Kelvollinen

Vietittekö Halloweeniä? Mun Halloweenhahmo oli lauantaina känninen urpo. No eipä tartte erääseen ravintolaan hetkeen (tai ikinä) mennä pyörähtämään. Sen lisäksi, että koin tarpeelliseksi vittuilla ihan kaikille, jotka vaan kuulivat, olin jätellyt koko omaisuuteni ympäri tätä raflaa. Onneksi sain delegoitua kamojen hakemisen Historyboylle (god bless his soul). Kaikki oli tallessa, kumma kyllä. Mulle ois kyllä ollu ihan oikein, että kaikki roina ois kadonnut, kun olin niin karsee ja humalainen. Kuulemma mulle pitäisi laittaa valjaat, kun olen maljassa. Olin ilmeisesti hieman vaikeasti hallittavissa. Tämä on toki vain kuulopuhetta, itse en oikeen osaa kommentoida. Diakuvista on vaikea saada tarkkaa käsitystä tapahtumista.

Sunnuntaina piti sit vielä olla ne helkkarin vaalitkin. Edellisissä eduskuntavaaleissa en voinut äänestää, kun olin niin hullu ja neljän vuoden takasissa kuntavaaleissa äänestin väärää henkilöä. Tälläkään kertaa mun suoriutuminen tästä kansalaisvelvollisuudesta ei mennyt ihan niinkuin käsikirjassa. Ekanakin en uskaltanut lähteä ulos yksin, joten hissan open piti kuljettaa mut lähikoululle. Siellä vaalivirkailija huomasi, että mun henkkarit ei oo ollut voimassa puoleen toista vuoteen.

Tän henkkarikohelluksen takia mä unohdin mun ehdokkaan numeron. Tai muistin mitä numeroita siinä on, mutten sitä, missä järkässä. Ainoan ehdokkaan numero, joka mulla tuli mieleen, oli se jota en missään nimessä ollut äänestämässä. Kello oli tietty jotain sekunttia vaille kahdeksan ja siellä kopissa muhun iski äänestyskoppipaniikki, joka ilmeni mm. äkillisenä lukutaidottomuutena. Selasin Vihreiden ehdokaslistaa saamatta mitään tolkkua koko hommaan. Historyboy tuli sit ihmettelemää, että mikä kestääja auttoi numeroiden piirtämisessä. Sitä tosin tultiin hätyyttämään pois, koppiin saa mennä vaan yks äänestäjä kerrallaan. Et tällästä tää demokratia sit on. No annoin ääneni ja ehdokas pääsi läpi. Ja kyllä tein valinnan aika pitkälti pärstän mukaan. 

t. Yhteiskunnna tukipilari

p.s. En ymmärrä, miksi mun koti näyttää tällästen viikonloppujen jälkeen aina siltä, kun joku olisi etsinyt sieltä jotain salaisia asiakirjoja. Onko jollain samantapaisia kokemuksia? 

Jatkojohdon tarpeessa

Mulla on joku kirjoittamisesto päällä parhaillaan. Ei mitenkään tarkotuksella. Ahdistaa vaan niin paljon, että en pysty edes jäsentelemään näitä sekavia ajatuksia. No näin siinä käy kun nukkuu päikkäreillä pommiin, eikä ehdi terapiaan. Täs sitä nyt sit ollaan. Taas kerran. Vittu kun sais edes itkettyä tai jotain, että tää jumitus ja jäykkyys helpottas.

Tekis mieli työntää topsipuikko tosi syvälle korvaan  ja pyöräyttää.

Love is in the air

Virtsankarkailuongelmien kanssa täs tarpeeks tuskailtuani, oon yrittänyt keventää fiilistä sillä tyypillisellä tavalla, eli tuijottamalla Suurinta pudottajaa. Ja tajusin (sadannen kerran), et mä oon ihan rakastunut Bob Harperiin. Voi kumpa mä saisin jostain itselleni oman Bobin. Kelatkaa miten sheipeissä mä oisin ja kuinka järjestyksessä elämä olis. Se ois mahtavaa se. Sit kelatkaa, et sais lisäks tuijottaa sitä sen jumalaista runkoa ja kauniita kasvoja.

p.s. Opin eilen et Kierkegaardin mukaan onnellisuuden eka taso on esteettinen taso, jossa välitetään vaan pinnallisista asioista. Mä olen siis ainakin ekalla levelillä. En tiedä sitten nostaisko luomumaidon ostaminen mut eettiselle tasolle, joka on taso numero kaksi.

