Ammatinvalintaa

En saa taaskaan unta. Tällä kertaa syynä ei oo ylipitkiksi venähtäneet päikkärit tai mikään muu täysin itseaiheutettu paska. Mua ahdistaa tän hetkinen työtilanne aivan suunnattoman paljon eikä asiaa auta yhtään se, että koulujen työrauhattomuus ja muut ongelmat on viime päivinä olleet esillä muuallakin kun siellä koulussa kultaisen 8B:n tunneilla.

Musta ei valitettavasti löydy sen vertaa idealistia, että jaksaisin uskoa näiden julkisten keskustelujen ja mielenilmausten johtavan mihinkään konkreettiseen parannukseen. Puhutaan kauniisti yhteisestä vastuusta, koskemattomuudesta ja turvallisuudesta mutta luvataanko ryhmäkokoja pienentää tai yritetäänkö kaltaisteni kalliiden mutta opettamisesta innostuneiden maisterien työssäjaksamista parantaa maksamalla kesälomalta palkkaa tai muuttamalla vuosi toisensa jälkeen jatkuvia määräaikaisuuksia edes joskus vakinaisiksi.

Kevät on määräaikaisena olevalle helvettiä. Koulussa monet asiat tähtää jo tulevaan lukuvuoteen, jolloin mä tuskin olen enää talossa. Silti mä istun varastossa laskemassa kirjoja. Jos mä olisin huolimaton tai mun työmooraali olis löyhä, mä laskisin väärin. Tässä kohtaa lukuvuotta, epätietoisena tulevasta, nykyistä työtä suuremman huomion saa uuden työpaikan puuttuminen ja sen etsiminen. Mä myönnän, hoidan tällä hetkellä työni minimipanostuksella. Se varmasti huonontaa koulurauhaa.

Tän mun työmotivaatio-ongelman myötä oon pitkin kevättä pohtinut alan vaihtamista, vaikka opettamisesta nautinkin. Ongelma taitaakin olla siinä, että peruskoulussa aikaa menee käsittämättömän paljon kaikkeen muuhun kun opettamiseen. Ja toki mua vituttaa tää ikuinen sijaisen leima, joka mulle taitaa olla jo tatuoituna otsaan.

Seuraavaks pitäs sitten vaan keksiä, että alanko mä syrjäytyneeks mielenterveyskuntoutujaks tai kenties muotibloggariks. Kaikki hyvät ideat voi laittaa tonne kommentteihin. Lääkäriksi en ala, koska veri ällöttää.

Nyt pitäs vielä hetki sinnitellä hereillä ennenku pitää lähtee töihin. Virkistykseks vielä tää jo aika vanha vitsi. Toimii silti.

Yökastelu

Hirveen mielyttävää herätä aamulypsyn aikaan univaatteet täysin kastuneina omasta hiestä. Jos mä joskus löydän sen elämäni miehen, kuinkahan monta yötä se kestää jakaa mun kanssa samassa aviovuoteessa? Ite en oikeen enää kestä.

t. Yökastelija

Torkku

Pelottaa mennä nukkumaan. Pelkään, että taas nukun pommin. Se on tullut vähän niinkuin tavaksi nyt viime aikoina. Oon onneksi vielä toistaseksi ehtinyt töihin lähes ajoissa mutta en taida tällä menolla nousta esimieheni luottotyöntekijäksi. No ei sillä kait niin väliäkään. Täähän on vaan vuoden sijaisuus.

Mä oon aina sanonut, että torkuttaminen vielä joku päivä koituu mun kohtaloksi ja nyt se päivä taitaa ruveta lähenemään. Että kiitos vaan sille, joka on keksinyt herätyskelloihin torkun.

Nyt korvalleen ja toivotaan, ettei aamulla tartte ottaa taksia alle ehtiäkseen töihin ajoissa. 

Aikainen mato

Tässä on nyt tää hetki jota oon oottanut koko viikon. Sunnuntaiaamu, jolloin saa nukkua pitkään, eikä tarvitse herätä herätyskellon julmaan meteliin. No ei mennyt tämäkään ihan suunnitelmien mukaan. Huolimatta iltanamien ahkerasta syömisestä heräsin taas kukonlaulun aikaan, vaikka en millään tasolla miellä itseäni aamuihmiseksi. Päinvastoin. Mä vihaan aamuja.

Jotain erilaista tässä aamussa silti on. Se fiilis, ettei tästä ole pakko nousta, eikä se kello pirise ihan kohta. Nyt mä voin huoletta olla hereillä ja puuhastella mitä nyt ikinä vaan jaksan ja nukahtaa sitten, kun se herätyskello normiaamuna rupeisi pitämään sitä ääntä. Se on muuten kumma juttu, että yöllä kun herää, ei unin meinaa aluksi tulla enää ollenkaan ja olo on semisti virkeä aina siihen asti kun kello soi ja pitäis kohdata taas uusi päivä.

