Ammatinvalintaa

En saa taaskaan unta. Tällä kertaa syynä ei oo ylipitkiksi venähtäneet päikkärit tai mikään muu täysin itseaiheutettu paska. Mua ahdistaa tän hetkinen työtilanne aivan suunnattoman paljon eikä asiaa auta yhtään se, että koulujen työrauhattomuus ja muut ongelmat on viime päivinä olleet esillä muuallakin kun siellä koulussa kultaisen 8B:n tunneilla.

Musta ei valitettavasti löydy sen vertaa idealistia, että jaksaisin uskoa näiden julkisten keskustelujen ja mielenilmausten johtavan mihinkään konkreettiseen parannukseen. Puhutaan kauniisti yhteisestä vastuusta, koskemattomuudesta ja turvallisuudesta mutta luvataanko ryhmäkokoja pienentää tai yritetäänkö kaltaisteni kalliiden mutta opettamisesta innostuneiden maisterien työssäjaksamista parantaa maksamalla kesälomalta palkkaa tai muuttamalla vuosi toisensa jälkeen jatkuvia määräaikaisuuksia edes joskus vakinaisiksi.

Kevät on määräaikaisena olevalle helvettiä. Koulussa monet asiat tähtää jo tulevaan lukuvuoteen, jolloin mä tuskin olen enää talossa. Silti mä istun varastossa laskemassa kirjoja. Jos mä olisin huolimaton tai mun työmooraali olis löyhä, mä laskisin väärin. Tässä kohtaa lukuvuotta, epätietoisena tulevasta, nykyistä työtä suuremman huomion saa uuden työpaikan puuttuminen ja sen etsiminen. Mä myönnän, hoidan tällä hetkellä työni minimipanostuksella. Se varmasti huonontaa koulurauhaa.

Tän mun työmotivaatio-ongelman myötä oon pitkin kevättä pohtinut alan vaihtamista, vaikka opettamisesta nautinkin. Ongelma taitaakin olla siinä, että peruskoulussa aikaa menee käsittämättömän paljon kaikkeen muuhun kun opettamiseen. Ja toki mua vituttaa tää ikuinen sijaisen leima, joka mulle taitaa olla jo tatuoituna otsaan.

Seuraavaks pitäs sitten vaan keksiä, että alanko mä syrjäytyneeks mielenterveyskuntoutujaks tai kenties muotibloggariks. Kaikki hyvät ideat voi laittaa tonne kommentteihin. Lääkäriksi en ala, koska veri ällöttää.

Nyt pitäs vielä hetki sinnitellä hereillä ennenku pitää lähtee töihin. Virkistykseks vielä tää jo aika vanha vitsi. Toimii silti.

Shhh...

Vähän läheisemmissä tai tutummissa ihmissuhteissa mulla toistuu tosi usein tilanne, jossa soimaan itteäni ja toteen ihan epänormaalin usein, että olis taas vaan pitänyt pitää turpa kiinni. Mä oon liian suorasanainen tähän hiljaiseen ja vaikenevaan kultturiin. Kaikesta tästä masiksesta ja vetäytymisestä huolimatta mä olen edelleen säilyttänyt sen päänaukojan ominaisuuden (jee!!!), ehkä se on hieman laimentunut mutta olemassa se edelleen on.

Terapeutti sanoi, että se on mun vahvuus, kun olen muka niin rohkea, että uskallan sanoa ääneen ajatukseni ja pitää puoliani. Musta ei itestäni vaan tunnu yhtään siltä. Tuntuu siltä, että olis helpompaa, jos olis samanlainen väistelijä niinku monet muut. Silloin ei syntyis konflikteja kenekään kanssa. Ois vaan taitava pujottelija ja väistelis aina ongelmia ja tarvittaessa feikkais, et kaikki on ihan perfekt, vaikka oikeesti vituttais joku asia ihan jäätävän paljon.

Mulle ihmissuhteissa puhuminen on vaan jotenkin ihan älyttömän tärkeää ja haluan, että asiat aina puhutaan, eikä vaan lakasta maton alle ja hamstrata hampaiden väliin. Mistäs tää mun jankkaamisvimma sitten johtuu? No äitisuhteesta tietty! Me ei oikeestaan ikinä olla voitu puhua mistään oikeesti tärkeistä asioista ja osin ehkä sen takia meidän välitkin on jääneet tosi etäisiksi. Tän takia mulle puhumattomuus merkkaa samaa kun etäisyys. Tätä samaa etäisyyttä yritän muissa suhteissa sitten välttää ja ehkä sen takia mulle puhuminen on keino yrittää muodostaa suhdetta läheisemmäksi. No vituikshan se koko ajan menee, todella yllättävää.

