Niagaran putous

No niin nyt mä pillahdin itkuun. Johan tässä onkin koko päivä ooteltu, että milloin padot aukeaa.

Vaalaatkin voi olla yksinäisiä.

Kotiverkkareissa

Taas meni viikonloppu. En syönyt yhtään lämmintä ateriaa mutta söin yhden aamiaisen. Söin vitusti herkkuja ja yhden greipin. Katsoin liian monta jaksoa Law and orderia. Nukuin päikkäreitä. Olin kotipäntsit jalassa. Mietin mun vikoja. Mietin syitä yksinäisyyteeni. Yritin ajatella parantumista. Tietääkö joku, miten masennuksesta parannutaan?

Mä en halua viettää mun elämää tällä tavalla. Mulla ei vaan ole mitään hajua, mitä mun pitäisi tehdä toisin. Miten olla ei yksinäinen, jos on yksin?

Mä olin tyytyväinen kun satoi. Vihree näytti enemmän vihreeltä.

Tuun vielä häpeemään tätä seuraavaa lausetta joskus mutta minkäs teet. Onneks huomenna pääsee töihin.

Winner in real life

Tää on nyt seljäs viikonloppu putkeen ilman minkäänlaista sosiaalista elämää. Pari ekaa viikonloppua oli ihan jees, nukuin väsymystä pois ja puuhastelin ja ajattelin omiani. Kovin paljoa omia puuhasteluja tai ajatuksia mulla ei kuitenkaan sit ole. Kolmantena viikonloppuna rupes jo tuntuun siltä, että saatan kuolla hulluuden sijaan tylsyyteen. Nyt neljäntenä viikonloppuna oon aika varma, että maallisen elämäni päättyminen tulee johtumaan kroonistuneesta yksinäisyydestä ja sitä seuranneista kompikaatioista.

Huolimatta siitä, että mä oon oikeesti yrittänyt itse vaikuttaa asioihin ja tehdä kaikkeni sen eteen, että tää elämä rupeis tuntumaan vähän vähemmän paskalta, tuntuu ettei mikään kuitenkaan muutu. Mun elämässä ei oo muuta sisältöä kuin duuni, eikä sitäkään tartte tehdä viikonloppuisin. Ehkä mun pitäs vaihtaa alalle, jossa voisin ryhtyä työnarkomaaniksi ja luoda uraa. Sit voisin kokea olevani menestynyt edes jollain elämän osa-alueella (tosin mä en oo ikinä tällasia ihmisiä pitänyt minään voittajina).

Ainoa ihminen, jolla tuntuu olevan aikaa ja halua tavata mua, on mun täti. Se lupautui lähtemään mun kanssa katsomaan puhdistusta joku päivä, vaikka se ei itse oikeesti sitä haluais nähdä, kun siinä kirjassa oli niin kamalia kohtia. Sillä ei oo ikinä kiire mihinkään kun me tavataan ja se tuntuu oikeesti välittävän ja olevan kiinostunut musta. No yks syy varmaan sen elämän kiireettömyyteen on eläkeläisen joustava arki mutta kyllä työssäkäyväkin löytää aikaa vaikka mihin, jos vaan haluaa.

Vituttaa kerta toisensa jälkee ehdottaa ja kysyä näiltä kavereilta, koska nähtäis, kun lähes aina vastaus liittyy toisen osapuolen kiireisen elämän päivittelyyn. Koska mä kuitenkin yritän olla ymmärtäväinen ihminen, en loukkaannu, vaan ehdotan, että kaveri katsoo kalenteriaan rauhassa ja ilmottelee mulle, kun sieltä löytyy sopiva rako. Ei oo tullu ilmotuksia. Mut se on jännä, et treffit, jonku tuntemattoman ja todennäkösesti ihan urpon miehen kanssa saa sovituksi parin päivän varotusajalla.

Mä en enää jaksa yrittää olla aktiivinen ja yksin ylläpitää näitä mun olemattomia kaverisuhteita. Mistä mä löytäisin ihmisen, joka haluais viettää vapaa-aikaansa mun kanssa, kun ei nää mun tuntemat ihmiset ehdi. Toisaalta Ymmärrän, vapaa-aika on arvokasta, ei sitä kannata tuhlata.

Mut hei onneks aurinko paistaa!

Vääränlainen

Sain nyt vihdoin kerättyä voimia ja nostettua kissan (ei mörriä) pöydälle. Soitin mun treffipojalle ja kysyin, et missä mennään. Ei mennä missään. Tietenkään.

