Sikiö

On ihan mörköolo. Oon vetäytynyt kotipesään, enkä haluaisi liikkua täältä mihinkään koskaan. Äsken oli pakko käydä lähikaupassa, jotta saan muunnettua henkisen pahanoloni edes hetkellisesti fyysiseksi kasalla herkkuja. Tän kauppareissun olin fiksusti ajoittanut illan pimeyteen auringon laskun jälkeen. Möröt liikkuu vaan pimeellä.

Ahdistaa kun siellä on aina ne tutut myyjät liukuhihnan päässä ottamas mun ostoksia vastaan. Nytkin oli pakko ostaa myös jotain terveellistä ja normaalia, kun en kehdannut lataa korillista pelkkää paskaa siihen tiskiin. (Muutenhan ne varmana naurais taukohuoneessa meikäläiselle. Kyllähän mä nyt sen verran hyvää viihdettä olen.) Mut oikeesti, niinkun sillä nyt olis väliä, että ostanko suklaalevyn kaveriksi maitoa vai en. Lähikaupan myyjää varmana kiinostaa.

Tää vallitseva tila ei tee hyvää mun ihmisvihalle ja kyynisyydelle. Onneks ens viikolla on terapia jo tiistaina.

Kaiken tän ihmissuhdepaskan lisäksi mun elämässä on tapahtunut toinen todella merkittävä tragedia. Suurimpaan pudottajaan tuli kaudelle 12 uus valmentaja ja se on ihan paska. En nyt viitsi kertoa, kuka entinen huippu-urheilija se on, jos joku muukin on sarjan fani. Juonipaljastuksethan pilais kaiken. Mut nyt mun suurinpudottajakokemus on jotenkin lässähtänyt. Mikä avuksi?

Hajoo glittereihis horo!

omin pikku kätösin

Siinä se nyt on. Valmis. Rompan on syöny varmaan kilon glitteriä ja mä oon ollu koko viikon sekasin noista liimoista tarroista mutta tulipahan tehtyä se mitä lupasinkin. Ja täähän siis takaa sen, että mut tullaan jatkossakin kutsumaan kaikkiin polttareihin (jee!!!) siinä toivossa, että jaksaisin uudelleen kyhätä tällasen hienon albumin (in your dreams). Mut joo mä taidan nyt hetkeks taas jättää noi askarteluhommat...

Pekka Haavisto istu mua vastapäätä spårassa ja mä jäädyin totaalisesti. Raivostuttavaa. Suomen politiikan yks kiinnostavimmista hahmoista jakaa samaa hengitysilmaa mun kanssa ja mä vaan tuijotan ja laitan Ipodii kovemmalle. Sain vitusti paskaa yhelt opekaveriltakin. Se fanittaa Antonioo. Se ihmetteli, et mitä oikeen oli tapahtunut, kun normaalisti mulla ei oikeen pysy suu kiinni.

No nyt mä sitten mietin valmiiksi, että mitä mä voisin Pekalle sanoa, jos joku päivä taas reissataan yhessä ratikalla.

Hei Pekka. Mä äänestin suo. Sä ja Paavo Arhinmäki ootte herättänyt mun kiinnostuksen politiikkaa kohtaan. Kiitos siitä. Mitä sä ajattelet täst maailman menosta? Musta kaikki on välillä aika todella pelottavaa. Säästöjä ja leikkauksia, lamaa ja lomautuksia. No mä jäänki nyt täs pois mutta oli kiva jutella. Sano Antoniolle terkut. 

Pakko nyt Pekasta jauhaessa jauhaa myös vähän Antoniosta. Mun mielestä tässä suomenturhinjulkkis valinnassa on tapahtunut ihan älytön vääryys ja virhe. Mun käsityksen (joka perustuu kauppareissuilla lehtien lööpeistä saatuun tietoon) mukaan se Antonio ei kuitenkaan huoraa jokaisen juorulehden palstoilla sillisariensa kanssa toisin kuin eräät. Ja joo myönnän, sorruin kesken krapulasekoilujeni katsomaan jakson tätä paskaa. Ja nyt hävettää.

Voisko joku muuten ystävällisesti kertoa mulle, että eletäänkö me oikeesti maailmassa, jossa kauneusihanteet on tällaset? Masentavaa. Emmä jaksa.

Älä tee sitä!

Kaikki on taas tietenkin odottanut kuumeisesti, että mitähän paskaa mä oon viime yönä saanut kirjotettua. Tää teksti on kyllä yöllisiä tuotoksiani mutta ei viime yöltä. Tää vaan on odottanut julkaisua tuolla luonnokset-kansiossa jonkin aikaa. Ja kyllä, olen samaa mieltä. Mulla pitäsi olla joku aikalukko (niinku toisilla alkolukko) nettiin/blogiin, ettei pääsis yöllä kirjottelemaan/lukemaan mitä sattuu soopaa. Mutta kun ei ole, ou well.

Mulla oli äskettäin vuosipäivä tai oikeestaan kaksi. Niistä molemmat olis kait voinut olla mun kuoleman vuosipäiviä. Ensimmäinen yritys tapahtui melko pian Aurorasta päästyäni ja toinen muutamaa viikkoa myöhemmin. Tää aihe on hankala ja mä häpeän itseäni sen takia, että yritin itsemurhaa. Mä olin silloin todella väsynyt ja olo oli ihan toivoton (seliseliseli). Sairaalasta kotiuduttuani jäin tosi yksin. Kaikki kai luuli, että mut oli saatu korjattua, koska tää hullu päästettiin sieltä suljetulta vapaaksi. Jos mulla olis ollut kainalosauvat ja kipsi, kaupassakäynti- ja siivousapua olisi varmasti ollut enemmän tarjolla.