Synninpäästö

Pissit pissitty ja pitkätukka karkotettu, nyt voi taas relata. Jesh!

Rolle sai syntinsä anteeksi pitkätukalta tai ainakin se väitti, että ei nää Rollen pissaleikit häntä haittaa. Pari hauskaa vitsiä mä yritin zätissä aiheestaa vääntää mutta tuli kyl tosi säälittävä olo. No ainakin sitten ku pitkätukka on kusipää mua kohtaan, niin voin lohduttautua sillä, etä Rolle kosti sille mun puolesta vaikkakin tosin vähän etuajassa.

Mut kiva, että pissadraama on ohi, vielä kun perhedraamat selviäisi niin olis aika mahtista. Joku (en tosin minä) oli tos joku päivä uskaltanu sanoa mun siskolle ei ja nyt on helvetti päässyt irti. Mä oon sikäli onnekkaassa asemassa, et kun en oo siskon kanssa väleissä, en joudu kuuntelemaan sen huutoa, kunhan vaan maltan pitää lusikkani kaukana tästä sopasta. Mä tosin kävin eilen kirjakaupassa ja osui silmiin kirja, jonka nimi oli jotain tyyliin Miksi aina sinä? Ajattelin, että se ois loistava syntymäpäivälahja systerille mut toisaalta ehkä se ois vähän turhan provosoivaa, vähän kun tahallaan kaivais verta nenästä.

Mä en voi ymmärtää, miten mun sisko pystyy vuodesta toiseen terrorisoimaan meidän muiden elämää. Ja enitenhän tässä kärsii sen teini-ikäinen kersa. Sen lisäks et systeri käyttää sitä riitojen välikappaleena ja viestinsä viejänä, on se myös ottanut systeristä tietty esimerkkiä siinä, miten näitä sosiaalisia suhteita hoidetaan. No onneks itellä ei oo jälkikasvua niin voin tekopyhästi myhäillä ja nostaa itseäni jalustalle.

Pissis

Olempas mä söpö vaikka mul onkin vähän virtsankarkailua.

Rompanista on tullut ihan mahoton. Pitkätukka kävi eilen kylässä ja toi Mörri kusi sen paidalle, joka oli lattialla. En sit tiedä, oliko tää Rollen tapa ilmasta, että toi ei oo kelvollinen mies. Ehkä se näin yrittää pitää musta vähän huolta tai sit se oli mustis ku mä nyhjäsin sen pitkätukan kanssa, enkä huomioinut häntä pariin tuntiin.

Kesällä mä ostin sille uuden vessamökin, sellasen hienon kaksosasen, jossa likanen hiekka menee alaosastoon ja vaihdettiin puupelletteihin. Sen jälkeen se on ollut tosi hakala näissä vessatouhuissa, vaikka tän uuden vessan mä pidän paljon ahkerammin siistinä ja se haisee vähemmän. Luulis että sinne ois kiva käydä lorottelemassa mutta ei näköjään. Vessanmatolle ja vieraiden vaatteille hän tekee mieluummin haisevat toimituksensa. En yhtään ymmärrä ton tyypin meininkiä. Enkä usko, että se on kipeäkään on tai stressaantunut. Jos tää on vaan jotain esipuberteettisen teinin kiukuttelua niin voi perse.

Kiva täs nyt sit kehitellä jotain vitsiä mun kissan pidätysvaikeuksista miesvieraalle. No katotaan tuleeko se pitkätukka enää kylään.

Perusmoodi

Jotain outoa on tapahtunut. Joko jäätävät vitutukset on laimentuneet tai sitten mä olen liian uupunut tai tottunut olemaan vittuuntunut, niin ettei sitä enää edes oikeen huomaa. Ihminenhän kai sopeutuu kaikkeen. Vitutus on mun perusolotila.

