torstai 31. toukokuuta 2012

Punakynä



Kaikki kokeet on korjattu ja numerot annettu (pärstän mukaan tietty). Ote kynästä on viime viikkoina ollut aika hentoinen ja nyt se kynä viimein tipahti. Kops vaan!

En ois kyllä enää kauempaa jaksanutkaan. Eikä varmaan moni muukaan, turnausväsymystä ollut havaittavissa koulun käytävillä. Kaiken kaikkiaan kuitenkin kiva kouluvuosi noin niinku töiden puolesta. Siis muutenhan on ollut ihan paskaa mut töis vähä vähemmän paskaa. Ihan epänormaalia, et viihtyy töis paremmin ku vapaalla. Selkee osotus siitä, et kaikki ei todellakaan oo ihan kunnossa.

Mut hienoa, tästäkin on nyt sit selvitty ja vielä ilman yhtään sairauspoissaoloa. Hyvä minä! Mä aattelin palkita itseni tästä mahtavasta suorituksesta. Jotain hemmottelua. Because I'm worth it!

T. 8½:n tyttö

p.s. Se hyvä täs joka vuotises koulun vaihtamises ja määräaikasena olemises on, et voi joka vuos laittaa lakkiaisiin sen saman koltun tai siis niin kauan kun mahtuu siihen samaan. 

No more drama

Miks kaikista ongelmista tulee aina niin älytöntä draamaa? Ei tällanen masentunut ja muutenki väsynyt horo vaan jaksa.



No tired, tired of this drama
No more, no more
I wanna be free
I'm so tired, so tired

Broken heart again
Another lesson learn
Better know your friends
Or else you will get burned
Gotta count on me
Cause I can guarantee
That I'll be fine

No more pain (no more pain)
No more pain (no more pain)
No drama (no more drama in my life)
No one's gonna make me hurt again

Why'd I play the fool
Go through ups and downs
Knowing all the time
You wouldn't be around
Or maybe I like the stress
Cause I was young and restless
But that was long ago
I don't wanna cry no more

No more pain (no more pain)
No more game (no more game messin with my mind)
No drama (no more drama in my life)
Nooone's gonna make me hurt again
No more tears (no more tears, I'm tired of cryin everynight)
No more fears (no more fears, I really don't wanna cry)
No drama (no more drama in my life)
I don't ever wanna hurt again
Wanna speak my mind, wanna speak my mind

Uh, it feel so good
When you let go
Of all the drama in your life
Now you're free from all the pain
Free from all the game
Free from all the stress
So find your happiness

I don't know
Only God knows where the story ends for me
But I know where the story begins
It's up to us to choose
Whether we win or loose
And I choose to win

No more pain (no more pain)
No more game (tired of your playin' game with my mind)
No drama (no more drama in my life)
No more, no more, No more, no more
No more tears (no more tears, no more cryin every night)
No more fears (no more waking be up in the morning)
No drama, no more in my life
No more drama, no more drama
No more drama, no more drama
NO MORE DRAMA
NO MORE DRAMA
NO MORE DRAMA
NO MORE DRAMA
NO MORE DRAMA
No more drama in my life
So tired, tired of this drama

maanantai 28. toukokuuta 2012

Haaste

Täällä me haastellaan toisiamme ristiin rastiin. Nyt Saretska oli vuorostaan laittanut mulle kysymyksiä (tackar). Pyykkikone pyörii, joten en mä tästä mihinkään oo lähdössä, eli nyt on loistava hetki vastailla Saretskan laittamiin kysymyksiin.

1. Kenet haluaisit tavata? 

Mä haluisin tavata mun elämäni miehen, tosin ehkä vasta sitten kun mulla on piuhat paremmin järkässä tuol yläkerrassa. Nojoo leikki sikseen, ihan oikeesti mä haluisin tavata kolme ihmistä. Mun exän, jotta voisin huomata, ettei vanha suola janota, nykyisen ihmissuhteen, koska sitä on vähän ikävä, vaiks täs onki nyt taas joku tilanne päällä ja mun isän, tosin se on kuollut mut kai sitä voi silti haluta. Tähän varmaan kuuluis vastata joku julkkis mutta en mä niistä niin kauheesti just nyt välitä, eikä mulla olis niistä kellekään varmaan mitään sanottavaa. Mut ruotsin kuningashuone tai oikeestaan ne mukulat ja uusin tulokas Estelle ja Jennifer Aniston (Friends forever!!!) on lähellä mun sydäntä.


2. Asia, joka on sinusta ärsyttävä tai rasittava?
Tästä mä oon tainnut paasata aiemminkin mutta pidän kantani, välinpitämättömyys on ärsyttävää. Seuraavina jonossa vois olla huumorintajuttomuus ja suvaitsemattomuus.