Ongelma on varmaan se, että matonallelakasija ei haluu puhua ja mä taas haluan (loputtoman paljon). Kun mä sitten rohkaistun ja nostan kisun pöydälle, se toinen ahdistuu ja joko katoaa savuna ilmaan tai ryhtyy vastahyökkäykseen asioilla, joilla olen häntä loukannut (mutta joista hän ei ole aiemmin sanonut sanaakaan). Harvoin niitä asioita sit saa selvitettyä ja mulle jää vaan syyllisyys siitä, et oon kauheen hankala ihminen, kun haluun puida jotain paskajuttua. Mulle ei vaan mee jakeluun, että miten muut ihmiset tekee ton. Miten ongelmat ja ikävät asiat oikeaoppisesti tungetaan komeron perukoille odottamaan juuri oikeaa hetkeä? Ja miten pidetään huoli, että ne pysyy siellä jopa viiden promillen humalassa tai kuolinvuoteella?

Musta tuntuu, että mun maton alle ei vaan enää mahdu mitään. Saispa käsiteltyä menneet jutut, jotka vie kauheesti tilaa. No niin, sitä kai siellä terapiassa yritetään tehdä mut oishan se helpompaa tehdä se käsittely asiaan liittyvän ihmisen kanssa. Mä en jaksa ihmissuhteita, joissa on koko ajan jotain draamaa, joka jää vellomaan ja painamaan rintaa ja josta jää olo, että olis taas vaan pitänyt pitää turpa kiinni. 

Lista

Mä alotan tän blogikirjotuksen poikkeuksellisesti positiivisella asialla. Piristi nimittäin tätä väsynyttä maanantaita se, että edellinen juttu oli herättänyt yhden lukijan kommentoimaan tätä mun laskujenmaksamattomuutta. Oli suunnattoman helpottavaa kuulla, että tää on tavallaan ihan normaalia meidän epänormaalien keskuudessa.

Sit mä ryhdyin miettimään, että mitäs tekemättömiä juttuja mulla vielä olis, kun nyt on kaikki laskut vaihteeks maksettu. Täs nyt jotain mitä tuli mieleen:
- viime vuotisesta koulusta en oo vieläkään pyytänyt työtodistusta, enkä muuten kesäduunistakaan
- uus duuni alkoi jo 1½ kk sitten, enkä oo tietenkään toimittanut ihan kaikkia lippuja ja lappuja sinne
- oon tehnyt jotain sijaistunteja mutten oo niistäkään täyttänyt lappusia (ihan kun raha ei kelpais)
- pitäis varaa psykiatrille aika kun ei noi unilääkkeet oikeen jeesaa tarpeeks ja sit mun pitäs käydä myös teettään vuositarkastus/huolto pyhimmälleni
- huoltoyhtiöön ja isännöitsijälle pitäs rimpauttaa, kylppärissä on jotain outoa (ollut jo yli vuoden) ja vara-avainongelmakaan ei oo hävinnyt

Eihän näistä mikään oo sellanen, että elämä ei jatkuis, jos jättäsin hoitamatta mutta painaa silti mieltä, kun en tee noille asioille mitään.

Kaipa tota listaa vois jatkaa mutta mä en nyt halua. Kysykää parin kuukauden päästä, onko mitään tapahtunut. Veikkaan, että ei.

Kotiverkkareissa

Taas meni viikonloppu. En syönyt yhtään lämmintä ateriaa mutta söin yhden aamiaisen. Söin vitusti herkkuja ja yhden greipin. Katsoin liian monta jaksoa Law and orderia. Nukuin päikkäreitä. Olin kotipäntsit jalassa. Mietin mun vikoja. Mietin syitä yksinäisyyteeni. Yritin ajatella parantumista. Tietääkö joku, miten masennuksesta parannutaan?

Mä en halua viettää mun elämää tällä tavalla. Mulla ei vaan ole mitään hajua, mitä mun pitäisi tehdä toisin. Miten olla ei yksinäinen, jos on yksin?

Mä olin tyytyväinen kun satoi. Vihree näytti enemmän vihreeltä.

Tuun vielä häpeemään tätä seuraavaa lausetta joskus mutta minkäs teet. Onneks huomenna pääsee töihin.

Torkku

Pelottaa mennä nukkumaan. Pelkään, että taas nukun pommin. Se on tullut vähän niinkuin tavaksi nyt viime aikoina. Oon onneksi vielä toistaseksi ehtinyt töihin lähes ajoissa mutta en taida tällä menolla nousta esimieheni luottotyöntekijäksi. No ei sillä kait niin väliäkään. Täähän on vaan vuoden sijaisuus.

Mä oon aina sanonut, että torkuttaminen vielä joku päivä koituu mun kohtaloksi ja nyt se päivä taitaa ruveta lähenemään. Että kiitos vaan sille, joka on keksinyt herätyskelloihin torkun.

Nyt korvalleen ja toivotaan, ettei aamulla tartte ottaa taksia alle ehtiäkseen töihin ajoissa. 

Vaimomatskuu

Tapasin eilen mun treffipoikaa. Oli hauskat puitteet ja hyvät lähtökohdat huisin hauskalle illalle mutta persiilleenhän se meni. Sillä oli jotain ihmeen miesten oikkuja. Mulle jäi täysin mysteeriksi tän oikuttelun syy mutta seuraukset olen kyllä huomannut. Nyt mä taas tunnen olevani riittämätön ja ei-haluttava. Hirmu kiva. Ja vielä kivempi, että hain tänään sitten lohtua Pågenin korvapuustipussin pohjalta. Ei löytynyt.