Vaikka mä kyllä tiesin, ettei tässä touhussa ole minkään suuren rakkaustarinan aineksia, pettymys ja vitutus on suunnattoman suuri. Taaskaan mä en kelvannut. Sänkyyn ja sikiöasentoon seuraavaksi. Onneks edes sää on tilanteeseen sopiva.


p.s. Voisko joku seuraavalla kerralla kun mä kuvittelen et on hyvä idea ryhtyä oikeesti tapailemaan jotain muistuttaa mua, et taitaa olla parempi vaan olla kissan kanssa kahden.

Seuranhaku

Tää verovaroilla kustannettava kotihoito on aivan mahtavaa (apua, kehunko mä julkista terveydenhuoltoa??). Ekanakin tää tyyppi ei ole mikään huumorintajuton mukanuorekas mielenterveystyöntekijä niinkun eräät, joiden hoidosta olen joskus saanut nauttia, vaan tää on asillisen asiaton ja järkevä. Se puhuu mulle ku toiselle aikuiselle ja on läsnä. Ihan vielä mä en ole tavoittanut tän jutun syvintä ideaa mutta ainakin tää touhu nostaa vähän mun mielialaa ja tänään sain ladattua pesukoneeseen paskaset reissuvaatteet.

Tän kotihiirenä olemisen takia mulla on usein hirvee tarve saada jutella ihan arkipäiväsistä jutuista ja siihen toi antaa myös mahdollisuuden. Samalla kun mä viikkaan vaatteita kaappiin jauhetaan jotain skeidaa. Mukavaa. Nyt joku varmasti vittuuntuu, kun tajuaa millaseen höpöhöpöön niitä veromarkkoja käytetään mutta ei mikään lääke tai terapia voi tarjota tätä samaa. Mulla ei ole tällä hetkellä elämässä hirveesti ihmisiä ja sen vuoksi onkin varmaan ihan hyvä, että en näitä muutamia ihmisiä rupee kuormittamaan mun kotitöidentekemättömyysvalituksella. Loogista, eikö? 

Mut siis se tän päivän puheenaihe. En muista, mistä kaikesta aloin valittamaan mutta lopulta juttu rönsyili ihmisten tutustumiseen. Ryhdyttiin miettimään, missä aikuinen ihminen koulun lopettamisen jälkeen tutustuu kehenkään, siis sekä naisiin että miehiin. No töissä joo, mut sielläkin osa on ihan pystyynkuolleita tylsimyksiä, sit tietty harrastukset ja sokerina pohjalla kännissä baarissa. Kaikki ihan jees vaihtoehtoja, tosin mulla ei oo nyt duunia, uutta harrastusta en oo vielä keksiny (any ideas?) ja sitä baarissa huoraamistakin on tullu harrastettuu ihan ahkerasti mut hirveen pysyviä suhteita ei oo tullut luotua.

Tyrmättyäni nää ideat Kotihoito heitti ilmoille ajatuksen internetistä. Hän itse on kuulemma muuttanut aiemmin negatiivista kantaansa utealiaan positiiviseksi, vaikka vielä ei mitään uusia tuttavuuksia olekaan kehissä. Tähänkin mun on tietty pakko suhtautua superkriittisesti ja muistuupa mieleeni kaunis tarina ekasta poikaystävästäni, joka haki pettämisseuraa netistä. No siitä on jo aikaa ja ne haavat on nuoltu. Vielä mä en laita itseäni noille nettimarkkinoille mutta ryhdyin kuitenkin huumorimielessä (kuinkas muutenkaan) miettimään mun seuranhakuilmotusta. Se vois mennä vaikka näin:

Nuorekas muttei enää niin nuori työelämästä tauolla oleva emäntä hakee kauppakassien kantajaa. Pulkannarutkin kelpaavat. Tyydytäänkö vähään ja tutustutaan toisiimme?

terv. Pulla

Menis deittisivut tukkoon suosion takia, joten julkasen tän mun ilmotuksen nyt vaan tässä mun blogissa. Tositarkoituksella.

p.s. Oonko mä jotenkin vanhan koulukunnan ihmisiä, kun mun näkemys nettideittailuun on niin negatiivinen? Onks tääl netissä muka normaalejakin ihmisiä? 