3. Oletko sisimmältäsi maalais- vai kaupunkilaisihminen? Perustelu.
Citykissa, mä tykkään kyllä maalaismenosta mutta vain pieninä annoksina, sillai että se eksoottisuus ja idyllisyys ei ehdi kadota. Ratikka, asfaltti, mattolaituri, stocka ja kerrostalot on mulle tuttu ja turvallinen ympäristö.


4. Meri vai järvi? Perustelu.
Tää on paha. Ulkomailla ollessa meri mutta Suomessa mikään ei voita puhdasta järveä.


5. Lempisukulaisesi? 
Mun äidin sisko, se nuorempi niistä.

6. Mikä sinusta on mukavin kotityö eli taloustyö? Nyt jos joku näkis tän läävän, ni saattas kuvitella, et mä en tiedä mitä kotityöt edes on. Ennen mä inhosin pyykin pesemistä mut nykyisin se taitaa olla se lemppari. Puhtaan pyykin tuoksu on ihana. 

7. Mikä voimaannuttaa sinua?
Tähän mä en osaa kyllä yhtään vastaa.

8. Mitä haluaisit tehdä tai missä käydä tänä kesänä?
Mun toiveena tulevalle kesälle olis se, että mä en makais koko kesää vaan yksin kotona. Et saisin jostain intoa liikkua ulos ja nauttia lomasta.

9. Paras lukemasi kirja?

Mä taas rikon sääntöjä ja vastaan useamman kun yhden. Tuhat loistavaa aurinkoa (en muista kirjailijaa), Sofi Oksasen Puhdistus, Kjell Westön Älä käy yöhön yksin, Stieg Larssonit, Anna-Leena Härköseltä erityisesti Heikosti positiivinen ja Loppuunkäsitelty.  Tykkään myös kovasti ruotsalaisista ja norjalaisista dekkareista. 

10. Mikä luonteenpiirteesi on sinulle tunnusomaisin?
Mä en taas oikeen tiedä mikä lasketaan luonteenpiirteeks mut mä nyt heitän tähän et tunnusomaisinta mulle on ainakin joskus ollut vitsailu ja pelleily nykyisin ehkä pessimistisyys.

11. Mikä on kukan tehtävä?

Rolle vastais tähän, et kukan tehtävä on maistua hyvällä. Mä taas väittäsin, että niiden pitäs tuoksua hyvälle.

Tittididdiiii. Täähän meni jo vähän paremmin kun se edellinen kysymysurakka. Alkaa tuleen rutiinia. Tää piti laittaa eteenpäin tyyliin miljoonalle mutta mä laitan nyt yhdelle, koska aika monilla tää on jo käynytkin. Haastan siis Minervan vastaamaan mun kysymyksiin ja jos voimia riittää niin keksi uudet 11 ja haasta joku/jotkut.

1. Jos oisit eläin, niin mikä olisit?
2. Mistä pidät itsessäsi eniten? 
3. Lemppari vuodenaika? Miksi?
4. Mikä on viimeisin ostoksesi? (muu kuin ruokaostos)
5. Mikä muissa ihmisissä ärsyttää eniten? 
6. Millainen on kotisi? 
7. Mitä ammattia, et voisi ikinä harjoittaa? Miksi?
8. Mitä jääkapistasi löytyy juuri nyt?
9. Leffa, jonka oot nähnyt sata kertaa mutta haluat silti nähdä sen aina uudelleen?
10. Petaatko sängyn aamulla? Päiväpeitonkin?
11. Luetko muiden blogeja? Jos kyllä, niin mitä? (kansalle lukuvinkkejä)

Pesukone taitaa vielä hetken humista. Nälkäkin olis ja sekä kissan että ihmisen ruoka on loppu. Lepuutan hetken silmiä, jos sitten jaksaisin sinne kauppaan mennä. 



p.s. Ja joo en tiedä mitä helvettiä noille riviväleille oikeen tapahtu. Tietotekniikka taas vittuilee mulle.

Tunnistetaan tunnetila: Vitutus

Syy vai seuraus?
Koska yks maisterintutkinto ei vaan ole tarpeeks, käväsin näyttämässä naamaani yksissä pääsykokeissa tos menneellä viikolla. Persiilleenhän se meni, kuinkas muutenkaan. Tosin jos valmistautuu kokeeseen lukemalla kaks päivää, yhden yön ja satunnaisia junamatkoja, niin olis kai suuri vääryys, jos opiskelupaikka näin vähällä valmistautumisella lohkeis. Mähän kuitenkin erittäin kypsänä ihmisenä syytän huonosta suorituksestani kokeen laatijoita. Eihän siinä kysytty mitään oleellista. Kysymykset oli tyyliä, mitä sivun 143 alalaidassa luki. No en vittu muistanut. Edellisestä pääsykokeesta on jo sen verran aikaa, etten muistanutkaan niiden olevan täynnnä epäolennaista pilkunviilaamista ja pääsykoekirjan ulkoaopettelemista. Omien aivojen käyttö ja lukemansa ymmärtäminen ja soveltaminen on ihan toisarvoisia seikkoja.