Eilisen jälkeen oon ruvennut miettimään, että kykenenköhän mä sittenkään tähän tapailemisjuttuun. Mä taidan olla vielä liian haavoittuva, että kestäisin torjutuksi tulemisen ja pettymykset, joita tää homma näköjään tuo tullessaan. Toisaalta mä tiedän, että itse väkisin hakeudun tällasten sitoutumiskammoisten miesten seuraan, koska sitoutuminen pelottaa mua itseenikin. Silti tuntuu todella pahalta huomata, että mä oon vuodesta ja miehestä toiseen aina vaan se hauska ja kuuma tyyppi, jonka kanssa on kyllä hyvä olla mutta jota ei pidetä potentiaalisena tyttöystävänä. Mä oon niinku se, jonka kanssa pidetään hauskaa ennen kuin löydetään se unelmien nainen, johon sitoudutaan.

Nyt pitäs vaan päättää, että jatkasko treffailuu turpiin ottamista vai sanoisko sille tackochadjö. Ehkä terapeutti osaa huomenna johdattaa mut kohti oikeaa päätöstä, kun itse en siihen näköjään pysty.

Mä takerrun koko ajan kaiteeseen ja tiedän eläväni puoliteholla mutta kun en uskalla ottaa omasta potentiaalistani selkoo, en ees vitutuksen uhalla. Vaiks Jukka Poikakin yrittää kannustaa nojaamaan reunan yli, rakkautta tuhlaten ja sydäntä avaten.

t. Nössö

Kauppareissu

Tänään meni sitten apteekkiin enemmän rahaa kun ruokakauppaan. Mut nyt on onnellisuutta muutamaks kuukaudeks. Unilääkkeen annostusta nostettiin taas, kun en mä oo saanut nukuttua kunnolla sen jälkeen kun Venlafaxinin annosta nostettiin. Tää tuntuu ihan älyttömältä oravanpyörältä. Ite oisin mieluummin koklannut jotain toista unihiekkaa mutta näillä mennään nyt. Jos uni ei tästä kohta rupee paranemaan niin sitten täytyy oikeesti tehdä jotain radikaalia, koska ei oo mitään toivoa jaksaa koko pitkää syksyä töissä huonolla unella.

Apteekkiostoksien lisäksi palkitsin itseni pienellä shoppailulla sen kunniaksi, että selvisin ekasta työviikosta ilman hermoromahdusta tai irtisanomista. Mä oon vaan nykyisin tosi huono shoppaileen. Ahdistaa ihmisvilinät niin paljon, etten oikeen halua kuitenkaan käydä missään. No nyt pakotin itseni hakeen pari jo aiemmin tehtyä löytöä, jotka vaan on odottanut kaupan hyllyllä palkkapäivää ja hyvää syytä. Kummallisinta täs touhussa on se, että entinen minä ois heti kotiin päästyään koklannut uusia ostoksia ja viikannut ne kaappiin. Nyt mä jaksan hädin tuskin kantaa ostoskassin kotiin ja sieltäkin kaivan esiin vaan lääkepakkaukset. 

p.s. Mun eksä on taas vallannu mun unet. Viime yönä mä taas lähetin sille tekstarin, johon se ei tälläkään kertaa vastannut. Pitäsköhän mun vihdoin rohkaistua tekemään toi viestin lähetys ihan valveilla, niin ei tarttis unelmoida siitä ihan näin usein?

Sunnuntaiahdistus

Mä en ole muutamaan viikkoon ehtinyt potea sunnuntai-ahdistusta, joten tänään se iski sit oikeen voimalla. Yritin kyllä päivällä vähän tsempata ja kävin lenkillä (juu ihan 40 minuuttia juoksua) mutta 200 metriä ennen kalkkiviivaa mä romahdin ja pillahdin taas kerran itkuun. Ja nää ei siis tosiaan ollut mitään onnen kyyneliä siks et olin saanu perseeni lenkille (vaikka loistava saavutushan sekin on).

Mulla vaan pyörii repeatillä nää paskat ihmissuhdekuviot päässä. Mä kun olen tällanen vatvojaihminen niin mulla on suorastaan pakonomainen tarve aina selvittä asiat ja jos ne jää kesken tai jotenkin epäselviksi, niin mä ahdistun ja mietin niitä juttuja ihan loputtoman paljon. Tavallaan kadehdin niitä, jotka pystyy vaan kohauttaan olkapäitä ja antaa paskojen juttujen olla. Mä en siihen kykene. Vie niin kamalasti energii, kun murehtii kaikkea mahdollista.

Mietin sit lenkin jälkeen rauhotuttuani, et mitä kaikkia epäselviä tai keskeneräisiä asioita on, jotka ahdistaa mua ja voisinko mä tehdä niille jotain (aika kypsää, eikö?). No sen Eksän kanssa puhuminen tietty mut en tiedä uskaltasinko ees yrittää. Ihmissuhteelle pitäs varmaan soittaa, tosin ei se kuitenkaan vastaa puhelimeen. Muutamia kiukkusia viestejä on lähetelty puolin ja toisin mutta en haluis, että jää näin paska fiilis siitä hommasta.