No siis sit siihen asiaa. Piti nimittäin taas kertoa mun sekopäisestä unesta. Tänäkin yönä unissani seikkailivat vanhat tutut hahmot eksä ja eksän rebound. Tässä unessa se eksä rebound piti muotiblogia ja mä löysin sen täältä internetistä. Sen blogin nimi oli enkkuu ja se oli jotain todella leimiä ja tökeröö, tietenkin. Ankeen nimen lisäksi mä sain siinä unessa mielettömät kiksit siitä, että se oli kaikella tavalla ihan karsee. Siis sekä se blogi että se nainen.

Mä tiedän, että puran angstini väärään kohteeseen. Eihän se nainen ole syypää mun ja eksän asioihin mutta ehkä mä taas alitajuisesti käsittelen tätä erittäin epämielyttävää kohtaamista, joka mulla oli näiden kahden kanssa siellä flowssa. Siellä se nainen käyttäytyi melko hyvin juntisti, kun juttelin eksän kanssa ja siitä johtunee tämä hyvin negatiivinen käsitys, joka mulle on nyt siitä muodostunut. No siis tuskimpa mä ikinä siitä ihmisestä voisin aidosti pitää, vaikka se ois kuinka mukavanoloinen mutta silloin joutuisin ainakin tunnustamaan sen, että eksä on tehnyt ihan hyvän löydön.

Ja kyllä, mä olen niin surkea ihminen, että koin jonkinlaista mielihyvää, kun tajusin, että ei se nainen ole sen ihmeellisempi kuin mä, vaan oikeestaan päinvastoin. Ihan turhaan oon puoltoista vuotta piinannut itseäni miettimällä, että mikä siinä naisessa on mua parempaa. Mä luulen, että tää oivallus saattaa johtaa jonkilaiseen läpimurtoon tässä lähiaikoina, kun tän oikeen kunnolla sisäistän.

Nyt mä teen pienen aamupalan (onhan se hyvä, et jos kerran viikkos söis sen päivän tärkeimmän aterian) ja ryhdyn lukemaan rästissä olevia blogeja.

t. Panda

p.s. Kyllä elokuussakin voi palaa, jos on 10 tuntia ulkona urheilukentällä tai siis urheilukentän laidalla. Tärkee korjaus, ettei kukaan luule mun juosseen maratonia tai jotain.

Oikeenlaista kemiaa

Unikaverit

Siitä on nyt melkeen kuukausi, kun pienet lääkemuutokset tehtiin. Jonkilaista vaikutusta olen ehkä havainnut tai ainakin luullut havainneeni (placeboako?). Väsymys on hellittänyt ihan pikkasen. Aamut ei edelleenkään ole mun mieleen mutta siihen tuskin saadaan ikinä muutosta. Päivisin oon jaksanut olla hieman aktiivisempi ja nyt on takana kolme päiväunetonta päivää! Tää on jonkin asteinen ennätys.

On ihanaa huomata jaksavansa vähän paremmin tätä arjen suorittamista. Oon joka päivä saanut noustua sängystä ja poistunut kotoota vähintään kauppaan hakemaan jädeä. Ei tää mun touhu varmasti oo lähelläkään normaalia mutta siihen mä en edes villeimmissä unelmissani tähtääkään.

Jottei nyt menisi aivan yltiöpositiiviseksi tää touhu, niin pakko valittaa nukkumisesta. Nukahtaminen itsessään ei enää tuota hirveesti ongelmia ja noitten iltanamien avulla koneisto hyytyy takuuvarmasti. Kinkkiseks homma menee siinä kahden aikaan aamuyöstä. Pysyn iltanappien kanssa horroksessa siihen asti mutta sit loppuu kemian teho ja uni. Tää ei oo mikään uus juttu ja luulen, että se saattaa olla kytköksissä Venlafaxin nostoon. Jossain vaiheessa söin siitä vielä isompaa annosta, jolloin nukkuminen oli lähes mahdotonta. Virkistyin liikaa. Satsia sitten laskettiin mutta tehokin laski. Nyt kokeilussa uusi annostus. Tuntuu ihan hyvältä mutta nukkumiseen tarviin paremman puudutuksen.

p.s. Pitäiskö alkaa huolestua, kun muistutan enemmän tota sikaa kun naista?

Hesarista

Paljettitoppi ja Tikkurilan värikartta

Tässä sitä nyt ollaan tokkuraisena makoisien päiväunien jäljiltä. Viikonlopun valvojaiset sai aikaan pientä univajetta. Tosin oli univelkojen määrä pieni tai suuri niin aina mä näitä päikkäreitä vedän. Ihan harrastukseksi olen jo ruvennut kutsumaan.

