Kauppareissu

Tänään meni sitten apteekkiin enemmän rahaa kun ruokakauppaan. Mut nyt on onnellisuutta muutamaks kuukaudeks. Unilääkkeen annostusta nostettiin taas, kun en mä oo saanut nukuttua kunnolla sen jälkeen kun Venlafaxinin annosta nostettiin. Tää tuntuu ihan älyttömältä oravanpyörältä. Ite oisin mieluummin koklannut jotain toista unihiekkaa mutta näillä mennään nyt. Jos uni ei tästä kohta rupee paranemaan niin sitten täytyy oikeesti tehdä jotain radikaalia, koska ei oo mitään toivoa jaksaa koko pitkää syksyä töissä huonolla unella.

Apteekkiostoksien lisäksi palkitsin itseni pienellä shoppailulla sen kunniaksi, että selvisin ekasta työviikosta ilman hermoromahdusta tai irtisanomista. Mä oon vaan nykyisin tosi huono shoppaileen. Ahdistaa ihmisvilinät niin paljon, etten oikeen halua kuitenkaan käydä missään. No nyt pakotin itseni hakeen pari jo aiemmin tehtyä löytöä, jotka vaan on odottanut kaupan hyllyllä palkkapäivää ja hyvää syytä. Kummallisinta täs touhussa on se, että entinen minä ois heti kotiin päästyään koklannut uusia ostoksia ja viikannut ne kaappiin. Nyt mä jaksan hädin tuskin kantaa ostoskassin kotiin ja sieltäkin kaivan esiin vaan lääkepakkaukset. 

p.s. Mun eksä on taas vallannu mun unet. Viime yönä mä taas lähetin sille tekstarin, johon se ei tälläkään kertaa vastannut. Pitäsköhän mun vihdoin rohkaistua tekemään toi viestin lähetys ihan valveilla, niin ei tarttis unelmoida siitä ihan näin usein?

Salille siitä läskiperse!

Mun vitutus jatkuu edelleen ja se on saamassa aivan ennennäkemättömät mittasuhteet. Alan taas oleen vakuuttuneempi siitä, että mitä vähemmän on kontakteja ulkomaailmaan, sitä parempi on mun mieliala (normaaliako?).


Soitin yhdelle kaverille ja tiedustelin haluisko se treffata joku päivä. Se laitto vastaehdotuksen kehiin, kivaa. Mennään shoppaamaan. Mun vatsaa rupes vääntämään ja tuskan hiki tuli pintaan. Päässä vilkkui mielikuvat itsestäni sovituskopissa liian pienissä vaatteissa. Toisaalta mun farkkutilanne alkaa oleen hälyttävän huono. Uudet, kokoa isommat olis ostettava. Kerroin kaverilleni näistä mun läskihuolista ja farkkutarpeesta. Lohdutukseksi tuli neuvo lähteä lenkille/salille.

Ai miten niin et pysty, meet vaan.

Taitaa olla tuha sanoa, mitä tein puhelun päätyttyä. Juu, en menny lenkille, menin sänkyyn itkemään. Tulipa taas olo, että oon maailman isoin luuseri. Jos se lenkille tai salille meno on jollekin normaalille ja täyspäiselle ihmiselle niin kovin helppoa, niin voisiko joku teistä tulla hakemaan mut mukaan liikuttamaan tätä hanuria?

p.s. Ihanaa kun sataa.

Terapiaa

Viime talvena paskimpina hetkinä turvauduin perinteisen yksilöterapian lisäksi usein myös retail terapiaan. Ensin pistin meikkipussin sisällön uusiksi (vaikka en jaksanut ikinä meikata). Kun olin ostanut luomivärejä kaikissa kevään trendisävyissä, oli aika vaihtaa osastoa tavaratalossa. Siirryin laittamaan vaatekaapin uusiksi (vaikka olin joka päivä yksin kotona verkkareissa). Se oli sitä paitsi kivaa, koska olin laihtunut ja pystyin ostamaan pari kokoa pienempiä farkkuja ja paituleita kuin aiemmin. Nyt kaapissa on kolmet skinnyjeansit, joihin saan pohkeeni mahtumaan. Kesällä ystäväni muutti omaan asuntoon, joten luonnollisesti innostuin sisustamisesta. Kilojakin oli tullut jo jonkin verran takaisin, joten vaatteiden ostaminen ei enää huvittanut. Pyörimme sisustuskaupoissa aina kun vain jaksoin ja Habitare messuilla olin jo kuin kala vedessä ihastelemassa valaisimia. Nyt yksiönikin on laitettu lähes täysin uuteen uskoon. Ensin lähti verhot ja muut tekstiilit vaihtoon ja  sitten hankittiin säilytyslaatikoita. Vähitelle homma levisi valaisimien kautta lipastoon ja kenkäkaappiin. Hankintalistalla on vielä jäljellä sänky. Haluan isomman ja paremman sängyn, niin että kelpaa sitten kunnolla mökötellä peiton alla.

