Tunnistetaan tunnetila: Vitutus

Syy vai seuraus?

Koska yks maisterintutkinto ei vaan ole tarpeeks, käväsin näyttämässä naamaani yksissä pääsykokeissa tos menneellä viikolla. Persiilleenhän se meni, kuinkas muutenkaan. Tosin jos valmistautuu kokeeseen lukemalla kaks päivää, yhden yön ja satunnaisia junamatkoja, niin olis kai suuri vääryys, jos opiskelupaikka näin vähällä valmistautumisella lohkeis. Mähän kuitenkin erittäin kypsänä ihmisenä syytän huonosta suorituksestani kokeen laatijoita. Eihän siinä kysytty mitään oleellista. Kysymykset oli tyyliä, mitä sivun 143 alalaidassa luki. No en vittu muistanut. Edellisestä pääsykokeesta on jo sen verran aikaa, etten muistanutkaan niiden olevan täynnnä epäolennaista pilkunviilaamista ja pääsykoekirjan ulkoaopettelemista. Omien aivojen käyttö ja lukemansa ymmärtäminen ja soveltaminen on ihan toisarvoisia seikkoja.

En tiedä mikä mua vituttaa eniten. Se, että en lukenut tarpeeksi vai se, että edes kuvittelin, et mulla ois ollu jotain mahiksia onnistua. No se on nyt mennyttä elämää, katotaan jaksanko ens vuonna koklaa uudestaan. Nyt ei ehkä ollut ihan optimaalisin ajankohta noin niinku pänttäämisen kannalta. Mun keskittymiskyky on yhtä huippuluokkaa kun jollain yläasteikäsillä murkuilla ja muisti taas pelaa kun vanhalla emännällä. En tiedä johtuuko lääkkeistä vai mistä mutta mun muisti on huonontunut todella paljon ja samoin keskittymiskyky.

Vasta koetta edeltävänä päivänä keksin raahata itseni, kirjat ja alleviivaustussit terasille siiderin ääreen ja johan homma rupes toimimaan. Pointti ei kyl siis ollut se siideri (vaik kylhän se piristi), vaan se et mun piti lähtee pois kotoota. Lukeminen sujui, kun ei lähistöllä ollut sänkyä, jonne mennä lepäämään ihan vaan hetkeksi. Tää on kyl ihan perseestä, että kotona mä en saa aikaseks mitään. Kokeiden korjaaminenki sujuu töissä paljon tehokkaammin, vaik ympärillä ois sata kolleegaa jauhassa sontaa.

Ja en todellakaan tiedä, mitä mä teen hereillä tähän aikaan. Huomenna ei onneks oo koetta, et voin taas nukkua koko päivän tän hyvin valvotun yön jälkeen.

p.s. Jos (tää siis ihan hypoteettinen pohdinta) päättäis, et ei enää kiroiliskaa, niin mitäs sitten pitäis sanoa, kun vituttaa? Ärsyttää on liian laimee ja harmittaa on sitäkin laimeempi. Suuttuminenkaan ei oo sama asia. En tiedä.

Kyl sossu hoitaa!

Palasin takaisin sivistykseen vuoden ensimmäiseltä (ja todnäk viimeiseltä) mökkireissulta (matkatarinan postaan joskus myöhemmin) ja heti kotiin päästyäni piti tietysti lukasta vähän uutisia. Ne kun piristää aina niin hirveesti. No luettuani tarpeeks näitä karseita ampumajuttuja, bongasin osuvan koluminin. Tää ihmisten syrjäytyminen, yksinäisyys ja turvaverkkojen katoaminen kun ovat näitä mun lempiteemoja. Tää kirjotus oli virkistäva kaikessa siinä epärealistisessa idealistisuudessaan.

Joku täs maailmassa on ihan perseellään, kun niin moni jää yksin vaikeessa elämäntilanteessa. Opekolleega kertoi lattarivaihtarinsa fiiliksistä nyt kun vaihtarivuosi on melkeen takana ja tän tytön yks isoimpia ihmetyksiä oli se, että kuinka ei välitetä toisista ihmisistä. Hyvä esimerkki tästä oli kun tää tyttö oli isäntäperheessä jätetty yksin itkemään pimeenä syysiltana koti-ikävää. Peheen äiti sitten oli selittänyt, että näin meillä tääl Suomessa, et tääl jätetään omaan rauhaan potemaan paskaa fiilistä. Koti-ikävä oli mennyt kyllä onneksi ohi mutta mitäs sitten, jos ongelmat on sitä luokkaa, että ne ei parin illan itkemisellä häviä?