Huolimatta tästä mun ihanasta mutta aikaavievästä harrastuksesta mä olen onnistunut olemaan vähän sosiaalisempi kuin aikoihin (tänään livenä tavannut yhden ihmisen, kahden kanssa puhunut puhkassa ja yhdelle tekstannut). Ihan olen ottanut puhelimen käteen ja soittanut, ehdottanut ja tullut pyydetyksi mukaankin. Lauantaina meno oli niinkin hurjaa, että löysin itseni puoli neljän jälkeen polkemassa kotiin. Siis aamulla.

Sunnuntaiahdistuksessa pyöriessäni kelailin mennyttä ravintolailtaa. Juu mukavaa oli, alkoholiakin nautin. Sit mulla tuli verkkokalvoille kuva itsestäni naistenhuoneessa näitten muiden neitokaisten vierellä. Kumma kyllä mulla suurin ahdistus ei ollut läskivatsaperse, vaan tää mun hiirenharmaa ulkonäkö. Kaikilla muilla oli hirmuset tukkasysteemit viriteltynä, meikkiä naamarissa enemmän kun mun kotona kaapeissa yhteensä ja sit ne vaatteet. Eikä siinä mitään jokainen menee tyylillään. Tajusin vaan siinä samassa, että mä oon tainnut kasvaa jo ton glitterivaiheen ohi. Liekö tämä sitten osoitus siitä, että ihminen kehittyy läpi elämänsä.

Tästä oivalluksesta seurasi sitten looginen päätelmä. Koska en enää ole paljettitoppimimmi, jään varmana yksin. Ai et muka tajuu? No tietenki jään, kun ei kukaan huomaa mua niitteen tälläytyneiden kaunottarien takaa. Kaveri toki ehdotti, että ens kerralla mennään johonkin toiseen baariin. Auttaskohan se. Ehkä.

Ja älkääs nyt olko huolissanne tästä mun lisääntyneestä alkoholin kulutuksesta tai siitä että tää blogi muuttuis täysin mun dokaustarinoiden purkupaikaksi. En mä vielä ole ihan niin ammattilaistasolle tässä mun viikonloppurietastelussa päässyt.

t. Harmaavarpunen

p.s. Kuka arvaa, missä helsinkiläisessä yökerhossa olin? Ei ainakaan täällä isolla kirkolla asuville luulis olevan kovin vaikea arvata.

Sää suosii

Älä nyt saatana tuu häiritsemään.

Oliks jotain asiaa ku piti herättää? Ruokaa?

Moido!

Tää ihanan kesäinen sää sopii meille kotikissoille nyt ihan hyvin, niin saadaan huilata, eikä kukaan ihmettele kun ei jaksa lähteä ulos. Mä pötkötän sängyllä ja Mörri oli taas sukkalaatikossa vetämässä zetaa. 


Koska on lounasaika, oli pakko herätä ja nousta. Tänään lounaaksi tarjoillaan Fazerin uutuutta mansikan ja  vanilijan kera. Eikö oo terveellistä kun siinä on marjoja!

Miss Mökötys

Turhautumismittarissa elohopea on pompannut aika ylös. Nää typerät arkipyhät sotkee mun elämää, enkä pääse siitä edes terapiaan kitisemään, koska terapeutti on tänään vapaalla.

Mua turhauttaa oman itseni lisäksi lähes kaikki ihmiset. Seurauksena tästä vetäydyn entistä enemmän omaan kolooni ja ahdistun älyttömästi, kun tiedän, että viikonloppuna täältä on pakko poistua harrastusjuttuun. Oikeestaan sinne pitäisi mennä jo tänään mutta en pysty. En jaksa kolmea päivää näytellä muiden mieliksi normaalia.

Täällä kotipesässä mä oonki tänään sit vaan nukkunut. En siksi, että olis jotenki tekemisen puutetta, vaan siks etten halua olla hereillä. Näiden uniöverien seurauksena mä taidan olla nyt entistä väsyneempi. Pitää varmaan mennä taas korvalleen ja huilia hetki.

Eli siis elämä hymyilee. Ei mulle mut ehkä sulle tai jollekin muulle.

