Pelasta maailma

Jokin aika sitten oli varsinainen ilonpäivä liittyen blogiini. Tässä ajatusteni karikossa, jota myös blogiksi voisi kutsua, ylitettiin 4000 käynnin rajapyykki. Siis verrattuna hienoihin muotiblogeihin tai karuihiin syömishäiriöjuttuihin, täähän on ihan säälittävän vähän, joten ei verrata niihin. Julkisesti blogiani kehtaa lukea 9 ihmistä, mikä on ihanaa. Yhdeksän on just hyvä luku. Jossain vaiheessa lukijoita oli jopa 10 mutta sitten joku tajusi lähteä ja sekin on ihan ok. Katsoin mielenkiinnosta, että mistä ja miten tänne on eksytty. Parhaat hakusanat oli ehdottomasti perseläski ja hyvin tehty pulla.

Tämän mahtavan ja maagisen rajapyykin ylityksen vuoksi päätin kertoa jotain hieman uutta ja ehkä jopa yllättävää itsestäni. Ette varmana arvannut, että mä harrastan säännöllisesti hyväntekeväisyyttä. Olen oikea oman sukupolveni Angelina Jolie ilman niitä lapsia. Kuluneen viikon aikana olen käyttänyt yhteen hyväntekeväisyyskohteeseen yhteensä 6 euroa. Se on työttömän palkasta paljon. Ostin sunnuntaina kolme riviä lottoa ja eilen Mörrin mieliksi luontoarvan, kissimirrin kuvalla tietty. Ensimmäisillä kolmella eurolla tuettiin kahden onnekkaan äkkirikastumista ja jälkimäisillä sitten Suomen luontoa. Voin siis jatkossakin kävellä kaupungilla vastaantulevien feissareiden ohi puhtaalla omallatunnolla.

Kyl sossu hoitaa!

Palasin takaisin sivistykseen vuoden ensimmäiseltä (ja todnäk viimeiseltä) mökkireissulta (matkatarinan postaan joskus myöhemmin) ja heti kotiin päästyäni piti tietysti lukasta vähän uutisia. Ne kun piristää aina niin hirveesti. No luettuani tarpeeks näitä karseita ampumajuttuja, bongasin osuvan koluminin. Tää ihmisten syrjäytyminen, yksinäisyys ja turvaverkkojen katoaminen kun ovat näitä mun lempiteemoja. Tää kirjotus oli virkistäva kaikessa siinä epärealistisessa idealistisuudessaan.

Joku täs maailmassa on ihan perseellään, kun niin moni jää yksin vaikeessa elämäntilanteessa. Opekolleega kertoi lattarivaihtarinsa fiiliksistä nyt kun vaihtarivuosi on melkeen takana ja tän tytön yks isoimpia ihmetyksiä oli se, että kuinka ei välitetä toisista ihmisistä. Hyvä esimerkki tästä oli kun tää tyttö oli isäntäperheessä jätetty yksin itkemään pimeenä syysiltana koti-ikävää. Peheen äiti sitten oli selittänyt, että näin meillä tääl Suomessa, et tääl jätetään omaan rauhaan potemaan paskaa fiilistä. Koti-ikävä oli mennyt kyllä onneksi ohi mutta mitäs sitten, jos ongelmat on sitä luokkaa, että ne ei parin illan itkemisellä häviä?

Musta on hyvä, että meillä on tällanen loistava sosiaaliturvajärjestelmä ja kaikki hienoudet kelan korvaamasta terapiasta lapsilisiin mutta ei mikään tällanen yhteiskunnan luoma "tukiverkko" korvaa niitä muita ihmisiä. Ehkä nykyään tosiaan oletetaan, että yhteiskunta hoitaa nää pudokkaat, ettei niistä tartte niin välittää. Mun ympäriltä ainakin puuttuu sellanen aito kiltteys ja välittäminen. Ja varmaan itsekin voisin siinä vähän petrata. Tos yks ilta vähän yritin. Autoin oma-aloitteisesti (huom!) lähikaupassa yhtä mummoa kissaruoan ostossa ja juttelin vähän kissoista sen kanssa.

Ollaanko me ihmiset sit kuitenkin perusolemuksesltamme jotenkin niin kateellisia aina muille, että ei haluta jeesaa heikompaa, ettei sillä sit vaan menis paremmin kun itellä? Koska sehän ois ihan hirveetä, et jos kutsus sen jonku ressukan (vaik mut) johki vaikka synttäreille. Hyvällä tuurilla se ei edes tulis ja jos sit tuliski ja sil ois kivaa niin haittaisko se? Olisko se kiva niinku joltain muulta sitten pois?

Täs taistelee tavallaan kaks käsitystä. Pitäskö jokaisen selvitä omillaan ja pitää huoli ittestään vai ollaanko me kaikki vastuussa kaikista? Kristillinen käsitys varmaan menis lähemmäs tota jälkimmäistä, kun eikös siinä isossa kirjassakin käsketä rakastaan lähimmäistä jne. Toisaalta media ja yritysmaailma tuo sitten esiin myös tätä toista kantaa, et sä oot ite vastuussa ja oman onnes seppä. Mut kun ei se niinkään mun mielestä mene tai voi mennä. Aika raadollista. Mä en vaan usko et tällanen kauheen yksilökeskeinen kulttuuri vaan tekee ketään kovin onnelliseks, edes niitä joilla on ne kulissit kuosissa.