Little miss lonely hearts

Täällä tää leimi horo taas huutelee. Darran poteminen yksin pitäis olla kielletty. Siis jollain lailla tai asetuksella. Ainoo hyvä puoli yksinäisissä darrapäivissä on se, että sillon mä en syö. Entisessä elämässä mä sain aina kotiin kuljetettuna sekä seuraa että ruokaa. Nyt kotiovella ei kolkuttele pizzalähetti eikä halikaveri.

t. Quattro stagioni

p.s. Kenen muun mielestä toi sydän näyttää ihan perseeltä? Mun sisäinen romantikko on kateissa.

Jos haluat tietää, ketkä ovat ystäviäsi, hanki vankilatuomio.

Ollan terapeutin kanssa viime kuukaudet puitu varmaan eniten yksinäisyyttä ja sitä kuinka äärettömän tukala ja ahdistava olotila se on. Silloin kun mulla on meneillään kunnon pohjamudissaräpiköintijakso, en huomaa olevani yksinäinen, sillä olen niin paskana. Silloin en edes tajua, etten työpaikan ulkopuolella puhu murahtele kuin alepan kassan kanssa. En osaa edes kaivata seuraa, sillä kaikki energia menee paskan olon kestämiseen. Nyt kun mun paskaolo on taas hetkellisesti vähän helpottanut ja haluaisin vähän sosiaalista elämää, tulee ranteidenviiltelyajatusten tilalle pakahduttava yksinäisyys, joka johtaa sitten aina ennen pitkää takaisin ranteidenviiltelyajatuksiin.

Tää masennus on näyttänyt mun vanhat ystävyyssuhteet ihan uudessa valossa. Ja siis ihan paskassa valossa. Lähes kaikki oli mun sairaslomajakson ajan vähän aktiivisempia yhteydenpidossa, mikä oli ihanaa. Kaikki hyvä loppuu kuitenkin aikanaa ja niin loppui myös ystävieni into soitella tai tekstailla mulle (kootut selitykset on kuultu moneen kertaan, eikä enää kiinosta miksi Maijan kanssa ehtii kahvitella muttei mun kanssa). Mä olen itse ollut niin huonossa jamassa, etten ole pystynyt olemaan yhtä aktiivinen yhteydenpidossa kuin ennen sairastumista, joten yhteydenpito monien kanssa on päättynyt. Osaltaa myös mun passiivisuuteen joidenkin kohdalla on vaikuttanut se, että en vain ole enää saanut kyseisistä suhteista itselleni mitään, joten empä ole jaksanut niihin kovasti panostaakaan. Ja mikä siinä oikeen on, että vastuu ystävyyssuhteen säilymisestä on nimenomaan mulla? Jälkeenpäin kun mietin (tai oikeestaan terapiassa viimeks mietittiin) monia ystävyyssuhteitani, tajuan (tai siis terapeutti auttoi tajuamaan) kuinka yksipuolisia ne on olleet. Olen itse kantanut suurimman vastuun yhteydenpidosta ja tapaamisten järjestämisistä. Luulen, että monet hauskat illat olisi jäänyt esimerkiksi harrastusporukallani viettämättä, jos olisin ollut yhtä passiivinen kuin monet heistä. Tosiaan eipä meillä ookaan ollut mitään kekkereitä yli vuoteen, kumma juttu.

Jos sä mietit, et soittasko Sirpalle, niin soita. Sirpa kyl ilostuu.

Taitaa olla niin, ettei mun ja mun ns. ystävien tarpeet enää vaan oikeen kohtaa. Mun omat tarpeet ja odotukset on masennuksen myötä muuttuneet. Nyt tarvitsisin näiltä ihmisiltä enemmänkin tukea ja heidän puolelta aktiivisuutta/aloitteellisuutta, enkä pysty olemaan täysillä se sama hilpeä olento, joka aiemmin olin.Tuntuu, että nää ihmiset hylkäs mut, kun mä en enää antanut heille sitä hauskuuttajapullaa, kun en ollutkaan se hullunhauska bileitä järkkäävä ilopilleri, jollaisena monet oli tottunut mut näkemään.