Dream om

Hyvät on unenlahjat

Hullunkin unissa on joku tolkku. Ainakin terapeutin mukaan. Perjantaisella sessiolla avattiin taas mielen syviä sopukoita ja alitajunnan synkkiä salaisuuksia (ja niitähän riittää). Tässä joku yö näin jotain kauhuleffaa. Sillä kertaa mua ei tosin jahdattu. Mä olin näkymätön. Unessa näin tuttuja ihmisiä ja he katsoivat mua silmiin mutta kävelivät ohi, vaikka yritin moikkailla. Tää nyt sitten kuulemma kuvastaa mun tunnetta siitä, että muut ei huomaa mun pahaa oloa. Yritän kertoa siitä, mutten tule kuulluksi, nähdyksi, ymmärretyksi. Terapeutti ehdotti, että mun pitäisi uusia vähän mun esitystapaa, kun puhun kavereille fiiliksistäni. Eli siis käytännössä vähemmän vitsailua enemmän vakavaa asiaa. Näin ei kenellekään kuullunymmärtämistaitoiselle voisi jäädä harhaluuloa, että mulla on kaikki on tosi jees. Se miten itsekukin siihe sitten reagoi/on reagoimatta on jokaisen omalla vastuulla mutta olisin ainakin selvästi sanonu, miltä tuntuu.

Prinsessa Prinssi nukkuu kauneusuniaan

Tää vakavien asioiden kääntäminen vitsiksi on vaan niin juurtunut mun äänihuuliin, että kaikki mitä mä suustani ulos päästän muiden seurassa on aina jollain tavalla sensuroitua ja kevennettyä, koska pelkään omaani ja muiden reaktiota, jos sanon asiat silleen niinku ne oikeesti on. Kuulemma tämä on myös oma puolustuskeinoni, kun en uskalla kohdata omia tunteitani. Ja tottahan se on, en todellakaan uskalla. Mulle riittää, että mä tunnen sen epämiellyttävän olon, sen kivun ja ahdistuksen jossain mun sisällä. Mä en halua nimetä sitä, tutustua siihen ja todellakaan kohdata sitä. Ainakaan nyt vielä.

Tähän johonkin pelkoon liittyy kuulemma se mun jahtausunikin. Tai siis terapeutti sanoi, että se mikä/joka mua jahtaa öisin, on joku pelko, jota en ole ollut valmis kohtaamaan. Jotain ihan vitun tiedostamatonta, torjuttua ja freudilaista. Ihan vähän ollaan pohdittu tätä pelkoa terapiassa mutta kuten jo sanoin, vielä taitaa olla liian aikasta avata sitä ovea ihan kokonaan ja astua sisään. Sen verran älliä mulla kuitenkin on päässä, että tiedän et jotenkinhan se on liityttävä lapsuuden vuorovaikutussuhteisiin ja epäilemättä äitiini. Kuinkas muutenkaan.

Peruspessimistinä mun on kuitenkin pakko olla sitä mieltä, että mikään ei muutu, vaikka mä kykenisinkin ilmasemaan itseni paremmin ja selkeemmin. Korkeintaan pari vaivaantunutta tilannetta ja ihmistä enemmän. Mä oon tosin niin sekasin nykyisin, että en mä oikeen jaksa olla edes vaivaantunut mut normaalit tyypit kyl on. Mutta siis leikki sikseen ja kysyttäessä vastaan kiertelmättä asiaa.

I dare you, ask me how my day was!

p.s. Miks tänään liputetaan? Oliko joku erityinen pyhäpäivä, mikä mun olisi pitänyt muistaa? Varmaan vaan jonkun amerikkalaisen onnittelukorttifirman keksimä juhla.

Hulluuden alkulähteillä

Mulla on ollut ihan jäätävä kiire, kun on pitänyt kauheella tohinalla heti töiden jälkeen ryntää himaan nukkumaan. Ei tässä sitten paljoa muuta ole ehtinyt tekemäänkään. Mutta mä oivalsin, miksi toi mahtava aurinko ei mua näin keväisin piristä. Mulla tulee auringon paisteesta heti refleksi et pitää mennä puol alasti maate johki nurmikolle ruskettumaan ja lepäämään, eikä mihkään ylösulosjalenkillejumppaan

Tämän kaiken kiireen keskellä ehdin eilen kuitenkin tavata äitini pitkästä aikaa (tunnustan, edellisen tapaamisen peruin jollain leimillä tekosyyllä). Ehdittiin viettää noin viisi minuttia samassa tilassa, kunnes vitutus kasvoi liian isoksi. Kysyessäni jotain, kävi ilmi, että olen siis kai käyttänyt äidinapukiintiöni loppuun. Mä olen niiiiin monet kerrat sua auttanut. Sinänsä ei mikään uusi asia mutta välillä mä erehdyn toivomaan, että se ei kokis mun jeesamista niin vitulliseks uhrautumiseks. Ja tässä kohta pakko huomauttaa, että kovinkaan paljoa en hänen apuun ole elämässni turvautunut ja nyt taas muistin miksi. 