Vielä ihan masennuksen alkuvaiheessakin saatoin välillä olla todella vihanen ja raivoissani. Itkin, huusin ja olin hysteerinen. Kyllä mä vieläkin itkeskelen mutta lähinnä yksin kotona ja aika hiljaa niiskuttaen. Aiemmin itkukohtaus saattoi tulla missä vaan. Useimmiten esimerkiksi työpäivän jälkeen matkalla kotiin. Ehkä on ihan hyvä merkki, että pystyn jo vähän hallitsemaan itseäni ja tunteenpurkauksia. Toisaalta mulla on sellanen olo, että kaikki on tasapaksua mössöä. Ei oo ylä- tai alamäkiä, on vaan tasasta menoa 50 metriä pohjamutien alapuolella.

Tietty mä oon ilonen, että oon vähän enemmän balanssissa kun vaikka vuosi sitten. Kuitenkin tuntuu, että en oikeen oo elossa. Hengitän kyllä ja yritän selvitä arjesta mutta en tunne olevani elossa. Ei paljo vitsit naurata tai paskat uutiset itketä.

Välttelenköhän mä näitä tunneskaalan ääripäitä?

Never ending misery

Kamalaa jos mä oon tällanen aina. Jos mä elän vanhaks asti, niin mä haluaisin voida istua siinä kiikkustuolissa ja muistaa jotain hyvääkin tästä eletystä elämästä. Mä en haluu lopunikääni pillahtaa itkuun tai olla katkera, kun ajattelen eksää tai muutamia muita elämäni entisiä merkkihenkilöitä.

Ja tänään mulle valkeni sellanen tosiasia, että ellen linnottaudu täysin kotiin koko loppuelämäkseni, niin näitä surua ja katkeruutta aiheuttavia ihmisiä ehtii vielä tulla mun elämään monia kappaleita, mikä tarkottaa, että sit vanhana on vielä enemmän paskoja muistoja. Ellei sit joku oikeesti keksi sellasta systeemii niinku Iternal Sunshine of the Spotless Mind leffassa. Se vois koitua mun pelastukseksi mut se kyl tais olla ihan fiktiota. Perse.

Vittu et itkettää.

Kuva-arvoitus

Mikä mahtaa symboloida onnea mun uudessa huoneentaulussa "onni asuu täällä"?

Mulla itellä tulis heti mieleen joku pilleripurkki tai vastaava mutta se ei oo oikee vastaus. Tää on joku muinaisten roomalaisten keksimä juttu ja sillon ei kai vielä ihan kauheesti käytetty antidepressantteja.

(Sori tää äkillinen historianörtteily. Tämä olkoon kaikille varoittavana esimerkkinä siitä, miten voi käydä, jos vähän tapailee historianopettajaa.)

Saldo

Mun nettideittailu ei oikeen ota onnistuakseen (huolimatta pitkätukasta ja hissanopesta). Mä saan yhteydenottoja melkeen pelkästään yheltä hullulta, jolle oon jo pari kertaa sanonut, että mut annetaan vaan hyvään kotiin ja monta kertaa oon myös ollut vastaamatta. Se vaan sinnikkäästi kysyy joka viikko, mitä mä teen viikonloppuna. Tiedän kyllä, että sen vois kait jotenki blokata mutta en mä ole viitsinyt, koska muuten mun inboxi ammotas ihan tyhjyyttään. Ja sekös vasta surullista olis.

Joku kyl sanoi, että mä vaikutan vähän kiukkuselta nuorelta naiselta. Oikeessahan se oli, enkä mä sitä profiilitekstiä sit oo viittinyt muuttaa kovinkaan elämänjanoiseksi tai positiiviseksi. Sehän ois suunnilleen sama kun laittas jonku kauniin kaverin pärstän siihen oman sijaan. Rehellinen olla pitää.

Sit mä rupesin kans miettimään, et pitääkö täs niinku ite rupee aktiiviseks, et eiks toi homma toimikaan niin, että voi vaan oottaa, et se prinssi löytää mut tuolta internetistä. Hirmu työlästä.

Punkkua tuoppiin!

Olin eilen tapaamisessa. Istuttiin ravintolassa ja siinä käytiin sitten aluksi dialogi, joka meni jotenkin näin:

- Mä otan 16cl talon punaviiniä.
- Mulle samanlainen.
- No tuo koko pullo.