Musta on hyvä, että meillä on tällanen loistava sosiaaliturvajärjestelmä ja kaikki hienoudet kelan korvaamasta terapiasta lapsilisiin mutta ei mikään tällanen yhteiskunnan luoma "tukiverkko" korvaa niitä muita ihmisiä. Ehkä nykyään tosiaan oletetaan, että yhteiskunta hoitaa nää pudokkaat, ettei niistä tartte niin välittää. Mun ympäriltä ainakin puuttuu sellanen aito kiltteys ja välittäminen. Ja varmaan itsekin voisin siinä vähän petrata. Tos yks ilta vähän yritin. Autoin oma-aloitteisesti (huom!) lähikaupassa yhtä mummoa kissaruoan ostossa ja juttelin vähän kissoista sen kanssa.

Ollaanko me ihmiset sit kuitenkin perusolemuksesltamme jotenkin niin kateellisia aina muille, että ei haluta jeesaa heikompaa, ettei sillä sit vaan menis paremmin kun itellä? Koska sehän ois ihan hirveetä, et jos kutsus sen jonku ressukan (vaik mut) johki vaikka synttäreille. Hyvällä tuurilla se ei edes tulis ja jos sit tuliski ja sil ois kivaa niin haittaisko se? Olisko se kiva niinku joltain muulta sitten pois?

Täs taistelee tavallaan kaks käsitystä. Pitäskö jokaisen selvitä omillaan ja pitää huoli ittestään vai ollaanko me kaikki vastuussa kaikista? Kristillinen käsitys varmaan menis lähemmäs tota jälkimmäistä, kun eikös siinä isossa kirjassakin käsketä rakastaan lähimmäistä jne. Toisaalta media ja yritysmaailma tuo sitten esiin myös tätä toista kantaa, et sä oot ite vastuussa ja oman onnes seppä. Mut kun ei se niinkään mun mielestä mene tai voi mennä. Aika raadollista. Mä en vaan usko et tällanen kauheen yksilökeskeinen kulttuuri vaan tekee ketään kovin onnelliseks, edes niitä joilla on ne kulissit kuosissa.

Vielä pakko komppaa Kaaroa siinä, että julkisen sektorin tekemät toimet syrjäytymistä vastaan ei auta, koska meidän oma toimintakulttuuri on niin syvältä. Ei ykskään pilleri tai muu voi korvata kanssaihmisten välittämistä ja yhteisöllisyyden tunnetta. Syrjäytyminen jos mikä, on asia johon kuka tahansa maija meikäläinen voi vaikuttaa, jos vaan viitsii ja haluaa.

Tulipas taas deepejä ajatuksia. Johtuu varmaan tästä pienoisesta univajeesta. No niin nyt mä taas voisinki lopettaa tän paasamisen. Tästä aiheesta meinaan tarinaa tulis enemmän ku kukaan ehtis lukee.

No onneks tänää on euroviisut niin aina hetken mäkin pystyn elämään siinä harhassa, et tää maailma on ihan loistava paikka.

Dear Eki. Oonks ok?

Virallinen versio mun viikonlopusta on, että oon ottanut ihan levon kannalta. oikeesti oon vaan nössöilly taas. Mutta mulle on nykyään ihan sama onko tiistai vai lauantai. Samaa paskaa kuitenkin. Hyvä puoli siinä on se, että enää mä en edes niin paljoa jaksa ottaa paineita siitä, että viikonloppuna pitäisi tehdä jotain ja olla vitun kivaa. Pääasia, että muistaa hengittää. Sen takia tää mitä mä nyt kerron, ei tunnu musta niin huolestuttavalta, vaikka ehkä pitäisi (ainakin jos on yhtään normaali).

