Hetkinen... vikaa korjataa parhaillaan

Mikä on yleisesti hyväksyttävä aika surra parisuhteen päättymistä?

Mun edellinen parisuhde päättyi hieman yli vuosi sitten ja siitä se alamäki on sitten vauhdilla jatkunut. Mä olin lääkärin mukaan masentunut jo ennen tätä eroa (en mielestäni tämän parisuhteen takia) mutta sitten kun hän päätti eräänä tiistaina ilmoittaa, että tää oli nyt tässä, mun koko maailma romahti. Ja kyllä, mulla meni oma elämä ihan palasiksi yhden miehen takia. Tunnustan syntini. Mä olen säälittävä nainen, jolle tämä ihminen oli sanoinkuvaamattoman tärkeä ja rakas. Niin tärkeä, etten päässyt siitä yli vain olkia kohauttamalla ja vitullisella dokailulla ja huoraamisella. Mä tunnen itseni ihan luonnonoikuksi. Olen kuullut niin monelta taholta kummasteluja siitä, miten otin niin raskaasti tämän eron. Eihän me edes asuttu yhdessä jne. Mun mielestä olisi ollut kummallisempaa, jos en olisi ottanut sitä raskaasti, sehän olisi ollut merkki siitä, että hän ei ollut minulle erityinen ihminen, jonka menetys olisi sattunut.

Tää ero ja tää henkilö on ollu sellasia asioita, joista mä olen halunnut kirjottaa jo monesti tähän mun blogiin, koska niin moni mun ilo ja suru liittyy niihin. Mun elämä on jakautunut kahteen osaan: entinen kiva elämä ennen eroa ja tää paska, jota kutsun elämäksi eron jälkeen. Kirjottaminen (ja puhuminen) tästä on kuitenkin ollut älyttömän vaikeeta. Kuten joskus aiemmin taisin jo mainita, on niin paljon iisimpää jauhaa peruspaskaa perusarkijutuista ilman, että raapasee pintaa syvemmältä ja päätyy sen seurauksena sänkyyn vollottamaan.

Nyt sillä oli syntymäpäivät ja mä inspiroiduin mun rikkoutuneesta peilistä (ei syytä huoleen, en ole laittanut peiliäni paskaksi sydänsurujeni takia, se vaan kaatu, todennäkösesti pyhän hengen voimasta ja meni rikki) taiteilemaan tunnettani viestivän kuvan (joo luovuus/hulluus huippussaa). Nää kaikenlaiset merkkipäivät tuottaa mulle tuskaa, tulee muistoja, niin hyviä kuin huonojakin. Mä tein superteon ja laitoin hänelle onnittelut multa ja kissimirriltä ja kerroin lyhyesti kuulumiseni. Hän vastasi viestiini kahdella sanalla. Ne ei onneksi olleet haista vittu mutta kiitos paljon ei tuntunut hirveesti paremmalta.

Vaikka edelleen tuntuu pahalta kaikki tähän eroon liittyvä, oon huomannut, että terapeuttini on jollain kummallisella tavalla saanut mut ymmärtämään ja hyvinä päivinä myös hyväksymään tilanteen. Tätä kipua se ei poista mutta auttaa ehkä välillä elämään sen kanssa. Olisi silti ihanaa, jos kuvioissa olisi joku ihana ystävä, jonka kanssa edes vaan joskus vois jutella tästä. Että muutkin kun terapeutti hyväksyis mun surun ja ikävän.

Huh, I did it! Kykenin kirjottamaan mun rikki menneestä sydämestä. Et tiedoks vaan kaikille, tätä scheissee on sit luvassa lisää taas joskus, kun mä nyt vihdoin sain tän padon auki.

p.s. Uutisissa on otsikoitu, että takatalvi haittaa pääsiäisen menoliikennettä. Mihin pitäs niinku mennä? Sänkyyn, peiton alle viettämään pääsiäisen kärsimysnäytelmää?

"Pidä tunkkis!" ja muut hyvät keskustelunavaukset

Mikä saa kolmekymppisen ihmisen miehen pitäämään mykkäkoulua? No mäkättävä nainen tietenkin. Onhan se hirveen rakentavaa siirtää nainen envittutodellakaanvastaaosastoon sen sijaan, että esimerkiksi pyytäisi anteeksi tai yrittäisi selvittää tilanteen. Itse harrastin mykkäkoulua teini-iässä. Vanhempien erotessa ja perhetilanteen ollessa kaaottinen pidin parin kuukauden pituisen mykkäkoulun. Puhuin äidille vain, jos oli aivan pakko. Mutta olin siis angstinen teini keskellä perhehelvettiä.