Mulla on ihan älyttömiä angsteja tyttöjen välisistä ystävyyssuhteista. Ne on niin vitun hankalia. Kateutta ja skismaa jo leikkipuistosta asti. Mulla olikin lapsena enemmän poikia kavereina kuin tyttöjä (ja tää aiheutti lisää skismaa tyttöjen keskuudessa). Niiden kanssa mä osasin olla, tyttöjen kanssa en. Terapeutin mukaan tääkin johtuu varmaan taas mun suhteesta vanhempiini. Isän kanssa olin läheinen ja opin, miten poikien kanssa asiat tehdään. Äitini on aina ollut todella etäinen ja hänen kanssa olen taas joutunut tekemään kovasti töitä, ottamaan vastuuta ja olemaan se alotteellinen, että meillä olisi edes jonkinlainen suhde. Tämä on sitten heijastunut myös ystävyyssuhteisiini, joissa olen ottanut kohtuuttomasti vastuuta suhteen ylläpitämisestä ja tullut myös monesti tämän takia hyväksikäytetyksi. Mulle ei tullut äidinmaidosta sitä mallia, miten tyttöjen kanssa pitää leikkiä ja juonitella. Myöhemmin opin sen sitten yrityksen ja erehdyksen kautta mut vieläkään se ei suju kovin hyvin.

Kaikkien mun tyttöpuolisten ystävien kohdalla on aina jossain vaiheessa tapahtunut tää välttämätön pariutuminen jonkun uroksen kanssa, minkä seurauksena mut ja muutkin ystävät on voinut poistaa kännykän pikavalinnoista. Ei mun tuntemat miehetkään lopeta kavereiden kanssa hengailua tai rajaa sosiaalista elämäänsä vain tyttöystäväänsä, ryhtyessään leikkimään kotia jonkun naisen kanssa. Miksi monet naiset kuitenkin unohtaa kaverit tai jos ei unohda niin ainakin tekee kaikella tapaa selväksi, että ei enää ystävyyttä niin tarvitse, kun on löytänyt sen oman sielunkumppanin. Joo mä olen katkera hyvin monelle mun ns. ystävälle siitä, että niillä on aikaa kavereille tai ainakin mulle vaan silloin kun poikaystävällä on saunailta/sählypeli/töitä tms. Kaikki menee heidän parisuhteen (huom. nyt siis kyse ihan lapsettomista ihmisistä) aikataulujen ehdoilla.

Otsikon sitaatti on Charles Bukowskyn käsialaa. Ehkä tohon vankilatuomion tilalle voitas vaihtaa mielenterveysongelman, niin olis vielä yleispätevämpi lausahdus. Ja nyt mä sit vielä sotkin suklaata mun valkosille lakanoille, et vituikshan taas kaikki menee.

Teetä ja sympatiaa

Mä puin ihan taukoomatta kaikkia menneisyydessä tapahtuneita asioita mutta tulevaisuutta mun on suunnattoman vaikea ajatella. Tulevaisuus ahdistaa enemmän. Enkä mä usein edes usko, että tässä mitään tulevaisuutta on. Eilen vatvoin suuren osan kallisarvoisesta ajastani yhtä vuoden takaista episodia erään ns. ystäväni kanssa. Yks mun entisen elämäni parhaista kavereista oikeesti jätti mut kerran autonsa kyydistä ratikkapysäkille ja kuuluisat viimeiset sanat oli soitellaan.

Syy siihen, miksi tää asia kuuluu mun vatvomislistan top 10 (kerron ne loput yhdeksän joskus toiste), johtuu siitä, että tän automatkan jälkeen me ei olla enää oltu tekemisissä (ja ennen tätä oltiin vähintää viikottain). Tän mun ystävän toiminta kyseisessä tilanteessa (ja sen jälkeen) sai mut tajuamaan meidän ystävyyssuhteesta jotain, mitä en ollut aiemmin oikeen halunnut ymmärtää. Kun mä siinä automatkalla itkin ja avauduin, oli ystäväni todella vaivaantunut, sillä tavalla miten ollaan kun esim. joku vähän vieraampi ihminen kertoo vaikka liian intiimejä asioita, joita sä et oikeesti haluaisi tietää.