En tiedä mikä mua vituttaa eniten. Se, että en lukenut tarpeeksi vai se, että edes kuvittelin, et mulla ois ollu jotain mahiksia onnistua. No se on nyt mennyttä elämää, katotaan jaksanko ens vuonna koklaa uudestaan. Nyt ei ehkä ollut ihan optimaalisin ajankohta noin niinku pänttäämisen kannalta. Mun keskittymiskyky on yhtä huippuluokkaa kun jollain yläasteikäsillä murkuilla ja muisti taas pelaa kun vanhalla emännällä. En tiedä johtuuko lääkkeistä vai mistä mutta mun muisti on huonontunut todella paljon ja samoin keskittymiskyky.

Vasta koetta edeltävänä päivänä keksin raahata itseni, kirjat ja alleviivaustussit terasille siiderin ääreen ja johan homma rupes toimimaan. Pointti ei kyl siis ollut se siideri (vaik kylhän se piristi), vaan se et mun piti lähtee pois kotoota. Lukeminen sujui, kun ei lähistöllä ollut sänkyä, jonne mennä lepäämään ihan vaan hetkeksi. Tää on kyl ihan perseestä, että kotona mä en saa aikaseks mitään. Kokeiden korjaaminenki sujuu töissä paljon tehokkaammin, vaik ympärillä ois sata kolleegaa jauhassa sontaa.

Ja en todellakaan tiedä, mitä mä teen hereillä tähän aikaan. Huomenna ei onneks oo koetta, et voin taas nukkua koko päivän tän hyvin valvotun yön jälkeen.

p.s. Jos (tää siis ihan hypoteettinen pohdinta) päättäis, et ei enää kiroiliskaa, niin mitäs sitten pitäis sanoa, kun vituttaa? Ärsyttää on liian laimee ja harmittaa on sitäkin laimeempi. Suuttuminenkaan ei oo sama asia. En tiedä.

sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Just niinku Strömsössä

Tää puu oli yhtä kieroon kasvanut kuin mä.
Olin tosiaan tän vuoden ekalla mökkireissulla. Mussa ei periaatteessa asu mitään suurta mökkeilijää tai edes pientä mutta tollai lyhyenä annoksena verkkareissa hilluminen ja viinin juonti mökillä sopii mulle. Oltiin työporukan kanssa yhen kollegan mökkisaaressa Strömsössä (siis ihan oikeesti). 


Brunssikattaus, lautasliinatötteröt oli mun vastuualue
Eipä siellä nyt mitään yllättävää tapahtunut. Syötiin hyvää ruokaa, juotiin ja jauhettiin paskaa. Se meijän työhuoneen nuorisojaosto on ihan jees porukkaa ja aika samalaisissa elämäntilanteissa. Yhellä on pari kissaa, yhellä koiria ja kolmennella ailahteleva ihmissuhde, joten yhteisiä puheenaiheita riittää. Ja nää meijän vanhemmatki mammat on aika viihdyttäviä tapauksia.

Viini virtas aika urakalla mutta en onneks vetänyt mitään ihan jäätäviä övereitä. Selvisin itse omin jaloin saunamökkiin omaan petiini. Tää on karseeta kun käyttää alkoholia sen verran harvoin, että tuntuma on vähän hukassa. 


Lemmikkejä
Maisema paskahuussista
Mut pointsit mulle. Sain raahauttua itteni tällaselle virkistävälle kevätretkelle ja mä jopa viihdyin ihan hyvin, mikä on aikalailla poikkeus viime aikasiin tapahtumiin. Aamulla käytiin suihkussa eli uimassa meressä. Sinne meni nyt sit talviturkki.

p.s. Enää alle viikko aikaa suvivirteen!

lauantai 26. toukokuuta 2012

Kyl sossu hoitaa!

Palasin takaisin sivistykseen vuoden ensimmäiseltä (ja todnäk viimeiseltä) mökkireissulta (matkatarinan postaan joskus myöhemmin) ja heti kotiin päästyäni piti tietysti lukasta vähän uutisia. Ne kun piristää aina niin hirveesti. No luettuani tarpeeks näitä karseita ampumajuttuja, bongasin osuvan koluminin. Tää ihmisten syrjäytyminen, yksinäisyys ja turvaverkkojen katoaminen kun ovat näitä mun lempiteemoja. Tää kirjotus oli virkistäva kaikessa siinä epärealistisessa idealistisuudessaan.

Joku täs maailmassa on ihan perseellään, kun niin moni jää yksin vaikeessa elämäntilanteessa. Opekolleega kertoi lattarivaihtarinsa fiiliksistä nyt kun vaihtarivuosi on melkeen takana ja tän tytön yks isoimpia ihmetyksiä oli se, että kuinka ei välitetä toisista ihmisistä. Hyvä esimerkki tästä oli kun tää tyttö oli isäntäperheessä jätetty yksin itkemään pimeenä syysiltana koti-ikävää. Peheen äiti sitten oli selittänyt, että näin meillä tääl Suomessa, et tääl jätetään omaan rauhaan potemaan paskaa fiilistä. Koti-ikävä oli mennyt kyllä onneksi ohi mutta mitäs sitten, jos ongelmat on sitä luokkaa, että ne ei parin illan itkemisellä häviä?