Tän hässäkän jälkeen ihmettelin, että mistähän johtuu, että jos tää tilanne ois ollut ihan kenen tahansa muun ihmisen kanssa, niin mä olisin superahdistunut ja yrittäisin keinolla millä hyvänsä saada tilanteen korjattua mut mutsin kohdalla en jaksa. Luulin jopa, ettei mua häiritse koko asia, et oon jo niin tottunut tohon mut väärässä olin. Tänään päikkäreillä näin karseeta painajaista liittyen mun lapsuuden valokuviin, jotka mutsi eilen antoi mulle. En edes ollut vielä katsonut niitä mutta siinä unessa mä katoin ja jotenkin niistä kävi ilmi, että äiti ei olis halunnut mua ollenkaan.

Kuva ois kiva!

No katoin nyt noi kuvat läpi. Ihan kivojahan ne oli. Mähän olin jopa ihan söpö jossain niissä kuvissa. Mulla on jostain syystä käsitys, että mä olin aika ruma lapsi paitsi mun ihan blondi tukka ja silmät mut muuten sellanen kaalimaan kakara.

Terapeutti on varmaan taas ihan mehuissaan, kun mulla on tällasia syvällisiä tuntoja, jotka on nyt noussut pintaa ja voidaan sitten näitä rupee käsittelemään. Ihan vitun mahtavaa.

p.s. Miks aina äitii syytetään, ku jälkikasvu on sekasin? Ja nyt joku muukin syy, kun se, et se on se ensisijainen hoitaja jne. Jotenkin niin klishee, mä luulin et mulla ois jotain vähän omaperäsempiä syitä mun hulluuteen, kun ongelmallinen äitisuhde.

Dear Eki. Oonks ok?

Virallinen versio mun viikonlopusta on, että oon ottanut ihan levon kannalta. oikeesti oon vaan nössöilly taas. Mutta mulle on nykyään ihan sama onko tiistai vai lauantai. Samaa paskaa kuitenkin. Hyvä puoli siinä on se, että enää mä en edes niin paljoa jaksa ottaa paineita siitä, että viikonloppuna pitäisi tehdä jotain ja olla vitun kivaa. Pääasia, että muistaa hengittää. Sen takia tää mitä mä nyt kerron, ei tunnu musta niin huolestuttavalta, vaikka ehkä pitäisi (ainakin jos on yhtään normaali).

En sitten saanut viime yönä oikeen unta huolimatta siitä, etten ollut edes nukkunut päikkäreitä. Tarpeeks kauan pyörittyäni, sain loistavan idean. Kipasin lääkekaapin sijaan kirjahyllylle. Avasin yhden niistä kolmesta pääsykoekirjasta, joita en ollut vielä kertaakaan edes selaillut (koska kyllähän se tieto imeytyy mun päähän kirjan kansien läpi). Olin jo luokittelemassa itseni samaan sarjaan Einsteinin ja muiden nerojen kanssa. Mikäänhän ei voi toimia kemikaaleja paremmin unilääkkeenä kuin kuivat, tieteellistä paskaa sisältävät opukset. No mä olin väärässä. Luin vähän yli kuuteen asti sitä paskaa (älkää vaan kysykö tarkentavia kysymyksiä, koska en todellakaan osaa vastata, kun en vittu muista mitä luin) ja jos hesarin tilaus olis voimassa, olisin varmaan jatkanut pääsykoekirjasta suoraan uunituoreisiin uutisiin. Et nyt on sitten yks kirjoista melkeen luettu ja hienosti tussilla alleviivailtu.

Mikä vittu siinä oikeen on, että yöllä mä saan ihmeitä aikaan mutta päivällä mä oon saamaton ja kykenemätön?

Saispa tän elämän elää yövuorossa. Sittenhän mä saattaisin olla vaikka mitä.

Olempa mä kyllä väsynyt ämmä. Hyvää yötä.

Väritetään elämää glitterillä!

Mun uudessa sängyssä on jotain ihmeellistä taikaa. Mä oon vihdoin saanut nukuttua kunnon yöunet (leimiä, I know, normaalit ihmiset aattelee varmasti jotain ihan muuta kuin nukkumista, kun on puhutaan taikavoimia omaavasta sängystä). Olotila oli jo sen verran paska, että meinasin vaihtaa tän blogin nimeks Elämä väsyttää ja perään iso huutomerkki. Mutta nyt sen voi säästää johonkin myöhempään epätoivon hetkeen, toppen! Jotta mun elämä ei nyt kuulostaisi ihan liian mahtavalta niin pakko mainita, että kyllä ne painajaiset löys mut tänne uuteenki sänkyyn. Näin taas unta siitä eräästä ihmisestä mun menneisyydestä. Sillä on ihan kohta syntymäpäivät ja mä oon sekä valveilla että unessa jahkaillu, että miten ottasin yhteyttä vai otanko ollenkaan. Eikä se vitun terapeuttikaan voi sanoa, että mitä mun pitäis tehdä. Varmaan sorrun epätoivon ja hulluuden hetkellä kirjottamaan jonkun sydäntä särkevän ja ärsyttävän sähköpostin ja pilaan kaiken. Eipä olis eka kerta.