Helpoin nakki, jonka vois nyt hoitaa pois päiväjärjestyksestä ois se mun treffityyppi. Tää kuvio sen kanssa on nyt erittäin outo. Ollaan tavattu tosi monta kertaa mut nyt sillä on käytös muuttunu kusipäiseks (yks kaveri kysy multa parien treffien jälkeen et mikäs tyyppi se on, niin mä luonnehdin sitä osuvasti potentiaaliseksi kusipääksi) mutta silti se sanoo haluavansa tavata. Tyyppi lähettää siis erittäin ristiriitaista signaalia ja mähän siis inhoan yrittää tulkita niitä rivien välissä kerrottuja totuuksia. Ehkäpä mä nyt yritän saada tähän hommaan selvyyden ja tartun puhelimeen. Eipähän tartte sitten enää jossitella ja arvailla, että onkohan sillä peeämässät tai se monilla miehillä oleva urpoilua aiheuttava geeni.

Nyt siis tartutaan härkää sarvista. Pitäkää peukkuja!

Leikitään normaalia

jostain täältä

Aikamoista jäätymistä oli toi mennyt viikko. Sen Eksän kusipäisyyden takia piti tietty vähä itkeskellä. Siipi oli melkosen maassa. Satunnaisesti sain toista siipeä vähän nostettua mutta yleisolotila on ollut helvetin ahdistunut. Lisäksi tässä kylässä on Eksän kotikaupunginosan lisäksi nyt sitten toinenkin paikka, johon en enää uskalla mennä, koska pelkään tietty että salama voi iskea kahdesti samaan paikkaan. Et nyt täs sitte vältellään menemästä pitkänsillan väärälle puolelle ja hyvinhän se meni perjantaihin saakka.

Sit tajusin et oli faijan kuolinpäiväkin. Onhan siitä jo vuosia aikaa mutta kaipa sekin jotain tuntoja herättää. Ja terapeutti se vaan lomailee. No Kotihoito onneks palas lomalta ja sain siltä vähän lohtua. Kaiken tän draaman keskellä tapasin sitä mun treffityyppiäkin. Koklaan et toimisko, jos vaihtas lohturuoan lohtusutinaa, teen empiiristä tutkimusta. Oon nyt vielä toistaseks yrittänyt ylläpitää illuusioita siitä, et mä oon jokseenkin normaali. Tälläsellä viikolla se oli astetta haastavampaa. Toivottavasti en ihan vielä paljastunut.

t. Naamarinaama

Salille siitä läskiperse!

Mun vitutus jatkuu edelleen ja se on saamassa aivan ennennäkemättömät mittasuhteet. Alan taas oleen vakuuttuneempi siitä, että mitä vähemmän on kontakteja ulkomaailmaan, sitä parempi on mun mieliala (normaaliako?).


Soitin yhdelle kaverille ja tiedustelin haluisko se treffata joku päivä. Se laitto vastaehdotuksen kehiin, kivaa. Mennään shoppaamaan. Mun vatsaa rupes vääntämään ja tuskan hiki tuli pintaan. Päässä vilkkui mielikuvat itsestäni sovituskopissa liian pienissä vaatteissa. Toisaalta mun farkkutilanne alkaa oleen hälyttävän huono. Uudet, kokoa isommat olis ostettava. Kerroin kaverilleni näistä mun läskihuolista ja farkkutarpeesta. Lohdutukseksi tuli neuvo lähteä lenkille/salille.

Ai miten niin et pysty, meet vaan.

Taitaa olla tuha sanoa, mitä tein puhelun päätyttyä. Juu, en menny lenkille, menin sänkyyn itkemään. Tulipa taas olo, että oon maailman isoin luuseri. Jos se lenkille tai salille meno on jollekin normaalille ja täyspäiselle ihmiselle niin kovin helppoa, niin voisiko joku teistä tulla hakemaan mut mukaan liikuttamaan tätä hanuria?

p.s. Ihanaa kun sataa.

Supernainen taantuu takaisin sängyn pohjalle

Pitipä mennä parissa edellisessä postauksessa kehumaan ihan kuvien kera omaa erinomaisuuttani. Otan sanani nyt nöyrästi takaisin. En oo yhtään pirtee, virkee tai mitään muutakaan, päinvastoin vituttaa, ahdistaa ja itkettää. Ja mikähän siinäkin on, että aina kun on se kotonamököttämispäivä, aurinko paistaa ja kun taas jaksaisin mennä ulos, siellä sataa. Yläkerran säidenhaltijalla on tosi hyvä huumori.