Musta on hyvä, että meillä on tällanen loistava sosiaaliturvajärjestelmä ja kaikki hienoudet kelan korvaamasta terapiasta lapsilisiin mutta ei mikään tällanen yhteiskunnan luoma "tukiverkko" korvaa niitä muita ihmisiä. Ehkä nykyään tosiaan oletetaan, että yhteiskunta hoitaa nää pudokkaat, ettei niistä tartte niin välittää. Mun ympäriltä ainakin puuttuu sellanen aito kiltteys ja välittäminen. Ja varmaan itsekin voisin siinä vähän petrata. Tos yks ilta vähän yritin. Autoin oma-aloitteisesti (huom!) lähikaupassa yhtä mummoa kissaruoan ostossa ja juttelin vähän kissoista sen kanssa.

Ollaanko me ihmiset sit kuitenkin perusolemuksesltamme jotenkin niin kateellisia aina muille, että ei haluta jeesaa heikompaa, ettei sillä sit vaan menis paremmin kun itellä? Koska sehän ois ihan hirveetä, et jos kutsus sen jonku ressukan (vaik mut) johki vaikka synttäreille. Hyvällä tuurilla se ei edes tulis ja jos sit tuliski ja sil ois kivaa niin haittaisko se? Olisko se kiva niinku joltain muulta sitten pois?

Täs taistelee tavallaan kaks käsitystä. Pitäskö jokaisen selvitä omillaan ja pitää huoli ittestään vai ollaanko me kaikki vastuussa kaikista? Kristillinen käsitys varmaan menis lähemmäs tota jälkimmäistä, kun eikös siinä isossa kirjassakin käsketä rakastaan lähimmäistä jne. Toisaalta media ja yritysmaailma tuo sitten esiin myös tätä toista kantaa, et sä oot ite vastuussa ja oman onnes seppä. Mut kun ei se niinkään mun mielestä mene tai voi mennä. Aika raadollista. Mä en vaan usko et tällanen kauheen yksilökeskeinen kulttuuri vaan tekee ketään kovin onnelliseks, edes niitä joilla on ne kulissit kuosissa.

Vielä pakko komppaa Kaaroa siinä, että julkisen sektorin tekemät toimet syrjäytymistä vastaan ei auta, koska meidän oma toimintakulttuuri on niin syvältä. Ei ykskään pilleri tai muu voi korvata kanssaihmisten välittämistä ja yhteisöllisyyden tunnetta. Syrjäytyminen jos mikä, on asia johon kuka tahansa maija meikäläinen voi vaikuttaa, jos vaan viitsii ja haluaa.

Tulipas taas deepejä ajatuksia. Johtuu varmaan tästä pienoisesta univajeesta. No niin nyt mä taas voisinki lopettaa tän paasamisen. Tästä aiheesta meinaan tarinaa tulis enemmän ku kukaan ehtis lukee.

No onneks tänää on euroviisut niin aina hetken mäkin pystyn elämään siinä harhassa, et tää maailma on ihan loistava paikka.

torstai 24. toukokuuta 2012

Oo mun kaveri, pliis!

Pääsin eilen vihdoin terapiaan purkamaan viikonlopun aiheuttamia tuntemuksia. Tai no siis osan niistä. Eihän yks 45 minuuttia riitä mihinkään, jos on yhden viikonlopun aikana joutunut olemaan tekemisissä ihmisten kanssa enemmän kun koko viime kuussa yhteensä.

Tän viikon sessiosta jäi päähän ainakin se, että asioihin reagoimatta jättäminen on myös kommunikointia. Kyllä, mä olen niin tampio, että mä en itse ole aiemmin tätä oikeen oivaltanut. Huomasin viikonlopun aikana erään henkilön tekevän tätä kanssani toistuvasti, tilanteessa kuin tilanteessa (olen kyllä tietoinen, että hän on tehnyt tätä samaa aiemmin mutta jotenkin olen ummistanut silmäni). Sanoinpa sitten mitä tahansa (hyvää tai huonoa), joka koski itseäni, hän ei kommentoinut asiaa mitenkään. Lopputulos oli syvä hiljaisuus tai hänen aloitteesta uusi puheenaihe. Mahdan olla todellakin epämielenkiintoinen ihminen tai sitten hänelle on aivan yhdentekevää, miltä musta tuntuu, kun ei pysty/viitsi ylläpitää keskustelua aiheiesta, jonka mä otan esille. Jotenkin mun mielestä kuuluu ihan hyviin tapoihin esittää tiettyyn pisteeseen asti kiinnostunutta muista ihmisistä, jopa silloinkin kun hatullinen paskaa vaikuttaisi mielenkiintoisemmalta. Multa iteltäni tulee ainakin aika luonnostaan tällasia kuuntelijalle kuuluvia fraseeja kuten aijaa, eikä, oikeesti, voi vittu, et oo tosissas jne.