En sitten saanut viime yönä oikeen unta huolimatta siitä, etten ollut edes nukkunut päikkäreitä. Tarpeeks kauan pyörittyäni, sain loistavan idean. Kipasin lääkekaapin sijaan kirjahyllylle. Avasin yhden niistä kolmesta pääsykoekirjasta, joita en ollut vielä kertaakaan edes selaillut (koska kyllähän se tieto imeytyy mun päähän kirjan kansien läpi). Olin jo luokittelemassa itseni samaan sarjaan Einsteinin ja muiden nerojen kanssa. Mikäänhän ei voi toimia kemikaaleja paremmin unilääkkeenä kuin kuivat, tieteellistä paskaa sisältävät opukset. No mä olin väärässä. Luin vähän yli kuuteen asti sitä paskaa (älkää vaan kysykö tarkentavia kysymyksiä, koska en todellakaan osaa vastata, kun en vittu muista mitä luin) ja jos hesarin tilaus olis voimassa, olisin varmaan jatkanut pääsykoekirjasta suoraan uunituoreisiin uutisiin. Et nyt on sitten yks kirjoista melkeen luettu ja hienosti tussilla alleviivailtu.

Mikä vittu siinä oikeen on, että yöllä mä saan ihmeitä aikaan mutta päivällä mä oon saamaton ja kykenemätön?

Saispa tän elämän elää yövuorossa. Sittenhän mä saattaisin olla vaikka mitä.

Olempa mä kyllä väsynyt ämmä. Hyvää yötä.

Puolityhjä on puolityhjä

Tähän on nyt tultu. Mä löysin tässä yks päivä itseni seisomassa Akateemisen kirjakaupan self help hyllyn luona. Sillai vienosti punastellen ja vilkuillen, et eikai kukaan tuttu nää. Pipo päässä tietty. Ketään muita ihmisraunioita siinä ei mun kanssa ollut etsimässä suuntaa elämälle. Muut on varmaan tilannu oppaansa netistä.

and there u have it!

 Mä vaan suhtaudun näihin self help opuksiin aika varauksella. En tosin oo yhtään kokonaista ikinä lukenut (että ennakkoluuloilla taas mennää). Sitten mä siirryin ihan melkeen siihen self helpin naapuriin psykologiaan ja löysin sieltä monta mielenkiintosta teosta. Ne iski muhun jotenkin enemmän kuin nää irti elämäsi kurjuudesta, näin opit rakastamaan elämääsi, sata keinoa täysivaltaiseen onneen (mähän voisin rupea keksimää nimiä näille itseapuoppaille). En tiedä voisko tää johtua siitä, että nää self help kirjaset on enemmän sellasia uskon asioita, kun taas ehkä siinä psykahyllyssä on vähän tieteellisempääkin lehtistä. Ja mahdollisesti oon myös ammattini puolesta hieman kiinostunut ihmismielestä.

Mä tavallaan toivoisin, että mä kuuluisin siihen ihmistyyppiin, joka voisi hurahtaa johonkin juttuun ja tulla ihan saakelin onnelliseksi. Mutta kun mä oon niin ennakkoluulonen ja skeptinen. Yks kaverin kaveri oli kuulemma Aasiassa reissatessaan muuttunut maailmanparantajahipiksi, joka vaikutti löytäneen elämäänsä jonkin suunnan ja tarkoituksen. Good for her. Ei mua se hippeys tai kasvissyönti kiinosta mutta joku suunta ja päämärä olis kiva olla. Joku mihin uskoo, ei siis välttämättä uskonto, vaan joku periaate (muukin kun tää perusvitutus ja pessimismi) ihan vaan, joku asia mikä auttaisi vaikeista asioista yli. Jotkuthan on seonnut karppaamisesta ja sen avulla jotenkin laittaneet elämäänsä järjestykseen. Sieltä self helpistä ei nyt kuitenkaan ainakaan vielä löytynyt mitään uutta suuntaa mun elämälle, että vanhaan paskaan malliin jatketaan.

Yhden kirjan mä kuitenkin ostin siitä psykologia osastolta mutta palataan siihen sitten joskus kun oon ehtinyt jaksanut viitsinyt avata sen. Ja se ei siis ollu toi kuvassa oleva pessimistiopus. Mä olen ihan pessimismin asiantuntija, ei mun siitä tartte lukea mitään oppaita. Voisin kirjottaa oman oppaan.