On mulla pieni aavistus siitä, mikä kaikki surettaa. Kuluneella viikolla olis taas ollu merkkipäivä. Siitä on kolme vuotta, kun tavattiin eksän kanssa. Se oli ihanaa aikaa. Kaipaan sitä tunnetta ja oloa ihan älyttömästi. Juhlistin ihan unnissanikin tätä muistoa. Näin unta, että kirjotin eksälleni tekstiviestiä mutta en saanut lähetettyä sitä. Haluaisin ihan valvetilassakin ollessani tekstata sille ja saada jonkilaisen päätöksen asioihin mutta en oo vaan pystynyt. En vaan uskalla. Koska pelkkä sen ihmisen ajatteleminen sattuu ihan kauheesti, pelkään että kipu on sietämätön, jos yritän kommunikoida sen kanssa. Toisaalta tuntuu, että mä en ikinä pääse sen yli, jos en puhu sen kanssa. Terapeutilla ois tähän varmasti jotain järkevää sanottavaa, et kiva kun se on nyt sit lomalla.

Paljettitoppi ja Tikkurilan värikartta

Tässä sitä nyt ollaan tokkuraisena makoisien päiväunien jäljiltä. Viikonlopun valvojaiset sai aikaan pientä univajetta. Tosin oli univelkojen määrä pieni tai suuri niin aina mä näitä päikkäreitä vedän. Ihan harrastukseksi olen jo ruvennut kutsumaan.

Huolimatta tästä mun ihanasta mutta aikaavievästä harrastuksesta mä olen onnistunut olemaan vähän sosiaalisempi kuin aikoihin (tänään livenä tavannut yhden ihmisen, kahden kanssa puhunut puhkassa ja yhdelle tekstannut). Ihan olen ottanut puhelimen käteen ja soittanut, ehdottanut ja tullut pyydetyksi mukaankin. Lauantaina meno oli niinkin hurjaa, että löysin itseni puoli neljän jälkeen polkemassa kotiin. Siis aamulla.

Sunnuntaiahdistuksessa pyöriessäni kelailin mennyttä ravintolailtaa. Juu mukavaa oli, alkoholiakin nautin. Sit mulla tuli verkkokalvoille kuva itsestäni naistenhuoneessa näitten muiden neitokaisten vierellä. Kumma kyllä mulla suurin ahdistus ei ollut läskivatsaperse, vaan tää mun hiirenharmaa ulkonäkö. Kaikilla muilla oli hirmuset tukkasysteemit viriteltynä, meikkiä naamarissa enemmän kun mun kotona kaapeissa yhteensä ja sit ne vaatteet. Eikä siinä mitään jokainen menee tyylillään. Tajusin vaan siinä samassa, että mä oon tainnut kasvaa jo ton glitterivaiheen ohi. Liekö tämä sitten osoitus siitä, että ihminen kehittyy läpi elämänsä.

Tästä oivalluksesta seurasi sitten looginen päätelmä. Koska en enää ole paljettitoppimimmi, jään varmana yksin. Ai et muka tajuu? No tietenki jään, kun ei kukaan huomaa mua niitteen tälläytyneiden kaunottarien takaa. Kaveri toki ehdotti, että ens kerralla mennään johonkin toiseen baariin. Auttaskohan se. Ehkä.

Ja älkääs nyt olko huolissanne tästä mun lisääntyneestä alkoholin kulutuksesta tai siitä että tää blogi muuttuis täysin mun dokaustarinoiden purkupaikaksi. En mä vielä ole ihan niin ammattilaistasolle tässä mun viikonloppurietastelussa päässyt.

t. Harmaavarpunen

p.s. Kuka arvaa, missä helsinkiläisessä yökerhossa olin? Ei ainakaan täällä isolla kirkolla asuville luulis olevan kovin vaikea arvata.

Little miss lonely hearts

Täällä tää leimi horo taas huutelee. Darran poteminen yksin pitäis olla kielletty. Siis jollain lailla tai asetuksella. Ainoo hyvä puoli yksinäisissä darrapäivissä on se, että sillon mä en syö. Entisessä elämässä mä sain aina kotiin kuljetettuna sekä seuraa että ruokaa. Nyt kotiovella ei kolkuttele pizzalähetti eikä halikaveri.

t. Quattro stagioni

p.s. Kenen muun mielestä toi sydän näyttää ihan perseeltä? Mun sisäinen romantikko on kateissa.

Isoin luuseri

Tänään mulla oli hetkellisesti voittajafiilis. Mä sain raahattua itseni lenkille. Mun lenkkivauhti oli kyl kaukana niistä töölönlahtea ympäri ravaavista himojuoksijoista. Oma meno muistutti lähinnä hiipimistä. Kaks rundia mä kuitenkin menin, enkä kuollut, oksentanut tai pyörtynyt hapen puutteesta. Pienoinen tyytyväisyys levisi koko vartalooni, ihan jenkkakahvoja myöten ja olin iloinen, että olin saanut kotioven auki ja lähdettyä ulos.

No arvaako kukaan, mitä liikkuu entisen himourheilijan mielessä illalla suihkun ja iltapuuron jälkeen?

Vaan kaks kiekkaa, sä oot laiska! Etkö muka olis jaksanut juosta kovempaa ja pidemmälle? Sulla on huonoin kunto ikinä! Oot nolo.