No siis ongelmahan tästä muodostuu vasta siinä kohtaa, kun pitää tällaisen ihmisen kanssa tehdä yhteistyötä ja päättää jostain asioista. Eka päivä meni vielä niin ja näin mutta sunnuntaina olin jo täynnä pyhää vihaa ja vitutusta, joten aina kun oli mahdollista häivyin yksin omille teilleni. En myöskään enää edes yrittänyt ylläpitää keskustelua tämän henkilön kanssa muuta kun pakollisissa harrastukseemme liittyvissä asioissa. Hän varmaan koki tulevansa loukatuksi, kun en esittänyt tarkentavia lisäkysymyksiä hänen huonosti nukutusta yöstä tai kommentoinut hänen koiransa paskan koostumusta, koska vielä edelliseen päivään asti olen aina niin tehnyt.

En osaa sanoa, mikä on nyt katkaissut kamelin selän ja aiheuttanut tämän muutoksen omassa käytöksessäni. Mahdollisesti se, että terapiassa on nyt nostettu esiin aiemmin itselleni tiedostamattomia käyttäytymismalleja, kuten tämä yksipuolinen vastuunotto vuorovaikutuksen/ihmissuhteen ylläpitämisessä ja nyt olen tavallaan ryhtynyt kapinoimaan sitä vastaan.

Mikä on sitten se aito minä? Se mielistelijä, nyt esiin marssinyt välimpitämätön kusipää vai jokin muu?

En halua olla muiden mielistelijä ja että minusta pidetään vain sen takia, että pönkitän toisen osapuolen egoa. Tässähän siis ilmeni karu totuus, eli juuri se, että ko. ihminen ei minusta ihmisenä hirveästi välitä, koska muutenhan hän olisi huolissaan muuttuneesta käytöksestäni sekä viilentyneistä väleistämme ja koittaisi tehdä asialle jotain. Välien korjaamisen sijaan hän siirtää minut eienäämitäänhyötyä-osastoon. Olin olemassa vain häntä ja hänen ongelmiaan varten, kunnes kapinamieli otti minut valtaansa. Nyt multa ei enää välttämättä saa kannatusta omille ideoilleen tai lohdutusta huoliin pelkästä siksi, että niistä vaivautuu avautumaan mulle. Vihdoin mulle on ruvennut konkreettisesti aukeemaan tää asia, jonka kanssa olen kipuilla jo pitkän aikaa ja josta olen osittain syyllistänytkin itseäni ajattelemalla, että olen liian vaativa tms. Kyllä ihmissuhteelta voi odottaa saavansa jotain, vähintää molempiin suuntiin toimivaa vuorovaikutusta.

Nyt onkin varmaan korkea aika kaivaa kaapista liina ja ryhtyä hinkkaamaan tota omaa lähes täydellisen kiiltävää sädekehää. No joo, tiedän tilanteita, joissa joku toinen on kokenut mua kohtaa näitä samoja fiiliksiä ja se toki surettaa. Voisi ollakin mielenkiintoista opettavaista (jos siis osaisi suhtautua asioihin sillai järkevästi) lainata kynää jollekin ja antaa vapaa sana aiheesta Pulla kanssaihmisenä. Ja ei siis millään perinteisellä kurssipalautetyylillä, eli et kalastelis kehuja jne, vaan et sais oikeesti tietää, mikä mussa on ihan perseestä. Aika monia mainitsemisen arvoisia asioita osaan ihan itsekin nimetä mutta epäilemättä on paljon sellaista, josta mulla ei ole hajuakaan. En usko, että tää mun tarinan henkilökään ihan täysin tiedostaa ton oman toimintansa vittumaisuutta mut vaikeahan tollasesta on kenellekään puhua. Kritiikin vastaanottaminen kun ei varmaan kenenkään fiilistä ihan kattoon asti nosta. Toisaalta superhyvän ystävän kanssa ongelmistakin voi kait puhua. Sellasta mä kaipaan. Et yks superhyvä ystävä vois tulla tännenäi, kiitti!

p.s. Luettuani äsken tän skeidan läpi, podin hetkellisesti pientä nolostusta/ahdistusta siitä, että mä vaan puhun paskaa kaikista, et ei mikään ihme kun ei oo ystäviä, kun oon tällanen. Onneks se tunne kesti vaan pienen ohimenevän hetken. Eihän mun todellakaan tartte hävetä sitä, miltä musta tuntuu ja on tää blogissa avautuminen kuitenkin ehkä vähän parempi tapa, kun et kirjottelis jotain monimerkityksellisiä facebookstatuksia tai puhus paskaa selän takana kaikille yhteisille tutuille (been there, done that).





maanantai 21. toukokuuta 2012

R.I.P. Nopsa

Jos näet kuvassa olevan pyörän, heitä mun puolesta keppi pinnojen väliin.
Kun paskaa sataa taivaan täydeltä, on turha odottaa, että kyseessä olisi vain lyhyt kuuro. Omassa elämässäni sadekausi tuntuu olevan ympärivuotinen ilmiö ja sateet ovat rankkoja.