Myöhemmin mä ihmettelin, että miksei se pyytänyt mua kotiinsa vaikka juomaan kuppia teetä ja rauhoittumaan tai tuonut mua himaan ja ollut hetken seurana. Se meni kotiinsa tekemään makaroonilaatikkoa, se oli tärkeämpää. Koska mä kuitenkin olen viimeisen asti äärettömän ymmärtäväinen ihminen, ymmärrän, että ystävälläni saattoi mennä jauhot suuhun ja iskeä paniikki, siinä mun pahaa oloa todistaessaan. Ja onhan se vaikeeta yrittää keksiä jotain järkevää sanottavaa hakalassa paikassa, yleensä sitä sitten aina jälkeenpäin miettii, että olisi pitänyt sanoa näin tai näin. Mä kyllä odotinkin, että ystäväni olisi soittanut tai laittanut edes viestin tämän tapahtuneen jälkeen ja laittoihan hän, kaksi viikkoa myöhemmin noteeraamatta mitenkään tätä automatkaa. Sen jälkeen kun ollaan joskus harrastusjutuissa satuttu törmäämään, hän on vältellyt mua ja pakoillut mahdollisuutta jutella kahden kesken. Täytyy kai tunnustaa, että en mä ole itsekään laittanut tikkua ristiin, koska olen niin suunnattoman vittuuntunut ja pettynyt. Eikä mulla ole tällä hetkellä intressejä pitää väkisin yllä sellaisia ihmissuhteita, joissa mä joudun koko ajan esittämään tai peittelemään masennustani.

Surettaa silti, koska en oikeesti tiennyt, että meidän ystävyyssuhde oli näin pinnallinen. Ystäväni selkeesti nautti mun seurasta ja tykkäs musta, niin kauan kun mä annoin itsestäni sen iloisen osan. Mut tosielämässä ei jaeta oscareita, et turha tässä on mitään näytellä, joten täs sitä nyt ollaan enemmän yksin kuin koskaan.

Via Dolorosa

Jos mun pääsiäinen ei olis jo ollut pilalla, niin se olis mennyt pilalle nähtyäni tän uutisen. Ei sen takia, että mä pitäisin kyseistä julkaisua jotenkin parhaimpana tietolähteenä fanien tuntemuksista (koska fanien raivohan kiinostaa mua ihan älyttömästi), vaan sen takia, että miten tää edes voi olla joku uutinen. Mun pitää oikeesti lopettaa noitten viihdeuutisten lukeminen. Ei pää kestä.

Kaikki on jossain hiihtokeskuksessa vetämässä päätä täyteen, kun suksetkin on vahingossa unohtuneet himaan. Mulla ei ole mitään tollasia hienoja pääsiäistraditioita mun ystävien kanssa. Mun omat traditiot liittyy lähinnä kärvistelyyn. Viime vuonna pääsiäisen pyhät meni entisen poikaystävän kanssa asioita selvitellessä ja riidellessä. Hirveen kiva. Tänän vuonna päätin sitten, että vietän tän hiljaisen viikon ihan hiljalleen yksin. Joo päätin, kun ei ollut muutakaan.

Parina iltana oon räkinyt tyynyliinan ihan märäks, kun on ollu niin häviäjä olo. Lomat ja pyhät saa tän yksinäisyyden oikeen korostumaan ja tuntumaan tavallista paskemmalta. Lomien viettäminen yksin on kait joku superluuseriuden merkki, kun kaikki muut on silloin jossain pitämässä mukahauskaa. Paitsi minä, superluuseri.

Onneks pääsee ens viikolla töihin, niin on taas jotain järkevää tekemistä (jos pakkoruotsin opettaminen lasketaan järkeväks). Joo mä meen töihin. Meen takasin edelliseen kouluuni opettaan pari kurssia. Nyt mä kait voisin onnitella itseäni, koska selvisin hengissä ja ilman totaalista sekoomista tästä mun parin kuukauden työttömyydestä. Mutta en mä onnittele, en edes hellästi taputa olalle, en todellakaan. Mun suorittajapuolisko ei oo tyytyväinen muhun. Sen mielestä mun olis pitänyt olla tehokkaampi. Käydä ahkerammin urheilemassa, tehä suursiivous, tehdä tekemättömiä asioita, lukea, sivistää itseäni, hakea töitä jne...

Nyt mä varmaan voisin harrastaa vähä taideterapiaa ja maalata pääsiäismunan. Minkä väristä on yksinäisyys?

Erakko

Viime viikon perjantaina tapahtui jotain odottamatonta ja tavallisuudesta poikkeavaa. Sain eräältä kaverilta tekstiviestin, jossa hän kyseli kuulumisia ja ehdotti tapaamista. Häkellyin täysin, enkä tiennyt mitä tehdä. Sosiaaliset kontaktini ovat jo hyvin pitkään rajoittuneet lähinnä työpaikalle ja kumma kyllä, vaikka valitan ja suren yksinäisyyttäni ja läheisten ihmisten kaipuuni on suuri, olen silti jotenkin jo sopeutunut ja hyväksynyt tilanteen. Aiemmin päivä, etten työpaikan ulkopuolella ollut jollain lailla tekemisissä kavereideni tms kanssa, oli harvinainen poikkeus. Nyt voi mennä helposti viikkokin, etten juttele kuin terapeutilleni (ja tietty Rompulalle).