Mä tuun niin surulliseks, kun mä tajuan, etten mä enää pysty lähellekään samoihin suorituksiin, kun vaikka vielä vuosi sitten. Enää en jaksa vetää leukoja enkä kovin montaa punnerrustakaan. Oman kehon painolla tehtävät jutut tuntuu suunnattoman raskailta, koska kaikki mun kauniit ja kiinteet lihakset on löysistynyt. Mulla on nyt takana elämäni pisin urheiluton jakso. Kovasti mä tässä kevään mittaan yritin välillä käydä zumbaileen mutta mitään säännöllisyyttä siihen touhuun ei tullut, joten kuntokin on jatkanut reipasta vauhtia tässä loputtomassa alamäessä.

Aiemmin urheilu  on jossain määrin määritellyt sen, kuka mä olen. Se on ollu mulle osa normaalia elämää/elämäntapa ja koin sen oikeesti mielekkääksi ja sain siitä mielihyvääkin. Treenaaminen oli kuin noidankehä, tosin positiivinen sellainen. Jokainen treeni itsessään ruokki hyvää oloa ja halua treenata. Nyt mä en oo yrityksistä huolimatta löytänyt sitä intoa rääkätä itseäni ja treenata säännöllisesti. Terapeutti, lääkäri ja moni muu on joutunut kuunteleen mun valitusta löllyvistä alleista ja rautaisen kunnnon katoamisesta. Syitä tähän totaalisen muutokseen jumppakärpäsestä sohvaperunaksi löytyy mun korvien välistä lukemattomia mutta yhtään ratkaisua ei ole kukaan keksinyt.

Täl viikol alkoi muuten yks mun lemppari reality-ohjelma. Taisin joskus aiemmin jo mainita, et mun mielestä jenkkien Suurin pudottaja on siitä teatraalisuudesta ja teennäisyydestä huolimatta aivan loistava ohjelma. Joidenki niiden kilpailijoiden päättäväisyys ja motivaatio on mun mielestä ihailtavaa. Oon mä joskus tainnut jopa liikuttua ihan kyyneliin asti katsellessani kyseistä ohjelmaa. Mä tarttisin jonku Jillianin tai Bobin piiskaamaan mua. Tarttisin jonku personal trainerin, joka auttas arkirutiinien ylläpitämisessä ja tän elämän suorittamisessa.

T. häviäjä

No more drama

Miks kaikista ongelmista tulee aina niin älytöntä draamaa? Ei tällanen masentunut ja muutenki väsynyt horo vaan jaksa.

No tired, tired of this drama
No more, no more
I wanna be free
I'm so tired, so tired

Broken heart again
Another lesson learn
Better know your friends
Or else you will get burned
Gotta count on me
Cause I can guarantee
That I'll be fine

No more pain (no more pain)
No more pain (no more pain)
No drama (no more drama in my life)
No one's gonna make me hurt again

Why'd I play the fool
Go through ups and downs
Knowing all the time
You wouldn't be around
Or maybe I like the stress
Cause I was young and restless
But that was long ago
I don't wanna cry no more

No more pain (no more pain)
No more game (no more game messin with my mind)
No drama (no more drama in my life)
Nooone's gonna make me hurt again
No more tears (no more tears, I'm tired of cryin everynight)
No more fears (no more fears, I really don't wanna cry)
No drama (no more drama in my life)
I don't ever wanna hurt again
Wanna speak my mind, wanna speak my mind

Uh, it feel so good
When you let go
Of all the drama in your life
Now you're free from all the pain
Free from all the game
Free from all the stress
So find your happiness

I don't know
Only God knows where the story ends for me
But I know where the story begins
It's up to us to choose
Whether we win or loose
And I choose to win

No more pain (no more pain)
No more game (tired of your playin' game with my mind)
No drama (no more drama in my life)
No more, no more, No more, no more
No more tears (no more tears, no more cryin every night)
No more fears (no more waking be up in the morning)
No drama, no more in my life
No more drama, no more drama
No more drama, no more drama
NO MORE DRAMA
NO MORE DRAMA
NO MORE DRAMA
NO MORE DRAMA
NO MORE DRAMA
No more drama in my life
So tired, tired of this drama

Miss Mökötys

Turhautumismittarissa elohopea on pompannut aika ylös. Nää typerät arkipyhät sotkee mun elämää, enkä pääse siitä edes terapiaan kitisemään, koska terapeutti on tänään vapaalla.

Mua turhauttaa oman itseni lisäksi lähes kaikki ihmiset. Seurauksena tästä vetäydyn entistä enemmän omaan kolooni ja ahdistun älyttömästi, kun tiedän, että viikonloppuna täältä on pakko poistua harrastusjuttuun. Oikeestaan sinne pitäisi mennä jo tänään mutta en pysty. En jaksa kolmea päivää näytellä muiden mieliksi normaalia.

Täällä kotipesässä mä oonki tänään sit vaan nukkunut. En siksi, että olis jotenki tekemisen puutetta, vaan siks etten halua olla hereillä. Näiden uniöverien seurauksena mä taidan olla nyt entistä väsyneempi. Pitää varmaan mennä taas korvalleen ja huilia hetki.

Eli siis elämä hymyilee. Ei mulle mut ehkä sulle tai jollekin muulle.