Sisustusprojekti alkaa siis kohta olla lopuillaan ja sain pienen hengenahdistuksen. Mitä nyt? Mihin nyt pakenisin masennusta ja ahdistusta?  Sisustuskauppojen kiertely ja sen juuri oikeanlaisen eteiskaapin etsiminen oli kuin pakoa todellisuudesta. Kaikki ikävä unohtui yleensä hetkeksi. Ja oli ihanaa huomata tietävänsä mitä haluaa, vaikka kyse olisikin vain eteiskaapista. Tuntui, että elämässä edes jokin olisi hallinnassa. Shoppaillessa mielihyvän saa niin helposti, jopa silloinkin kun ei osta mitään. Olen malttamaton. En jaksa odottaa mielihyvää ja palkintoa, joka tulee ehkä joskus jos silloinkaan. En jaksa olla kärsivällinen. Kävin pari kertaa salilla. Näytin omasta mielestäni yhä läskiltä, joten ostin laskiaspullan. Luovutin, kun tuloksia ja mielihyvää ei tullut riittävän nopeasti. Pullasta sain mielihyvän heti. Sisustustavaroita katselessa ei tarvitse tuntea itseään ikinä rumaksi tai läskiksi, kuten vaateostoksilla. Korkeintaan köyhäksi ja persaukiseksi. Olen täysin vakuuttunut, että tämä on yksi syy siihen, miksi jotkut naiset (minä siis ainakin) mieluummin panostavat sisustamiseen kuin vaatetukseensa.

Nyt haluan esitellä yhden retail-terapiaistunnon hankinnan. Mikä onkaan tarpeellisempaa kuin N kirjaimen mallinen valo. Nyt olen sellaisen onnellinen omistaja. Saatiin vihdoin vähän valoa tämänkin masentuneen kotihiiren elämään.

Taulu on tehty omin pikku kätösin PUB tavaratalon paperikassista.

Pakko vielä muutama tarkennus ja vinkki laittaa tähän loppuun. Olen siis opettaja mutten kovin varakas sellainen. Älkää kuitenkaan olko huolissanne, en ole menettänyt luottotietojani ostosvimmani takia. Sisustaminen on helvetin kallis harrastus mutta onneksi olen sen verran tietämätön sisustamisesta, etten vielä osaa himoita kaikkia kalleimpia ja hienoimpia design tavararoita. Toinen lomppakkoni kannalta positiivinen asia on se, että asun yksiössä eli aika vähällä sisustamisella sen saa täyteen. Joku saattaa ihmetellä, että miten ihmeessä sairas ihminen nyt mukamas jaksaa kaupoissa käydä ja sisustaa. En oikeastaa kovinkaan paljoa jaksakaan. Vaatteostoksissa suosin toisinaan world wide webbiä ja sisustamisen olen ulkoistanut eräälle sisustamisesta sekaisin olevalle ystävälleni. Hän ideoi, ehdottaa, kuskaa kauppaan, kantaa kotiin ja kokoo ja asentaa. Omaan rooliini kuuluu lähinnä ostosten hyväksyminen ja maksaminen (vielä en ole hankkinut hänelle siis rinnaiskorttia).

Ja tiedoksi en mä näitä kuviakaan ole itse ottanut ja ladannut koneelle. Että kiitos vaan kuvaajalle.

Asenne

Joku jossain joskus on sanonut, että pitäs asennoituu positiivisemmin ja olla ilonen elämän pienistä asioista. Tunnustan, asenne mulla on useimmiten aina ihan päin persettä ja siihen tuskin on tulossa muutosta ellei markkinoille saada jotain todella hyvää lääkevalmistetta, joka muuttaa ihmisen täysin.

Pieniä iloja mä kuitenkin joskus koen. Viimeksi tämä tapahtui pari päivää sitten, kun löysin kaupasta kynsilakan, jonka sävy oli stockholm.

Mitähän on ne suuret ilot?