Ja jokainen varmaan arvaa, kuinka siinä sitten kävikään. Mut arkipäiväkännit on hirveen virkistäviä. Tota tunnetta en tosin ihan tavottanut tänään töissä koomatessa.

Shhh...

Vähän läheisemmissä tai tutummissa ihmissuhteissa mulla toistuu tosi usein tilanne, jossa soimaan itteäni ja toteen ihan epänormaalin usein, että olis taas vaan pitänyt pitää turpa kiinni. Mä oon liian suorasanainen tähän hiljaiseen ja vaikenevaan kultturiin. Kaikesta tästä masiksesta ja vetäytymisestä huolimatta mä olen edelleen säilyttänyt sen päänaukojan ominaisuuden (jee!!!), ehkä se on hieman laimentunut mutta olemassa se edelleen on.

Terapeutti sanoi, että se on mun vahvuus, kun olen muka niin rohkea, että uskallan sanoa ääneen ajatukseni ja pitää puoliani. Musta ei itestäni vaan tunnu yhtään siltä. Tuntuu siltä, että olis helpompaa, jos olis samanlainen väistelijä niinku monet muut. Silloin ei syntyis konflikteja kenekään kanssa. Ois vaan taitava pujottelija ja väistelis aina ongelmia ja tarvittaessa feikkais, et kaikki on ihan perfekt, vaikka oikeesti vituttais joku asia ihan jäätävän paljon.

Mulle ihmissuhteissa puhuminen on vaan jotenkin ihan älyttömän tärkeää ja haluan, että asiat aina puhutaan, eikä vaan lakasta maton alle ja hamstrata hampaiden väliin. Mistäs tää mun jankkaamisvimma sitten johtuu? No äitisuhteesta tietty! Me ei oikeestaan ikinä olla voitu puhua mistään oikeesti tärkeistä asioista ja osin ehkä sen takia meidän välitkin on jääneet tosi etäisiksi. Tän takia mulle puhumattomuus merkkaa samaa kun etäisyys. Tätä samaa etäisyyttä yritän muissa suhteissa sitten välttää ja ehkä sen takia mulle puhuminen on keino yrittää muodostaa suhdetta läheisemmäksi. No vituikshan se koko ajan menee, todella yllättävää.

Ongelma on varmaan se, että matonallelakasija ei haluu puhua ja mä taas haluan (loputtoman paljon). Kun mä sitten rohkaistun ja nostan kisun pöydälle, se toinen ahdistuu ja joko katoaa savuna ilmaan tai ryhtyy vastahyökkäykseen asioilla, joilla olen häntä loukannut (mutta joista hän ei ole aiemmin sanonut sanaakaan). Harvoin niitä asioita sit saa selvitettyä ja mulle jää vaan syyllisyys siitä, et oon kauheen hankala ihminen, kun haluun puida jotain paskajuttua. Mulle ei vaan mee jakeluun, että miten muut ihmiset tekee ton. Miten ongelmat ja ikävät asiat oikeaoppisesti tungetaan komeron perukoille odottamaan juuri oikeaa hetkeä? Ja miten pidetään huoli, että ne pysyy siellä jopa viiden promillen humalassa tai kuolinvuoteella?

Musta tuntuu, että mun maton alle ei vaan enää mahdu mitään. Saispa käsiteltyä menneet jutut, jotka vie kauheesti tilaa. No niin, sitä kai siellä terapiassa yritetään tehdä mut oishan se helpompaa tehdä se käsittely asiaan liittyvän ihmisen kanssa. Mä en jaksa ihmissuhteita, joissa on koko ajan jotain draamaa, joka jää vellomaan ja painamaan rintaa ja josta jää olo, että olis taas vaan pitänyt pitää turpa kiinni. 

Herkkukori

Tässä nyt otos mun tän päivän sapuskoista. Todella oppien ja suositusten mukaista. Joka kerta kun olen tonne internettiin näpyttänyt päivän suupalat, on toi pinkki herkkukori pursunnut yli äyräiden. Jos ihminen on sitä mitä syö, niin mä oon melkonen herkku tän teorian mukaan.