Erinäisten pienten ja keskisuurten pettymysten ja vitutusten jälkeen kohdalleni osui kaikkien vitutusten äiti, raivon kyynelien tuottaja numero uno, pyörävaras. Ja ei, valittevasti (siis varkaan kannalta) en siis itse kohdannut pyörävarasta, vaan pyöräni kohtasi hänet ja pakotettiin lähtemään mukaan. Punainen Nopsa-parkani on nyt joko laitettu osiin ja myyty Venäjälle, maalattu spraymaalilla huutonetin varastetun tavaran ostajia varten tai on jonkun narkkarin tms. kulkupelinä. Voi Nopsa-parkaa.

Nyt koe saavuttaneeni paskasateen huippukohdan, kovin paljoa lisää skeidaa ei voi enää tulla. Rajansa kaikella, toivottavasti.

T. Epäonnen soturi

p.s. pelkään pahoin, että tää mun vitutus alkaa muuttua krooniseksi.

sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Voiko vitutukseen kuolla?

Vielä perjantaina näytti uhkaavasti siltä, että viikonloppu vietetään peiton alla kaukana sivistyksestä. Noh nyt voin vain todeta, että ennuste meni osittain metsään. Sivistystä en löytänyt ja peiton allakin olin mutta vain öisin. Sain siis avattua kotioven ja raahattua alati leviävän ahterini sinne harrastusjuttuun, josta etukäteen vähän ahdistuin.

Jos tunnistat mut huonojen juttujen sijaan ihohuokosista niin pointsit sulle!
Mitä tästä viikonlopusta jäi sitten käteen naamaan? No jos ei muuta niin nätti pohjatyö kesän rusketusta varten. Varmaan pitäisi ajatella, että olipas mukava tavata ihmisiä ja muutamia tuttuja, joita ei ole aikoihin tavannut mutta ei musta oikeen siltä tuntunut. Ei mua jaksa muiden jutut enää kiinnostaa (kun ei niitäkään mun asiat kiinnosta). Oli myös kohtalaisen vituttava kohtaaminen tän tyypin kanssa. 

Punaniska
Selviydyttyäni viikonlopun henkisesti työläistä haasteista (jotka eivät liittyneet harrastukseeni, vaan nimenomaan ihmisten tapaamiseen) palkitsin tänään kotiin päästyäni itseni taas jäätävällä herkuttelulla. Se kun tuntuu tänä päivänä olevan ainoa asia, josta saan edes hetkellistä mielihyvää.

No mutta mörkökin uskaltautui siis ulos kolostaan auringon paisteeseen. Suojakerrointa 20 kokeiltiin, se ei riittänyt mihinkään. Ei suojannut tarpeeksi auringolta, eikä myöskään joidenkin aiheuttamalta vitutukselta. Jos en siis kuole vitutukseen, kuolen ihosyöpään.

Seuraava viikko on onneksi varmasti paljon parempi. Uskokoon ken haluaa.

perjantai 18. toukokuuta 2012

Miss Mökötys

Turhautumismittarissa elohopea on pompannut aika ylös. Nää typerät arkipyhät sotkee mun elämää, enkä pääse siitä edes terapiaan kitisemään, koska terapeutti on tänään vapaalla.

Mua turhauttaa oman itseni lisäksi lähes kaikki ihmiset. Seurauksena tästä vetäydyn entistä enemmän omaan kolooni ja ahdistun älyttömästi, kun tiedän, että viikonloppuna täältä on pakko poistua harrastusjuttuun. Oikeestaan sinne pitäisi mennä jo tänään mutta en pysty. En jaksa kolmea päivää näytellä muiden mieliksi normaalia.

Täällä kotipesässä mä oonki tänään sit vaan nukkunut. En siksi, että olis jotenki tekemisen puutetta, vaan siks etten halua olla hereillä. Näiden uniöverien seurauksena mä taidan olla nyt entistä väsyneempi. Pitää varmaan mennä taas korvalleen ja huilia hetki.

Eli siis elämä hymyilee. Ei mulle mut ehkä sulle tai jollekin muulle.

11 kysymystä

Miumiu muisti (ja piristi) Pullaa ja laittoi haasteen tulemaan. Homma on onneksi melko simppeli, joten mäkin uskon selviytyväni tästä ainakin tyydyttävästi.

"Each tagged person must answer the 11 questions given to them by their "tagger" and post it on their blog. Then, choose 11 new people to tag and link them in your post. Create 11 new questions for the people you tag to answer. Do not tag back to the person who has already tagged you."