No mutta onneksi mulla on toi projekti polttarikansio! Sitä kun rupee väsäämään niin jo unohtuu huolet ja murheet. Liimaa vähän kimalle tähtiä ja glitteriä ja kaikki näyttää paremmalta. Mua vähän huolestuttaa, kun mä sain ihan täysin vapaat kädet toteuttaa tän kansion. Mutta voi sitten muu porukka syyttää itseään, kun eivät tarkempia ohjeita/vaatimuksia antaneet. Mä oon nyt ottanut tän vähän niinkun harjotuksen kannalta (siis ei tulevia polttarikansioita, vaan omaa lomakuva-albumia varten), että sitten kun teen omista kuvista kansion, niin siitä tulee ihan superhieno. Jos ollaan ihan rehellisiä, niin mä kyllä tykkään tollasesta piipertämisestä. Oon vaan niin saakelin laiska, etten ikinä jaksa esim kehittää kuvia. Ja kyllä, vaikka olen lähellä kolmeekymppiä, mulla on askartelulaatikko, jossa on glitteriä, tarroja, teippejä, värillistä paperia, tusseja jne. You name it, I got it.
 
Nyt varmaan vois mennä jatkamaan askarteluu paskarteluu, niin pääsee sitten joku päivä tekemään sitä omaa albumia, kun omassa elämässä on niin paljon niitä ihania hetkiä, jotka haluan säilyttää muistojen kirjasessa. Taitaa tulla albumi täyteen kuvia Rompanista ja Taimaan kulkukissoista.

Ou well. Elämässä on hetkiä. Mulla ne nyt vaan ei satu olemaan yhtä glamourin täyteisiä niinkuin facebookin mukaan kaikilla muilla.

Omistan myös sahalaitaset sakset

Ei petaa vaan makaa

Jaksoin vihdoin lähteä huonekaluliikkeeseen (turha tässä on mitään kaupan nimiä mainita, kaikkihan me sieltä samasta paikasta ne huonekalut haetaan) ostamaan uutta sänkyä, josta olen jo jonkin aikaa haaveillut. Visan heilauttaminen tuntui tosin jo niin ylitsepääsemättömän haastavalta, että en ymmärrä, miten kykenin auttamaan patjan kantamisessa ja vanhan sängyn hävittämisessä. Yritin kyllä vihjata amk-insinöörille, jolla oli päävastuu tän sänkyprojektin toteutuksessa, että soittas nyt hyvä ihminen jonku itelleen avuksi.

Kaikki meni melkein hyvin. Yksi osa puuttui, en tiedä mikä ja mistä mutta projektipäälikkö toimitti ja asensi sen sitten jälkikäteen. Eikä mun tarvinnut rasittaa itseäni kohtuuttoman paljoa. Nyt mä sain siis 20 senttiä lisää lepotilaa ja ostin myös pari uutta lakanaa, niin on sitten ihanan puhtoista ja neitseellistä kieriskellä sängyn pohjalla itsesäälissä.

Sijauspatjan pitäis nyt olla ihan viimestä huutoa ja parasta mitä rahalla saa edullisesta huonekaluliikkeestä. Että tässä pedissä nukutaan/valvotaan nyt sitten hautaan asti, uutta ei oo ikinä varaa ostaa.

Jos mun aiemmin oli vaikeeta mahdotonta päästä sängystä ylös, niin jännä nähdä helpottaako tää uuden sängyn hankkiminen asiaa ollenkaan, vai tuleeko siellä maattua nyt vieläkin enemmän. Mä ainaskin yritän etten enää söis sängyssä, ettei sit tartte nukkua jossain ruanmurujen seassa. Karkkia ja herkkuja ei tietenkään lasketa. Nyt alakerran pianistin säestyksellä koklaamaan, miten hyvin päikkärit uudessa pedissä sujuu. On meinaa vähä väsy, viime yö meni taas neljän tunnin unilla. Että Sweet dreams vaan mulle ja teille kaikille!

Yövuorossa

Minkä ihmeen takia yöllä hereillä oleminen on vähemmän ahdistavaa kun päivällä valvetilassa oleminen? Voisko joku paijata mut uneen ja valvoa vieressä ihan vaan varmuuden vuoksi?