Tuntuu, etten enää osaa olla ihmisten kanssa ja tuntuu jopa helpommalta olla yksin kotona. Pelottaa, mitä tapahtuu, jos lähtee ulos tapaamaan ihmisiä. Pelottaa, ettei kukaan viihdy seurassani, koska en ole se sama ihminen, joka olen ollut. Olen vain varjo siitä entisestä, harmaa ja tylsä. En jaksa nauraa ja naurattaa.

Kesti kolme päivää ennen kuin sain vastattua viestiin. Vastaukseni oli ihan perseestä. Miksi en pysty olemaan iloinen ja sopimaan tapaamista, kun joku vaivautuu ottamaan yhteyttä? Siitähän olen viimeiset puoli vuotta terapeutilleni kitissyt. Miksei kukaan soita/laita viestiä/halua tavata/kysy kuulumisia? Haluaisin haluta lähteä tämän kaverin kanssa parille vaikka heti huomenna mutta jään mieluummin kotiin, laitan kotipantsit ja pörrösukat jalkaan ja pyörin itsesäälissä. Todella hyvä valinta.

En ole ikinä aiemmin elämässäni pelännyt tai ahdistunut sosiaalisissa tilanteissa. Nyt tuntuu tukalalta lähteä ihmisten ilmoille ja olla aivan eri roolissa, mitä silloin kun vielä kaikki oli ok. Uusien Puoli vuotta vanhojen työkavereiden kanssa on helpompaa, sillä he eivät tunteneet minua ennen sairastumista ja roolini porukassa on muovautunut kuluneen kouluvuoden aikana, eikä vertailua menneisyyteen ole. Kukaan ei ole odottanut minulta mitään. Olen töissä juuri sellainen kun olen. Ehkä juuri sen takia olen viihtynyt työpaikalla paremmin kuin vapaalla. Joo, tiedän, surullista.

Onneksi huomenna pääsen terapeuttini juttusille. Ehkä hän osaa auttaa tämän ongelman ratkomisessa. Tai sitten musta on tullut erakko. Eikä se kai niin paha asia olisi, pääasia, että se olisi oma valinta ja että se tuntuisi hyvältä. Nyt ei kuitenkaan tunnu.

There are no wall posts

Olen tauolla. Laitoin sosiaalisen elämäni hyllylle. Tein jotain, minkä osa tuntuu ottavan henkilökohtaisena loukkauksena. Laitoin facebook-tilini harmaaksi, toistaiseksi. En jaksanut enää lukea yhtään päivitystä. Monien elämä on kuin suoraan romanttisesta komediasta höystettynä liioittelulla. Se mies, joka flirttaili kaupan kassalla ei oikeesti ollu TOOOSI komee eikä se lenkki ja jumppakaan nyt rehellisesti sanottuna ollut ihan niin ihania ja piristäviä.

Sain huolestunutta palautetta eräältä oikeasti ihanalta ihmiseltä (vaikkakin tässä asiassa olen täysin eri mieltä). Hän oli sitä mieltä, että olisi parempi, että pitäisin profiilini aktiivisena, jotta ihmisten olisi helpompi ottaa yhteyttä, enkä siis jäisi niin yksin. Joidenkin on kuulemma vaikea ottaa puhelimitse yhteyttä masentuneeseen ja se on ihan ok. Toivoittavasti kaikille on ok se, että mun on vaikea olla siellä sosiaalisessa mediassa.


Tässä terveiseni huolestuneille.

Olen väliaikaisesti poistunut sosiaalisesta mediasta. Minut tavoittaa puhelimitse numerosta XXXXX arkisin kello 8 ja 22 välillä. Voit myös halutessasi laittaa tekstiviestin ja palaan asiaan mahdollisimman pian. Sähköpostini on edelleen toiminassa ja pyrin lukemaan viestit vähintään muutaman kerran työpäivän aikana. Voit lisäksi laittaa yhteydenottopyynnön perinteisellä kirjeellä osoitteeseeni.