kasvot, you name it, jos olen rasvaa laittanut, niin mirri on karhean kielensä kanssa lutkuttamassa. Vielä en ole löytänyt merkkiä, joka ei tolle kelpaisi.

Tekstiviesti

"Oliko sulla niitä poranteriä? Tarttisin niitä. Lauantaina alkaa taas Melodifestivalen. Tuutko meille kattomaan? t. T."

Jotenkin näin meni tekstiviesti, joka tuli puhelimeen eilen illalla. En ole vielä vastannut viestiin. Menin jotenkin sanattomaksi. Viestinlähettäjä, kutsutaan häntä nyt vaikka Tarjaksi (nimi tietysti muutettu), on edellisen kerran ollut yhteydessä, joskus kun puissa oli vielä lehtiä ja vaatekokoni oli numeroa pienempi. Tässä välillä hän on kuitenkin enemmän tai vähemmän aktiivisesti udellut yhdeltä jos toiseltakin yhteiseltä tuttavaltamme kuulumisiani. Kun hän huolestui haistoi jotain juoruttavaa facebook profiilini muututtua harmaaksi, hän soitti kaverilleni ja kysyi onko minulla kaikki hyvin. Olisin otettu välittämisestä, jos hän edes yrittäisi esittää vilpitöntä. Jokaiseen tuttavapiiriin tai porukkaa kuuluu varmasti tällainen henkilö. Uteliaisuus, jonka hän verhoaa välittämiseksi. Selän takana juoruaminen, joka on hänen mukaan vaan osoitus siitä, että hän oli niin kovin huolissaan. Itsestään hän ei paljoa avaudu ja kun avautuu, se tapahtuu harkiten paitsi ehkä joskus kännissä mutta eihän niitä juttuja kukaan kuitenkaan muista.

Minulta Tarja ei ole aikoihin kysynyt kuulumisia. Ei, vaikka yhteinen ystävämme on useaan otteeseen kehottanut häntä soittamaan minulle ja kysymään itse, onko minulla kaikki hyvin. Ei Tarja taida uskaltaa. Tarja ei varmaan oikein tiedä, mitä hän sanoisi minulle, koska ei hän oikeasti välitä. Hän on vain utelias ja siksi hän kysyy, onko kaikki hyvin. Tarja rakastaa juoruja ja skandaaleja normaalia enemmän. Tarja ei osaa pitää mitään asioita omana tietonaan. Hän on yleinen tietotoimisto, joka takuuvarmasti levittää kaikkien asiat kaikille.

Otettuani yliannostuksen ja jouduttuani sairaalaan, soitin hänelle ja kerroin. Hän ei tullut katsomaan minua mutta hän soitti entiselle työkaverilleni ja kertoi tilanteestani. Jonkin aikaa tämän tapauksen jälkeen menimme samoihin juhliin ja oli todella yllätys huomata, että myös minulle vähemmän tutut ihmiset tiesivät yhtä ja toista sairastumisestani. Juhlafiilis vähän laski. Kun myöhemmin otin asian Tarjan kanssa puheeksi, hän puolustautui sanomalla, että hän oli niin huolissaan ja että hänen oli pakko puhua asiasta jonkun kanssa. Ei hän pyytänyt anteeksi.

En mä taida huomenna mennä Tarjan luokse kylään. En suostu olemaan lähipiirini oma Johanna Tukiainen, jonka sekoiluilla väritetään omaa harmaata arkea.

Päiväkirja

Etsin työpöytäni laatikosta teippiä, löysin vuoden vanhan päiväkirjan. En uskalla avata sitä, sillä muistan vielä liian hyvin hetket, kun avasin sydäntäni sen vihkon sivuille. Häpeän sitä minua, joka on kirjoittanut ne sanat ja lauseet.

Häpeänköhän taas itseäni, kun luen tätä tekstiäni joskus myöhemmin? Internetistähän ei kuulemma saa mitään pois. Pysyykö täällä kaikki ahdistus ja masennus ikuisesti? Eikö niitä saa deletoitua?

Onneksi työpöydän laatikon saa laitettua kiinni. Teippirulla on nyt pöydällä. Ihan varmuuden vuoksi.