Dream om

Hyvät on unenlahjat

Hullunkin unissa on joku tolkku. Ainakin terapeutin mukaan. Perjantaisella sessiolla avattiin taas mielen syviä sopukoita ja alitajunnan synkkiä salaisuuksia (ja niitähän riittää). Tässä joku yö näin jotain kauhuleffaa. Sillä kertaa mua ei tosin jahdattu. Mä olin näkymätön. Unessa näin tuttuja ihmisiä ja he katsoivat mua silmiin mutta kävelivät ohi, vaikka yritin moikkailla. Tää nyt sitten kuulemma kuvastaa mun tunnetta siitä, että muut ei huomaa mun pahaa oloa. Yritän kertoa siitä, mutten tule kuulluksi, nähdyksi, ymmärretyksi. Terapeutti ehdotti, että mun pitäisi uusia vähän mun esitystapaa, kun puhun kavereille fiiliksistäni. Eli siis käytännössä vähemmän vitsailua enemmän vakavaa asiaa. Näin ei kenellekään kuullunymmärtämistaitoiselle voisi jäädä harhaluuloa, että mulla on kaikki on tosi jees. Se miten itsekukin siihe sitten reagoi/on reagoimatta on jokaisen omalla vastuulla mutta olisin ainakin selvästi sanonu, miltä tuntuu.

Prinsessa Prinssi nukkuu kauneusuniaan

Tää vakavien asioiden kääntäminen vitsiksi on vaan niin juurtunut mun äänihuuliin, että kaikki mitä mä suustani ulos päästän muiden seurassa on aina jollain tavalla sensuroitua ja kevennettyä, koska pelkään omaani ja muiden reaktiota, jos sanon asiat silleen niinku ne oikeesti on. Kuulemma tämä on myös oma puolustuskeinoni, kun en uskalla kohdata omia tunteitani. Ja tottahan se on, en todellakaan uskalla. Mulle riittää, että mä tunnen sen epämiellyttävän olon, sen kivun ja ahdistuksen jossain mun sisällä. Mä en halua nimetä sitä, tutustua siihen ja todellakaan kohdata sitä. Ainakaan nyt vielä.

Tähän johonkin pelkoon liittyy kuulemma se mun jahtausunikin. Tai siis terapeutti sanoi, että se mikä/joka mua jahtaa öisin, on joku pelko, jota en ole ollut valmis kohtaamaan. Jotain ihan vitun tiedostamatonta, torjuttua ja freudilaista. Ihan vähän ollaan pohdittu tätä pelkoa terapiassa mutta kuten jo sanoin, vielä taitaa olla liian aikasta avata sitä ovea ihan kokonaan ja astua sisään. Sen verran älliä mulla kuitenkin on päässä, että tiedän et jotenkinhan se on liityttävä lapsuuden vuorovaikutussuhteisiin ja epäilemättä äitiini. Kuinkas muutenkaan.

Peruspessimistinä mun on kuitenkin pakko olla sitä mieltä, että mikään ei muutu, vaikka mä kykenisinkin ilmasemaan itseni paremmin ja selkeemmin. Korkeintaan pari vaivaantunutta tilannetta ja ihmistä enemmän. Mä oon tosin niin sekasin nykyisin, että en mä oikeen jaksa olla edes vaivaantunut mut normaalit tyypit kyl on. Mutta siis leikki sikseen ja kysyttäessä vastaan kiertelmättä asiaa.

I dare you, ask me how my day was!

p.s. Miks tänään liputetaan? Oliko joku erityinen pyhäpäivä, mikä mun olisi pitänyt muistaa? Varmaan vaan jonkun amerikkalaisen onnittelukorttifirman keksimä juhla.