Ekalla kerralla mä vedin ketipinoria kuulemma tappavan annoksen. No sehän siis mulla oli kai alunperin tarkoituksenakin, että en ymmärrä mitä se sairaalan väki nyt siihen takertui. Mä en ihan tarkalleen muista kaikkea, mitä siinä tapahtui mutta jossain vaiheessa soitin yhdelle kaverille, joka sitten soitti ambulanssin (ja sen jälkeen se koki velvollisuudekseen tiedottaa kaikkia yhteisiä tuttavia tapahtuneesta muttei jaksanut tulla sairaalaan katsomaan, että olenko kunnossa, hyvin olen "ystäväni" valinnut). Että vituiks meni sitten se ja pääsin jouduin takas Auroraan pariks päiväks. Seuraava yritys päättyi siihen, että äiti löysi mut kotoota lattialta ja sit taas mentiin pillit soiden sairaalaan. Äiti oli huolestunut, kun mä en vastannut puhelimeen ja tuli vara-avaimilla sisään.

Ihmisten reaktiot oli tosi perseestä, juoruamista selän takana, totaalista ignooramista, vähättelyä, suuttumusta jne. Mun isosiskon ehkä erikoisin. Sillä itsellään oli reilut kymmen vuotta sitten paha huumeongelma (ja nyt ei siis oo kyse mistään pilven poltosta) ja se on itsekin aiheuttanut aikalailla huolta kaikille ja on ollut lähellä kuolemaa useamman kerran. Silti mun sisko oli ekana tuomitsemassa ja huutamassa mulle sitä, kuinka itsekäs mä olen, kun aiheutan äidille, hänelle ja kaikille näin paljon huolta.

Nyt me ei olla vuoteen oltu tekemisissä oikeestaan ollenkaan. Se muutti syksyllä, en tiedä mihin. Enkä saanut kutsua sen tyttären synttäreillekään. No tähän väliin pakko mainita, että mä en ole ainoa sen sukulainen, joka on sen mustalla listalla ja johon se on katkassu välit. Vituttaa melko rankasti, että äiti varoo sekaantumasta koko asiaan. Se ei halua, että sisko suuttuu sille, koska sitten sisko ei antais sen nähdä sen lastenlasta. Siskolla on yliote äidistä ton lapsenlapsijutun taikia ja mä taas oon etääntynyt niistä molemmista. Musta tuntuu, että äiti valitsi mun siskon, vaikka mä olin se, joka sillä hetkellä olis tarvinnut perheen apua ihan niinku sisko silloin huumevuosien jälkeen.

Mun oma suhtautumiseni itsemurhaan on vuoden aikana vähän muuttunut, enkä osaa sanoa halusinko ihan oikeasti silloinkaan kuolla. Mä olin vaan niin älyttömän uupunut. Tän hetken tunnetilan voisi kiteyttää lainaamalla Ann Heberleiniä Jag vill inte dö, jag vill bara inte leva / En halua kuolla, en vain halua/jaksa elää.

Siskoni yritti ekan itsemurhayritykseni jälkeen kai jotenki puhua mulle järkeä (kovin hyvin onnistumatta) ja mainitsi tän Hectorin biisin. Mulle siitä jäi mieleen vaan se, että kuolleet unohdetaan, eikä ketään surra ikuisesti, muiden elämä jatkuu (tosi kannustavaa). Mutta entä jos on elossa ja tuntuu siltä, että on jo unohdettu, pitäiskö silti jaksaa/haluta elää?

Hei, silloin kun sä seisot sillä sillankaiteella, tai kun makaat niska sopivasti junanraiteella ja olet päättänyt näin...
Tai juuri kun oot unilääkepullon avannut, taikka pyssy ohimolla lähtörunos tavannut, kun olet päättänyt näin...
 Älä tee sitä! Hei, älä tee sitä!
Hei, ennen kuin sun valtimosi auki ratkeaa, tai ennen kuin sun niska silmukassa katkeaa, ja olet päättänyt näin...
Älä tee sitä! Hei, älä tee sitä!
Jos sä teet sen hirmutyön, valvon vuokses yhden yön. Sitten olet vain ei-kukaan, minua et ota mukaan. Annan anteeksi, mut itseäni aion puolustaa: sinut unohtaa...
Siis älä tee sitä! Hei, älä tee sitä!
Hei, juuri kun sä ikkunaasi auki vetäiset, tai punaisessa kylvyssä näet näyt etäiset ja olet päättänyt näin...
Älä tee sitä! Hei, älä tee sitä!
Paljon vielä löytää vois, miksi kiirehtiä pois? Silti estä ei sua kukaan, mutta ketään et saa mukaan! Annan anteeksi, mut itseäni aion puolustaa: sinut unohtaa...Siis älä tee sitä! Hei, älä tee sitä! Hei, älä tee sitä!

Että tällaset perjantaifiilikset.
Hectorin biisin sanat kopioitu täältä.

Päiväkirja

Etsin työpöytäni laatikosta teippiä, löysin vuoden vanhan päiväkirjan. En uskalla avata sitä, sillä muistan vielä liian hyvin hetket, kun avasin sydäntäni sen vihkon sivuille. Häpeän sitä minua, joka on kirjoittanut ne sanat ja lauseet.

Häpeänköhän taas itseäni, kun luen tätä tekstiäni joskus myöhemmin? Internetistähän ei kuulemma saa mitään pois. Pysyykö täällä kaikki ahdistus ja masennus ikuisesti? Eikö niitä saa deletoitua?

Onneksi työpöydän laatikon saa laitettua kiinni. Teippirulla on nyt pöydällä. Ihan varmuuden vuoksi.