Koko kylä sekaisin heliumista?

Tunnelma ei ole kauniista vappupalloista huolimatta kovinkaan huipussa. Valvoin taas melkeen koko yön Vihdoin aamulla yhdeksän jälkeen nukahdin. Mietin ja murehdin. Toivoin, että olis ollut juttuseuraa, jonka kanssa yhdessä jauhaa asioita, siis ihan muutakin mun vaan tätä masennusshittiä. Osaan mä muustakin puhua. Terapiakin on vasta ylihuomenna, en mä kyllä ikinä siellä olessa muista mitään. Siellä mulla pyörii se sama paska levy kerrasta toiseen, vaikka kotona olessa tulee mieleen ääretön määrä asioita, joista ajattelen, että tästä pitää sitten kertoa terapiassa.

Paskojen unien jälkeen sain kuitenkin revittyä itseni ylös. Siis ihan oikeasti ylös sängystä. Aloitin eilen pyöräilykauden ja siitä innostuneena keksin sitten, että polkasen puolityhjillä kumeilla kätevästi salille. No matkalla tuli jo vastoinkäymisiä (muistoja menneisyydestä) ja päädyin juoksumatolle kyynelehtimään. Mä oon kuitenkin sen verran kova possu hikoilemaan, että ne kyyneleet varmaan sekottui ulkopuolisten silmissä hikeen. Ja jos ei, niin mitä sitten.

Laiskahkon ja lihasmassan kasvattamisen sijaan kyyneleiden tuotantoon keskittyneen treenini jälkeen uhmasin tervettä järkeä ja menin herkkuun hakemaan herkulle herkkuja. Jääkaappini sisälsi aikalailla vain nestemäisiä nautintoaineita, joten oli pakko. Oon nimittäin viimeset kolme päivää elänyt muroilla, hapankorpuilla ja godmorgon mehkalla. No täytyy tunnustaa, että tän kauppareissun jälkeen tilanne ei tule paranemaan. Ostin greipin, pisaratomaatteja, valkosipulifocaccian ja lisää godmorgonia. Taas ruotsalaista huippuosaamista. Oikeesti jos Arlan taholta tulis ehdotus tehdä yhteistyötä mun blogin kanssa (siis miksei muka vois tulla?), mä oikeesti joutuisin kyllä hetken miettimään. Saattaisin jopa ryhtyä blogihuoraksi. Se verran mehukkaammaksi godmorgon on mun elämän tehnyt. Mun paskassa lähialepassa se ei tosin kuulu valikoimiin. Eksän alepassa sitä olis.

Mun vapppusuorittaminen oli nyt tässä. Selvisin hengissä tosta keskustan väenpaljoudesta ja karnevaalihumusta. Ahdisti ihan perkeleesti mutta vähemmän kun vaikka vuosi sitten. Oikeen värikästä vappua kuitenkin kaikille ja naamarit naamaan. Itsehän en vappuna naamaria käytä, sillä maski on päällä arkena niin paljon. 

p.s. Mä olen ihan varma, etten eilen pyöräillyt ilman satulaa mutta siltä nyt kuitenkin tuntuu.

Onhan kukkiin jo vaihdettu mullat?

Eksyin pitkästä aikaan sinne facebookiin (samaa paskaa siellä oli kun 2kk sitten, et eipä taas tarvii vähään aikaa käydä) ja bongasin jonkun vuoden takaisen statuspäivitykseni, joka meni jotenkin näin:

Pulla on saanut ihan mielettömän piristysruiskeen tosta ihanasta auringonpaisteesta. Koti on nyt siivottu ja ruoka on pöydässä. Huomenna vielä ikkunoiden pesu ja kesäverhojen silitys. ♥

Kommenttiketjua lukemalla oli helppo päätellä, ketkä mun kanssa kuuluu tähän kevät auringon fanklubiin. Toi valo on niin liian kirkas ja ahdistava, että nyt jos koskaan mä kykin vaan sisällä ja verhot on visusti kiinni. Oon viime keväästä viisastuneena kylvänyt jokaisen käytössä olevan takin taskuun jotkut kämäset halpis hienot aurinkolasit, koska ei tuolla ulkona voi muuten liikkua. Sokaistuu tai jotain. Et siis joo, se saatan olla minä, jonka sä oot nähny kykkivän kumarassa aurinkolasit ja huppu päässä jossain spårapyskillä.

Tänään aamulla oli mielyttävä usva, niin että hetken luulin, että mun duunia ei enää ole

Ja voisko joku kertoa mulle, että missä sitä energiaa on jaossa tälleen keväisin? Koska mä oon kokeillu sitä aurinkoo, ei toiminut. Mä inhoon kevättä, tää on paskin vuodenaika. Kersat on koulussa ihan tööt, ei ne jaksa mitään varsinkaan enää toukokuussa, eikä kyllä jaksa opettajatkaan. Sitä on jo toinen jalka kesälaitumella ja odottaa, että saa vähän taukoa niistä samoista naamoista, jota näkee joka vitun päivä. 