Mykkäkouluhan ei oo muuta kun Vittumaista vallankäyttöä. Saadaan riidan toinen osapuoli totaalisen epätoivon partaalle (luin myös joskus jostain, että mykkäkoulu vaikuttaa johonkin aivojen osaan ja saa ihmisen tuntemaan fyysistä kipua, kun hänet ignoorataan, nice) olemalla reagoimatta mahdollisiin keskustelunavauksiin/sovitteluyrityksiin. Jos miestä ei kumpikaan näistä asioista kiinnosta, siis keskustelu, sovittelu tai nainen ylipäätänsä, ei hän sitä kuitenkaan voi ääneen naiselle sanoa, silloinhan nainen saattaisi lopettaa sovitteluyritykset tai muut yhteydenotot. Näin mies jäisi keskenänsä pitämään mykkäkoulua ja häviäisi aloittamansa valtapelin. Sen tajuan, että mykkäkoulun tavoitteena on hallita tilannetta. Halutaan olla se, joka määrää ja päättää, milloin riita mahdollisesti voidaan sopia, milloin toinen osapuoli on kärsinyt riittävästi. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, että jos millään tasolla välittää riidan toisesta osapuolesta, miksi on niin nautinnollista laittaa toinen anelemaan anteeksiantoa, parkumaan epätoivoisena ja turhautuneena soittamaan numeroon, joka ei tietenkään vastaa. No vastaus voi tietenkin olla, että mies ei välitä niin kovin paljoa, että jaksaisi kiinnostua naisen henkisestä hyvinvoinnista. Mutta silti tässä on ongelma. Jos mies ei välitä riidan toisesta osapuolesta, miksi vaivautua mykkäkoulun pitämiseen. Silloinhan olisi helpompaa sanoa sille kusipäänalkuttajanaiselle, että älä vittu enää soittele ja etsiä itselleen uutta parempaa seuraa (se kun tuntuu miehille olevan yhtä helppoa kun kalsareitten vaihtaminen).

Kaikki alkoi mun syntymäpäivän unohtamisesta. Vedin siitä ja kaikesta mitä vaan mieleen tuli ihan oikeutetusti vitulliset kilarit. Joo tiedän, kypsää. No sanottua ei saa takasin jne mutta aina on damage control. Rauhotuttuani päätin yrittää riidan selvittämistä, koska en mä halua mun ihmissuhteen kanssa tietenkään olla riidoissa. Jaloista aikomuksistani huolimatta kaikki meni ihan persiilleen. Ihmissuhde päätti ryhtyä leikkimään mykkäkoulua, tosin hän ei itse myönnä tietenkään pelaavansa valtapeliä. Selityksinä kommunikaatiokatkokseen ovat olleet loistavat olin kipee (Miten tää estää ilmoittamasta vaikka tekstarilla omasta halusta riidan sopimiseen kunhan on parantunut/tai halusta olla sopimatta asiaa ?) ja puhelin jäi kotiin (tää selitys on niin last season). Puuttumaan jäi vielä ihana klassikko akku loppu.

Koska soittaminen on tässä tilanteessa mykkäkoulua pitävälle miehelle täysi mahdottomuus, ei ihmissuhde suinkaan soita mulle, kun hän pääsee kotiin puhelimensa luokse ja huomaa saapuneet puhelut ja tekstiviestin. Hän laittaa typerät selityksensä vielä typeärämällä tekstiviestillä ja ajaa tilanteen entistä pahempaan solmuun. Kun ihmissuhde on riittävän monta kertaa torjunut mun yhteydenottoyritykset, loppuu munkin halu saada sopu aikaseks. Tässä kohtaa ihmissuhde ajattelee, että ton naisen kanssa on mahdotonta sopia mitään riitaa, kun se on noin lapsellinen/typerä/pitkävihainen/pitää mykkäkoulua. Ja ympyrä sulkeutuu. Mies saa naiselle huonon omantunnon mykkäkoulun pitämisestä ja voittaa valtapelin.

On ihan ookoo, että sairaana ei jaksa puida ja jauhaa tai että riidan jälkeen haluaa hetken rauhoittua ja miettiä asioita mutta jos oikeasti haluaa saada tilanteen selviämään, mykkäkoulu on varmaan vieraaseen sänkyyn menemisen jälkeen huonoin vaihtoehto. Mut se saa ainakin vaan entistä vihasemmaks ja vittuuntuneemmaks. Eikä sopu tai mielenrauha ole yhtään lähempänä. Mietin, että voiko miesten logiikka tässä mykkäkouluasiassa olla se, että he itse kokevat naisen pitämän mykkäkoulun lähinnä virkistävänä vaihteluna sille ainaiselle kitinälle, joten he eivät ymmärrä, miten paljon miehen pitämä mykkäkoulu voi naista vituttaa. Ajatuksia? Kommentteja? Thoughts? Comments? Tankar? Kommentarer?

De tystä är inte alltid de kloka. Stängda kistor kan vara tomma.