Onneksi kohta on aamu ja voi mennä nukkumaan.

Saisko unihiekkaa, sitä 350 milligrammasta!

Tietääkö joku, mikä on torkuttamisen maailmanennätys?

Rolle lempparipuuhassaan

Mun oma personal best on noin 1,5h (tänään torkutin vaan tunnin). Vanhassa puhelimessa herätys sammui itestään tunnin jälkeen, en tosin tajunnut sitä ennen kuin muutaman pommiin nukkumisen jälkeen. Nuorempana kollina Rompan toimi näppärästi sinnikkäänä herättäjänä, jota ei saanut pois päältä yhtä helposti kuin herätyskelloa. Nykyään Rompankin on jo tottunut torkuttaja. Se lähinnä kääntää kylkeä tai katsoo mua vittuuntuneena, kun herätyskello soi. Mun aamu-unisuudesta ja sängystänousemisinhotuksesta huolimatta mä kyllä menen töihin ihan ajoissa. Mä vaan laitan kellon soimaan sen verran aikasin, että ehdin noin puol tuntia torkuttaa, skippaan aamiaisen ja jos on oikeen kiire meikkaan matkalla töihin. Eräs miespuolinen kollega sanoi mulle kerran, että vain nainen voi toimia noin. Mä tavallaan ymmärrä. Enemmänhän unta tulis ilman torkuttamista mutta kun ne minuutit torkkupirahdusten välillä on mun mielestä makoisinta unta mitä on (päikkäreiden lisäks).

Nukkuminen on muutenkin niin saatanan vaikeeta. Mä en enää syö iltasin mitään lääkkeitä (vaikka ehkä pitäs), koska musta tuntui, että olin ihan koomassa seuraavana päivänä. Sairaalassa olessa se oli ihan ideaalitilanne, meni aika hirveen nopsaa ja kivasti, kun oli ihan pihalla 247 (tässä ehkä selitys sille, miksi en muista tammi- maaliskuusta 2011 hirveesti mitään). Työelämään yhdistettynä vitullinen iltalääkitys ei kuitenkaan mulle sopinut. Toisaalta ei kyllä sovi vitullinen valvominenkaan. Viime keväänä menin muutaman kerran aamulla töihin ilman, että olin nukkunut minuuttiakaan edellisenä yönä. Olotila muistutti etäisesti humalaa tai krapulaa (vanhan viinan haju vaan puuttui).

Nykyisin nukahtaminen harvemmin on se ongelma. Mä kyllä tavallisesti saan unen päästä kiinni jos yritän (en kyllä aina yritän koska valvominen yöllä on kivaa) mutta uni on todella katkonaista. Kuulemma tyypillinen masennuksen oire, great. Yleensä herään aamuyöstä useaksi tunniksi. Sitten mä surffailen netissä tai katon jotain paskaa telkkariohjelmaa ja uni tulee uudelleen siinä viiden jälkeen. Aamulla herätyskellon soidessa tuntuu kuin olisin nukkunut vain muutaman tunnin. Mun oli pakko lopettaa viikonloppuhesarin tilauskin, jotta olis edes teoriassa mahdollista nukkua yhtä soittoa koko yö (joo mä oon nyt näin leimi horo, että mä oikeesti nukun yöt viikonloppuisin). Toinen tyypillinen juttu on terapeutin mukaan se, että yöllä nukkuessani käsittelen näitä hankalia asioita unien avulla. Sekin tosi great. Nää unet on yleensä ihan perseestä ja superahdistavia (mun eksät on jättänyt mut mun unissa nyt joku miljoona kertaa ja tuhannella eri tavalla, on tosi levollinen olo kun herää). Ja sit se toistuva painajainen. Tää mun painajainen ei tosin oo mikään uus juttu, joka olis tullu kehiin vasta masennuksen myötä. Mä oon niin kauan kun muistan nähnyt aina samaa jahtaamispainajaista erilaisine variaatioineen, eli perusjuttu on aina sama, paikka ja henkilöt vaan välillä vaihtuu. Joku viisas varmaan osais kertoa, mitä syviä alitajunnan juttuja tää jahtaaminen kuvastaa.

Nyt kun en ole säännöllisesti töissä, eikä siis yleensä ole pakkoa herätä aamulla aikaisin, on mulle ollut todella haastavaa pitää vuorokausirytmi normaalina. Valvon helposti pitkälle yöhön ja nukun päivällä, kun muut puurtaa arjen askareiden parissa. Päivällä en millään haluaisi nousta sängystä ja herätä, yöllä sen sijaan mulla ei ole mitään ongelmaa puuhastella kotona ja jos vain kehtaisi, voisin hyvin ryhtyä yöllä esim pesemään pyykkiä tai imuroimaan. Joululomahan mulla käytännössä menikin niin, että nousin sängystä joskus neljän aikaan päivällä ja olin virkeimmiläni illalla, kun normaalit ihmiset menivät nukkumaan. Tää luonnollisesti helpottaa hirveesti muutenkin huonossa jamassa olevien ihmissuhteiden ylläpitämistä sekä oman aktiivisuustason nostamista.