1. Millanen on normaali arkipäiväsi?
Mulla ei oikeen ole normaalia arkipäivää. Mun elämästä puuttuu rytmi. Työpäivät alkaa ja loppuu millon sattuu ja vapaitakin on välillä keskellä viikkoa (ammatinvalintakysmys!) mutta sanotaan vaikka niin, että perussetti työpäivänä alkaa herätyskellolla ja torkutus kestää keskimäärin puoli tuntia. Sitten mä rynnin julkisilla duuniin, usein meikkaan matkalla (joo mä olen se urpo , joka levittää sitä ripsaria ympäri naamaansa), aamupala on pillimehu tai itse tehty smoothie (nämä nautitaan myös matkalla tai vaihtoehtosesti töissä). Sitten mä hillun siellä paikassa, jota kutsutaan työpaikaksi, tosin mä sanon sitä kouluksi. Isomman osan ajasta keskityn ydinosaamiseeni eli kolleegoiden kanssa paskan jauhamiseen ja siinä välissä sitten aina välillä käyn jossai luokassa jotain selittämässä. Illat menee useimmiten kotona koomatessa.

2. Entä viikonloppuilta?
Viikonloppuillat mä vietän lähes yhtä railakkaasti kun arki-illat.

3. Kuka tai mikä on vaikuttanut sinuun eniten? Kuinka?
Terapiassa viime aikoina jauhettujen juttujen takia pakko varmaan heittää taas tää klisee lapsuuden vaikutuksesta, niin hyvässä ja pahassa.

4. Millainen olisi unelmiesi talo?
Mä en taida olla taloihminen. Mua pelottaisi asua omakotitalossa (kukaan naapurin ei kuulis, kun mä huutasin apua hullun sarjamurhaajan tunkeuduttua mun kotiin) ja pihahommissa mua kiinostaa ainoastaa auringonottaminen ja grillaaminen grilliherkkujen syöminen. Tykkään asua kerrostalossa. Täällä haistaa, mitä naapureilla on päivälliseksi ja kuulee, kenellä on avio-ongelmia ja silti ollaan täysin vieraita toisille. Sopii mulle oikeen hyviin. Ainoa miinus nykyisessä luukussa on parvekkeen puuttuminen ja alakerran pianisti. Jos nyt kuitenkin yritän unelmoida hiukan niin ehkäpä tyylikäs loftasunto riittävän keskeisellä sijainilla sopisi mulle.

5. Mihin kiinnität ensimmäisenä huomiota ihmisessä?
Mä en oikeen osaa vastata tähän, varmaan kun mulla on huomio koko ajan omassa navassa.

6. Milloin viimeksi olit onnellinen? Mitä tuolloin tapahtui?
En muista. Kai tossa jääkiekkoa kattellessa jokin pienimuotoinen positiivinen tunnetila käväisi mun sisällä mutta ei sitä ehkä ihan onnellisuudeksi voi sanoa.

7. Mikä tässä maailmassa/kanssaihmisissä ärsyttää eniten?
Mä valitsen tähän nyt kaikista niistä hyvistä vaihtoehdoista kuitenkin sen välinpitämättömyyden. Pistesijoille ylsivät myös huumorintajuttomuus, kiireisyys ja suvaitsemattomuus.

8. Mikä elämässäsi on parasta?
Tällä hetkellä oon tyytymätön hirmu moneen asiaan mutta hyvä vaihteeksi kaivaa tästä paskan keskeltä jotain hyvääkin, vaikka väkisin. Mörri on mun elämän valopilkku.

9. Millaiseksi kuvittelit elämäsi muodostuvan kymmenen vuotta sitten?
Tasapainoisemmaksi.
 
10. Millaset välit sinulla on vanhempiisi?
Jonkin verran tästä oonkin jo avautunut mutta toistettakoon nyt siis se, että suhde äitiin on hyvin etäinen. Toimeen tullaan niin kauan, kun puhutaan kevyistä ja leppoisista asioista. Eikä ongelma ole niinkään riitely, vaan puhumattomuus. Isäni on kuollut jo aika monta vuotta sitten mutta olin isin tyttö pienenä penskana.

11. Mitä seuraavaksi?
Yöpalaa napaan ja taustalle joku paska tv-sarja pyörimään.

Huh, selvisin elämäni ensimmäisestä blogihaasteesta. En tosin ehkä ihan tyydyttävästi, kun en kaikkiin kysymyksiin saanut tuotettua kunnollista vastausta. Lisäksi oon läpeensä huono ihminen, enkä nyt keksi uusia nokkelia kysymyksiä tai haastettavia.

Mörri toivottaa kaikille MJAUU ja Pulla sanoo natti natti!

tiistai 15. toukokuuta 2012

Päivän mietelause



Tänään peiton alta kuoriutui kireänutturaisen kansakynttilän sijaan mahtava ajattelija, jonka kuva-arkistoista löytyi taas kerran tilanteeseen sopiva ja juuri oikealla tavalla ällöttävän kannustava miete.