Syksy on enemmän mun juttu. Sillon alkaa uus kausi/kouluvuosi hyvin lomaillun kesän jälkeen. Iho on ihanan päivettynyt ja kropankin kanssa on taas enemmän sinut, kun kesän aikana sitä unohtaa sen rantakuntoon pääsemisen, josta niin stressataan koko helkkarin alku vuosi. Ja tumma läski näyttää paremmalta. Mulle syksy on aina vähän kun uuden, yhtä paskan elämän alku. Mut mä oonki opettaja, et mä hahmotan maailmaa kouluvuoden mukaan, enkä kalenterivuoden.

Keväällä pitäs olla niin pirtee ja lähteä vaikka ulkoilemaan mut en tod jaksa. Kevät aurinko ei anna armoa. Syksyllä ei niin tuomita, jos mököttää kotona. Sadesäällä ja pimeällä on ok olla laiska tai saamaton. Tulee aina niin syyllinen olo, kun ei jaksa mitään, vaikka aurinkokin paistaa. Mikä helkkarin syy se aurinko nyt on, et pitää yhtäkkii piristyy niin kamalasti? 

Sama pää ja samat lääkket mulla on satoi tai paistoi. Valitettavasti.


p.s. vaihtaako joku oikeesti kesäverhot? tai sisustusta vuodenaikojen mukaan? Hyvä et mä saan kaivettuu kaapista esille kuluvan sesongin kengät ennen kuin se vuodenaika taas vaihtuu. Mut mä oonki mä.

Blogi

Vaikka kuinka yritän tällai aamulla oikolukea yön pimeinä tunteina tehtyjä aikaansaannoksia, ei tässä tekstissä taaskaan taida olla mitään tolkkua mutta antaa mennä. Jännä miten yöllä ne omat ajatukset tuntuu niiiiin deepeiltä ja fiksuilta. Päivä kun valkenee tulee karu totuus esiin. Tässä kohtaa voisi tehdä taas jonku vertaukset/viittauksen Tuksun blogiin ja sen ajatuksen kulkuun mutta en viitsi nyt dissata itseäni enää enempää.

Muistaakseni mulla oli joku visio (jotain suurta varmasti) tän blogin suhteen sillon reilu pari kuukautta sitten, kun mä aloin kirjottamaan tätä. Nyt mä oon ihan totaalisesti kadottanut tän mun vision. Mä tykkään kirjottaa, se on mukavaa ajankulua. Mutta tän piti olla mulle muutakin. Mun oli tarkotus tehä muutakin kun vaan kirjottaa söpösti ja mukahauskasti jostain typeristä kommelluksista.

Mä oon niin kateellinen niille, jotka osaa/pystyy tarttumaan siihen asiaansa ja näpyttään sen siihen näytölle. Oli kyse sitten jostain muotihässäköistä, sisutusjutskista tai omista/naapurin mielenterveysongelmista. Mulla se ei oikeen suju. Mulla on punanen lanka kateissa, enkä mä edes tiedä haluanko mä oikeesti löytää sitä. Että haluanko mä oikeesti kirjottaa niistä jutuista, mistä mä oikeesti olin aatellu kirjottaa. Siinä olis tietty se vaara, että saattas tulla melko paha mieli. On niin paljon helpompi kirjottaa jotain suhteellisen arkipäivästä paskaa.

Mun elämässä paskan määrä on nyt jonkin aikaa pysynyt aikalailla vakiona, ei suuria heittoja suuntaan tai toiseen. Syksyllä piti jaksaa palata töihin, kaikki energia ja terapiasessiot tuli käytettyä työssäjaksamisen yllläpitämiseen. Ei ollut voimia jatkaa menneiden asioiden käsittelyä ja puimista. Nyt tuntuu siltä, että on liikaa asioita, joista pitäisi puhua mm terapeutin kanssa. Ihan kuin sisälle ois patoutunut monen kuukauden tuntemukset. Mä en oo kirjottanut päiväkirjaakaan ikuisuuksiin. En jaksais aatella niitä asioita, joiden takia on niin saatanan huono olla. Siinä on riittävästi jaksamista, että jaksaa sitä huonoa oloa.

Ja sitten toisaalta mua pelottaa, että vointi menee huonompaan suuntaan, jos taas kaikki padot aukee ja ikävät asiat tulee takas pintaan. Nyt mä selviin yksin jotenkuten tästä arjen pyörityksestä mutta oon jumissa, enkä pääse eteenpäin toipumisessa. Ehkä tästä vois olla hyvä mainita sille mun maksulliselle juttukaverille. Vittu kun se ei lue ajatuksia.

p.s. tähän ahdistukseen saattaa kyllä vähän vaikuttaa vitun huonosti nukutut/valvotut yöt ja menkat (aina hyvä tekosyy asialle kun asialle).

Yövuorossa

Minkä ihmeen takia yöllä hereillä oleminen on vähemmän ahdistavaa kun päivällä valvetilassa oleminen? Voisko joku paijata mut uneen ja valvoa vieressä ihan vaan varmuuden vuoksi?

Onneksi kohta on aamu ja voi mennä nukkumaan.