No jos mun ruokailutavat on supersyvältä, niin liikuntapuoli ei oo enää ihan niin perseellään. Mulla on ollut tässä jo pitempään salaisena tavotteena saada itteni salille kolme kertaa viikossa. Tää viikko oli nyt ensimmäinen kun pääsin siihen tavoitteeseen. Aiempina viikkoina mä tosin oon pyöräillyt töihin, joten ihan vätys en oo silloinkaan ollut. Nyt mä rupeen vähitellen oleen siinä kuosissa fyysisesti, että salille meno ei enää vituta ja hävetä. Kunto on kohonnut ja kroppa kiinteytynyt jo ihan hitusen. En edes muistanut, miltä mun lihakset tuntui ja miten mukavaa on, kun niitä on vähän rääkännyt. Ja täs yks päivä mä löysin sisältäni sen hullun urheilijankin, joka piiskaa itseään tekemään vielä pari toistoa. 

Eli paskaa on mutta ei ihan pelkkää paskaa enää.

Voihan soijanakki!

Kamalan monta kertomisen arvoista asiaa jäänyt kertomatta tällä viikolla, kun oli se internetkatkos. Kuumien Treffitarinoiden jälkeen sopii hyvin taas tilittää ja vauhkota ystävyys/kaverisuhteista. Tällekin illalle oli toki myös treffejä tarjolla mutta mä kokeilen tälle yhelle esittää et mulla ois muka muutakin elämää.

Sain tällä viikolla yhteydenoton eräältä entiseltä ystävältä. Tää tyyppi on siinä mielessä poikkeuksellinen, että se ei suinkaan kadonnut mun elämästä masennuksen myötä, vaan jo joskus aikana ennen masista. Me oltiin ihan hyviä ystäviä useita vuosia mutta tää tyyppi rupes jossain vaiheessa seurustelemaan ja muuttui siinä rytäkässä todella hankalaks.

Tilanne muuttui jossain vaiheessa niin, että sen seurassa piti aina olla kamalan varovainen sen suhteen, mitä suustaan ulos päästi. Ja kun lisää tohon yhtälöön suuren alkoholin kulutuksen ja mun puheliaisuuden, on soppa valmis. (Tässä kohtaa pitänee tarkentaa, että mä en todellakaan ollut ainoa ihminen, jolla oli hankalaa tän henkilön kanssa.) Kerran erehdyin puolijulkisesti (eli facebookissa) vitsailemaan kasvissyönnistä (mä oon vitsaillu kyllä monesti myös lihansyönnistä mutta se ei ilmeisesti oo niin herkkä aihe) ja siitä tää veti lopullisesti soijanakit sieraimiin, poisti mut facebookkavereistaan ja jätti tulematta mun valmistujaisiin, jotka oli myöhemmin samalla viikolla. Virallinen syy oli se, että hän loukkaantui kasvissyöjäboyfriendinsä puolesta, tästä mun huonosta vitsistä. 

No nyt se on tietenkin eronnut ja muuttanut sieltä lähiöstä takaisin keskustaan ja kaipaa sinkkuelämäänsä seuraa. Tiedän toki tunteen mutta en mä oikeen oo innostunut kaveeraamaan sen kanssa, vaikka mulla ei liikaa noita frendejä olekaan. Mietin kuitenkin kovasti, että pitäiskö yrittää lämmittää välit kuntoon, koska meillä oli hirmu kivaa silloin joskus. Toisaalta edellisellä terapiasessiolla tultiin siihen tulokseen, että mä kaipaan ja tarvitsen pysyvämpiä ihmissuhteita, jotka ei heti katkea konflikteihin tai elämänmuutoksiin. Ja mikäli historia toistaa itseään, ei tässä(kään) tyypissä ole ainesta pysyvyyteen. Kenessähän olis ja mistä sellasen löytäs? 

Samasta vai erikseen?

Kertakaikkiaan hämmentävää olla pitkästä aikaa kiireinen ja jopa hieman sosiaalinen. Toisaalta myös melko uuvuttavaa. Tää mun nettitreffielämä (onko oikeesti ankeempaa sanaa?) on ollut kohtalaisen vauhdikasta huolimatta siitä, että suurin osa yhteydenotoista (siis niiden miesten) on tavalla tai toisella ihan kuolleena syntyneitä ideoita. Tarjolla on ollut nuorta ja vähän vanhempaakin rakastajaa, pikkulasten isejä, maaseudun poikamiehiä ja kaikenlaisia muita kummajaisia. Suurin osa niistä tuntuu olevan lukutaidottomia.