Vielä pakko komppaa Kaaroa siinä, että julkisen sektorin tekemät toimet syrjäytymistä vastaan ei auta, koska meidän oma toimintakulttuuri on niin syvältä. Ei ykskään pilleri tai muu voi korvata kanssaihmisten välittämistä ja yhteisöllisyyden tunnetta. Syrjäytyminen jos mikä, on asia johon kuka tahansa maija meikäläinen voi vaikuttaa, jos vaan viitsii ja haluaa.

Tulipas taas deepejä ajatuksia. Johtuu varmaan tästä pienoisesta univajeesta. No niin nyt mä taas voisinki lopettaa tän paasamisen. Tästä aiheesta meinaan tarinaa tulis enemmän ku kukaan ehtis lukee.

No onneks tänää on euroviisut niin aina hetken mäkin pystyn elämään siinä harhassa, et tää maailma on ihan loistava paikka.

Konsten att vara snäll

Mä huomasin tänää ilokseni, etten ole tän kylän ainoa ihminen, jolla on liikaa aikaa päivisin, että voi lorvia kaupungilla. Mä oon potenut niin suunnatonta huonoa omaatuntoa siitä, etten käy töissä/opiskele/tee mitään järkevää ja nyt mä sain ainakin hetkellisen synninpäästön. Mä menin tänään nimittäin yhen opekaverin kanssa treffaamaan Maria Montazamia (täähän oli vähän niinkun jo oman ammatin takia pakollinen juttu) ja siellähän oli vaikka kuinka paljon ihmisiä, joilla ei myöskään näemmä ole päivisin mitään järkevää tekemistä. Mä oikeesti luulin, että me ollaan suunnilleen ainoot ihmiset siellä, koska eihän normaaleilla ihmisillä pitäis olla päivällä aikaa jonotella jossain ostoskeskuksessa tuntitolkulla (eikä normaalit ihmiset kai jonottele minkään kotirouvan tapaamista). Mä oon edellisen kerran oikeesti ollut yhtä innoissani jouluna '86, kun saatin siskon kanssa pukilta stiga.

Hiuspehko ja brun-utan-sol

No siellä me kiltisti seistiin jonossa, kunnes todellisuus iski. Jono on liian pitkä ja aikaa liian vähän. Todettiin, että nyt tarvii keksiä uus suunnitelma. Koska mä en ollut kännissä, en kehdannut lähteä kiilaamaan (kuten ehkä joskus jossain baarijonoissa, anteeks nyt vaan kaikille), myöskään sen meikkipussin ostaminen ei oikeen innostanut, joten päätettiin mennä pokalla vaan tunkemaan siihen lähistölle, että jos edes jonkun kivan kuvan saisi otettua siitä vaaleesta hiuspehkosta ja feikkirusketuksesta.

Päästiinkin sitten ihan hyviin asemiin kuvaamaan Marian nimmareitten jakamista. Kunnon fanina (voiko yli 15-vuotias ihminen olla fani?) mä olin ottanut Maria Montazamin kirjan mukaan ja onnistuin sitten vonkaamaan meille nimmarit. Kyllä se selostajamies siinä ekana hätyytteli meitä jonottamaan mutta kun mä heilutin sen kämäsen fanikortin sijaan sitä kirjaa niin se lämpes sitten. Ja saatiin sitten vaihtaa Marian kanssa pari sanaa, kun se kysyi meidän nimet. Mä haluan yleensä liputtaa kiltteyden ja pehmeiden arvojen puolesta mutta moral of the story: kiltit tytöt jonottaa ja jää ilman.

Rakkaudella Maria Montazami

Vad sa du?

Jos nyt jotain tästä mahtavasta kohtaamisesta jäi erityisesti mieleen niin ehkä ekana pakko mainita, että Maria Montazami on kookkaampi kuin olin luullut. Kyllähän ne yli 10 sentin korotkin tekee tehtävänsä mutta siis esim. sen kädet oli oikeesti isot (ehkä mulla ei kyl oo varaa täs kauheesti huudella, kun itelle sopivat lapaset löytyy lastenosastolta). Se oli myös melko väsyneen näkönen. Tiedä sitten oliko sillä menny edellisenä iltana myöhäseen vai onko toi julkkiksena oleminen oikeesti niin uuvuttavaa hommaa. Mut se puhetyyli oli se sama. Ihan mahtava.

Aluks mua jäi vähän harmittamaan, että me ei saatu kaverikuvaa Marian kanssa. Kun käytiin sitten lounalla tän mun opekaverin kanssa ja puitiin tätä mahtavaa kokemusta, tajusin, että parempiahan näistä kuvista tuli kun niissä on vaan Maria. Mitä lisäarvoa kaks leimiä harmaavarpusta olis näihin kuviin tuonut?

Ja tiedoksi vaan vielä kaikille, että tää mun opekaveri on ihan virassa oleva ihminen, vaikka sillä olikin päivällä aikaa tällasille hömpötyksille. Eikä luokan oveenkaan ollut tarvinnut laittaa lappua "oppitunnit peruttu", koska kaverillani päättyy perjantaisin opetus kymmeneltä. Mut hei, ammatinvalintakysymys!