Piuhat solmussa

Voi että mitä aarteita mun sängyn alta löytyi sen viime viikkosen sängyn vaihdon yhteydessä. Mun kauan kateissa ollut Kalle Kuninkaallinen-kirjanmerkki löytyi. Carl Philipin kannustuksella mä aloin taas pitkästä aikaa lukemaan. Iltasatuna mulla on nyt (seuraavan ikuisuuden) Rosa Liksomin Hytti nro 6. Mä pidän lukemisesta tosi paljon mutta mulla on ollut keskittymisvaikeuksia niin, ettei lukeminen oikeen oo sujunut. Jotenkin sitä on palannut vähän maan pinnalle ja ymmärrän taas ehkä pikkasen paremmin niitä lapsukaisia koulun penkillä. Onhan se vittumaista, että luet saman sivun/tekstin monta kertaa, etkä tajua tai muista lukemastasi mitään.

Mulla vaan lähtee ajatus harhailemaan ja on todella vaikea unohtaa muu maailma, kun luen. Aiemmin pystyin täysillä uppoutumaan kirjan maailmaan, heittäytymään tarinan vietäväksi ja nauttimaan siitä. Nyt mä otsa kortussa koitan saada jotain tolkkua lukemastani ja muistella, mitä edellisellä sivulla kerrottiin. Pelkkä henkilöiden nimien muistaminenkin on välillä täyttä tuskaa. Onks mun pää menny pilalle kaikista niistä lääkkeistä, mitä oon vetänyt/vedän vai onko tääkin täysin normaali masennuksen oire? Ja miksei tää vitun muisti pätki niissä asioissa, joiden muistaminen tekee ihan törkeen kipeetä? Onks tää nyt sit sitä valikoivaa muistia?

Havuja perkele!

Joskus kun pidän pientä taukoa päätoimisesta harrastuksestani (eli siis paskojen telkkarisarjojen katsomisesta), en suinkaan lähde kylille ihmisiä tapaamaan tai tekemään mitään muutakaan, mistä kehtaisi oikeasti jollekin kertoa. Sen sijaan kökötän tietokoneen ääressä ja lueskelen blogeja, viihdeuutisia ja jotain supermeganoloja keskustelupalstoja (mainittakoon nyt kuitenkin se, että vielä en onneksi ole siinä pisteessä, että kirjoittaisin palstoille provosoivia keskustelun aloituksia). Toisinaan eksyn kuitenkin jonkun laatujulkaisunkin sivuille. Tänään luin hauskahkon kolumnin täältä.

Ja mähän siis olen käynyt tänä talvena kerran hiihtämässä. Edellisen kerran kun vastaavaa on tapahtunut, taisi Spice girlsit olla vielä kova juttu. Nojoo oli ihan ookoo setti. Kerran kaaduin, ylämäessä. Vähän kyllä vitutti, kun ladulla meni niitä pieniä metrin mittasia kakaroita, joiden suksi luisti hiukan paremmin kuin mun.

Ja vaikka mä oon facebookista tauolla, niin ei sosiaalista mediaa päässyt karkuun edes hiihtolenkillä. Jotta olisi siis varmaa, että mä oon varmasti hiihtänyt niin pakkohan siitä oli kuvakin ottaa ja nyt tänne sitten laittaa ja kehuskella. Hiihdettyjä kilsoja en kyllä kerro.

päivän asu on taas mietitty ihan vitun tarkkaan, monot on merkkiä Entiedä ja sukset Ketävittukiinnostaa.

Pidä itses lapsettomana!

Yleensä kanssamatkustajat spårassa luulee tajuaa mun olevan täysin hullu ja antavat mun vallata kahden ihmisen paikan yksin, kun joko niiskutan hiljaa itsekseni tai pillitän vuolaasti räkä sieraimista valuen. Nyt olen tästä traditiosta poiketen hihitellyt/nauranut äänekkäästi ratikassa matkustaessani. Syypää siihen on Minttu Hapulin Selibaattipäiväkirjat. Luin kirjan ensimmäisen kerran joskus kolmisen vuotta sitten, kun pitkän parisuhteen päättyminen ja sinkkuna sekoileminen aiheuttivat jonkinlaisen eksistentiaalisen kriisin. Tavoittelisinko uutta ja parempaa parisuhdetta vai ryhdynkö nauttimaan elämästä yksin jne. Ei tämä kirja silloin mitään suurempaa valaistusta antanut asiaan mutta nauratti ihan vitusti. Ja naurattaa edelleen.