Mä oon tavannut nyt muutamaa jannua pari kertaa ja uhrannut tähän touhuun jopa arvokkaita viikonloppuiltoja. Mä oon nimittäin ollut aina sitä mieltä, että ei viikonloppuja kannata haaskata treffaamalla jotain epämäärästä tyyppiä, joka voi olla vaik ihan hullu, kun voi tavata kavereitakin. Nyt tilanne on vähän toinen. Ei oo kavereita ketä tavata, joten päätin sit et voi lähtee viettään perjantaita tai lauantaita treffien merkeissä.

Eilen tapasin Herra Historianopettajaa toistamiseen ja täs lähipäivinä pitäs ehtiä näkemään yhtä pitkätukkaa uudelleen. Se pitkätukka on selkeesti kaikella tavalla haastavampi, joten se tietty kiehtoo mua enemmän. Tähänkin on varmaan selitys jossain kyökkipsykologin oppikirjassa, et miks se vaikeempi tuntuu kiinostavammalta. Miksen mä kiinostu täysillä ikinä niistä tyypeistä, jotka selkeesti osottaa olevansa kiinostuneita musta, haluavansa parisuhteen ja ovat aktiivisia yhteydenpidossa? Sen sijaan et mä olisin ihan fiiliksissä tällasest tyypist kuten se Herran Historia, niin mä kuitenki haikailen vähän sitä pitkätukkaa, vaikka mä tiedän et siitä ei tuu ikinä mitään, korkeintaa pahaa mieltä.

Oli miten oli Herra Historia sanoi haluavansa tavata mut vielä, huolimatta siitä, että olin eilenkin pukeutunut tollaseen ankeeseen mustaan kaapuun, lipsautin juomisen lomassa, etten maksa laskuja ajallaan ja et oon kyyninen ja pessimisti.

Treffikaapu

 

Liittymä suljettu

Laajakaistayhteys oli poikki muutaman päivän maksamattomien laskujen takia. Tänään niillä näkyi vihdoin mun maksusuoritukset, joten ei tartte onneks enempää soitella itkuisia puheluita rankasta elämästä sinne asiakaspalveluun. Ehkä mä nyt opin olemaan ja maksamaan jutut ajallaan. Tai sit en.

Mut ei tää parin päivän netittömyys oo mun elämän laatua kauheesti alentanut. Tiedä mistä sekin sit kertoo.

Lista

Mä alotan tän blogikirjotuksen poikkeuksellisesti positiivisella asialla. Piristi nimittäin tätä väsynyttä maanantaita se, että edellinen juttu oli herättänyt yhden lukijan kommentoimaan tätä mun laskujenmaksamattomuutta. Oli suunnattoman helpottavaa kuulla, että tää on tavallaan ihan normaalia meidän epänormaalien keskuudessa.

Sit mä ryhdyin miettimään, että mitäs tekemättömiä juttuja mulla vielä olis, kun nyt on kaikki laskut vaihteeks maksettu. Täs nyt jotain mitä tuli mieleen:
- viime vuotisesta koulusta en oo vieläkään pyytänyt työtodistusta, enkä muuten kesäduunistakaan
- uus duuni alkoi jo 1½ kk sitten, enkä oo tietenkään toimittanut ihan kaikkia lippuja ja lappuja sinne
- oon tehnyt jotain sijaistunteja mutten oo niistäkään täyttänyt lappusia (ihan kun raha ei kelpais)
- pitäis varaa psykiatrille aika kun ei noi unilääkkeet oikeen jeesaa tarpeeks ja sit mun pitäs käydä myös teettään vuositarkastus/huolto pyhimmälleni
- huoltoyhtiöön ja isännöitsijälle pitäs rimpauttaa, kylppärissä on jotain outoa (ollut jo yli vuoden) ja vara-avainongelmakaan ei oo hävinnyt

Eihän näistä mikään oo sellanen, että elämä ei jatkuis, jos jättäsin hoitamatta mutta painaa silti mieltä, kun en tee noille asioille mitään.

Kaipa tota listaa vois jatkaa mutta mä en nyt halua. Kysykää parin kuukauden päästä, onko mitään tapahtunut. Veikkaan, että ei.