Pitää varmaan vielä kirjottaa pätkä mun suuresta rakkaudesta eli päiväunista. Yleensä jos oon päivällä kotona, enkä tee mitään ihmeempiä niin rojahda sohvalle tai sänkyyn ja siitä seuraa aina päikkärit. Vaikka olisin nukkunut kuinka pitkät ja makosat yöunet, aina on aikaa päiväunille. Muutenhan päikkäreissä ei oo mitään ongelmaa mutta kun se vaikeuttaa sitten entisestään sitä yöllä nukkumista. Toisaalta tällä hetkellä tuntuu, että mikään määrä unta ei oo tarpeeksi. Tää on raivostuttava oravanpyörä. Kun jätän päikkärit väliin, ei se takaa, että yö menisi ihanasti höyhensaarilla mutta sen se takaa, että seuraavana päivänä olen entistä väsyneempi (ja äkäsempi) ja päikkäreiden välttäminen on vielä hankalampaa.

Musta tuntuu muutenkin, että mun unen tarve on ihan loputon. Entisessä elämässä jaksoin painaa viikko tolkulla kiireistä arkea lyhyillä yöunilla ja viikonloppuna en nukkunut senkään vertaa. Mä en kestä tätä jatkuvaa väsymystilaa.

p.s. Älkää vaan sitten kukaan kysykö, että miten tollanen kuvarykelmä tehdään, koska en mä tiedä ja jos joku muka huomas, että blogin ulkoasuun on tullut ihan pikkiriikkinen muutos, niin siitäkään en voi ottaa kunniaa itselleni, vaan kiitos menee amk-insinööriystävälleni. Et tackar o pockar!

Etätöitä

Koeviikko alkoi ja sen kunniaksi tänään on ollut vapaapäivä. En ymmärrä mitä jotkut kitisee koeviikosta ja sen kiireydestä. Mun mielestä koeviikot on pikkujoulujen ja lomien jälkeen kouluvuoden parhaimpia hetkiä. Ei tartte pitää/suunnitella oppitunteja ja koekin valmistuu ennätysajassa kustantajien nettiin laittamien koepakettien ansioista. Copy ja paste ja save toiminnot vaan käyttöön. Eikä joka kurssille todellakaan tehdä uutta koetta joka kerta. Haastavinta on ehkä se 32 koepaperin kopioiminen, koska koeviikkollahan se paska kopiokone tietty jumiutuu. Se kokeiden korjaaminen on kyllä ihan perseestä, varsinkin kun loistavasta opetuksestani huolimatta opettamassani aineessa mukulat tuntuvat olevan vuosi vuodelta enemmän pihalla. Ou well.. Ne kaikki onneksi tietävät jo nyt 16-vuotiaina, etteivät oppetaamaani ainetta tule elämässään ikinä tarvitsemaan. Ja hyvä niin.

Tänään oli ihan ok päivä. Ei tarvinnut herätä herätyskelloon, vaan heräsin joskus viideltä aamulla ihan ilman kelloa. Nyt on pyykkikone pöhöttämässä, tosin edelliset pyykit odottaa vieläkin kuivaustellineellä kaappiin pääsyä. Päivän ehdottomasti herkullisin hetki oli lounas. Kävin terapian jälkeen kauppahallissa lounaalla vetämässä soppaa. Ihan yksin. Oon vasta ihan viime aikoina opetellut tekemään asioita yksin ja tää lounas omassa paskassa seurassa oli ihan ookoo kokemus. Toinen kohokohta tänään oli ehdottomasti päikkärit. Nää oli kaiken lisäksi hyvät päikkärit. Ei mitään karseita painajaisia existä ja nyksistä eikä tuskanhiessä heräämistä. Joku vois aatella, että vittu miten tylsää mutta tällästä tää mun elämä nyt vaan on. Tällainen päivä, kun mitään huonoa ja ikävää ei tapahdu ja muistan hengittää, on ihan hyvä päivä. Elin pitkään sellaista ajanjaksoa, jolloin tällaisia päiviä ei ollut. Päivät oli täynnä ahdistusta, kipua ja tuskaa. Itkin, huusin ja raivosin. Halusin kadota täältä, halusin kuolla. Nyt jokainen päivä, jolloin en ajattele kuolemista, on ihan hyvä päivä.

SLURPS!