Hapulin näkemys parisuhteesta, avio-onnesta ja jälkikasvusta on ihanan kyyninen. Ja munlainen nuorempi kyynikkohan tarvitsee nimenomaan lisää luettavaa, joka vahvistaa kyynisiä näkemyksiäni rakkaudesta ja rakkaudettomuudesta. Toisaalta mä tiedän kyllä muutaman onnesta sekaisin olevan vauvaa odottavan naisen, häitään suunnittelevan morsiamme ja vasta-rakastuneen sinisilmäisen urpon, joiden vois olla hyvä lukasta tämä kirja ja saada vähän perspektiiviä ajatusmaailmaansa.

Mun lempiluku kirjassa on varmaankin kirjan viimeinen luku lapseton ja normaali. Olisi oikeasti hienoa elää maailmassa, jossa se tosiaan olisi normaalia olla lapseton. Olen ollut elämäni aikana kahdessa oikeasti vakavassa parisuhteessa ja suunnitellut tulevaisuutta näiden herrojen kanssa. Suunnitelmiin ei tosin kuuluneet lapset. Joku on kehdannut väittää, että olen jotenkin alitajuisesti tiennyt kumppanieni olevan minulle vääriä, enkä siksi ole halunnut suunnitella perheen perustamista heidän kanssa. Että kyllä sitten vauvakuume iskee, kun tapaan Sen oikean. Jos mä oon alitajusesti tienny, että nää tyypit oli mulle ihan vääriä, niin miksi toisen kohdalla kesti 6,5 vuotta, että tää tieto siirtyi alitajunnasta mun tietoisuuteen?

Käväisin pitkästä aikaa facebookissa ja huomasin, että eräs ihminen (siis Vickanin lisäksi) oli saanut lapsen.  En ole ollut hänen kanssaan juurikaan tekemissä pariin vuoteen mutta ennen sitä vietimme yhdessä railakasta sinkkuelämää. Nyt tämä nainen, joka pari vuotta sitten vannoi itsenäisyyden, lapsettomuuden ja tyttöenergian puolesta, on pienen nelikiloisen ryppyisen pojan äiti (Kuvateksteistä päätellen siis pojan. Kuvastahan sitä ei voi tietää, koska vauvat näyttää kaikki ihan samoilta, tytöt ja pojat.). Ei siinä mitään, onnea vaan kovasti. Itseäni rupesi vain pelottamaan, että voiko toi tapahtua minullekin. Voiko tässä käydä niin, että jos tapaan Sen oikean (mikä siis itsessään on jo vähän liian science fiktionia) hullaannun rakkaudesta niin paljon, että unohdan e-pillerit. Mieleeni juolahti väkisinkin paha ajatus. Onko tämä ihminen tehnyt myönnytyksen yhteiskunnan odotusten ja parisuhteensa takia. Hän on kolmekymppinen nainen ja kihloissa avopuolisonsa kanssa. Seuraavan askeleen kuuluu siis olla häät tai vauva muuten jotain on pielessä.

Hapulin mukaan se, että nainen luistaa peruselämäntehtävästään, eli lapsien synnyttämisestä, oikeuttaa perheelliset naiset tuomitsemaan tämän katalan petturin ja kyseenalaistamaan tämän usein hyvin tarkkaan harkitun ja mietityn valinnan. Kuinka moni lapseton uskaltaisi ääneen kyseenalaistaa näiden lapsista ja hormooneista sekaisin olevien äitien valintaa? Uskoisin, että korkeintaan erittäin itsetuhoinen yksilö ryhtyy moiseen hommaan. Hyvähän se munkin on täällä netissä nimimerkin takana huudella. En kyllä näitä juttuja menisi ihan heti tohon leikkikentälle laukomaan. No perheelliset voivat onneksi lohduttautua sillä harhaluulolla, että he eivät sitten ainakaan vanhana kuole yksin.

Kirja sisältää myös mm. seuraavat mielenkiintoiset kappaleet: hääpsykoosi, pihtarit, runkkaamisen jatkokurssi ja valtapelit.

note to self:
täytä e-pilleri- ja kondomivarastot