Mitäs tässä nyt sitten pitäs tehdä, kun päämäärä on hukassa, eikä elämän tapakaan oikeen oppikirjasta ole? Heittäskö vaan hanskat tiskiin ja antas olla. Toisilta se onnellisuus tulee niin luonnostaan. Tai siltä se ainakin näyttää.

sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Dream om

Hyvät on unenlahjat
Hullunkin unissa on joku tolkku. Ainakin terapeutin mukaan. Perjantaisella sessiolla avattiin taas mielen syviä sopukoita ja alitajunnan synkkiä salaisuuksia (ja niitähän riittää). Tässä joku yö näin jotain kauhuleffaa. Sillä kertaa mua ei tosin jahdattu. Mä olin näkymätön. Unessa näin tuttuja ihmisiä ja he katsoivat mua silmiin mutta kävelivät ohi, vaikka yritin moikkailla. Tää nyt sitten kuulemma kuvastaa mun tunnetta siitä, että muut ei huomaa mun pahaa oloa. Yritän kertoa siitä, mutten tule kuulluksi, nähdyksi, ymmärretyksi. Terapeutti ehdotti, että mun pitäisi uusia vähän mun esitystapaa, kun puhun kavereille fiiliksistäni. Eli siis käytännössä vähemmän vitsailua enemmän vakavaa asiaa. Näin ei kenellekään kuullunymmärtämistaitoiselle voisi jäädä harhaluuloa, että mulla on kaikki on tosi jees. Se miten itsekukin siihe sitten reagoi/on reagoimatta on jokaisen omalla vastuulla mutta olisin ainakin selvästi sanonu, miltä tuntuu.

Prinsessa Prinssi nukkuu kauneusuniaan








Tää vakavien asioiden kääntäminen vitsiksi on vaan niin juurtunut mun äänihuuliin, että kaikki mitä mä suustani ulos päästän muiden seurassa on aina jollain tavalla sensuroitua ja kevennettyä, koska pelkään omaani ja muiden reaktiota, jos sanon asiat silleen niinku ne oikeesti on. Kuulemma tämä on myös oma puolustuskeinoni, kun en uskalla kohdata omia tunteitani. Ja tottahan se on, en todellakaan uskalla. Mulle riittää, että mä tunnen sen epämiellyttävän olon, sen kivun ja ahdistuksen jossain mun sisällä. Mä en halua nimetä sitä, tutustua siihen ja todellakaan kohdata sitä. Ainakaan nyt vielä.

Tähän johonkin pelkoon liittyy kuulemma se mun jahtausunikin. Tai siis terapeutti sanoi, että se mikä/joka mua jahtaa öisin, on joku pelko, jota en ole ollut valmis kohtaamaan. Jotain ihan vitun tiedostamatonta, torjuttua ja freudilaista. Ihan vähän ollaan pohdittu tätä pelkoa terapiassa mutta kuten jo sanoin, vielä taitaa olla liian aikasta avata sitä ovea ihan kokonaan ja astua sisään. Sen verran älliä mulla kuitenkin on päässä, että tiedän et jotenkinhan se on liityttävä lapsuuden vuorovaikutussuhteisiin ja epäilemättä äitiini. Kuinkas muutenkaan.

Peruspessimistinä mun on kuitenkin pakko olla sitä mieltä, että mikään ei muutu, vaikka mä kykenisinkin ilmasemaan itseni paremmin ja selkeemmin. Korkeintaan pari vaivaantunutta tilannetta ja ihmistä enemmän. Mä oon tosin niin sekasin nykyisin, että en mä oikeen jaksa olla edes vaivaantunut mut normaalit tyypit kyl on. Mutta siis leikki sikseen ja kysyttäessä vastaan kiertelmättä asiaa.

I dare you, ask me how my day was!

p.s. Miks tänään liputetaan? Oliko joku erityinen pyhäpäivä, mikä mun olisi pitänyt muistaa? Varmaan vaan jonkun amerikkalaisen onnittelukorttifirman keksimä juhla.

perjantai 11. toukokuuta 2012

Jokotai


Ystäväni mainitsi tässä taannoin sanan tasaisuus. Itselleni kyseinen adjektiivi on jokseenkin vieras. Seilaan optimistijollallani taukoamatta ääripäästä toiseen. Aallon harjalta tiukka pudotus aallon pohjalle. Mitään tyyntä hetkeä ei ole tai ehkä korkeintaan se viiden sekunnin painostava tyyni kohta juuri ennen myrskynsilmään saapumista.

Olen monesti ihmetellyt, miksen osaa elää ilman draamaa. Onko tämäkin asia jotenkin lapsuuden kodista opittu vai joku omaan vittumaiseen luonteeseeni liittyvä asia? Edellisessä parisuhteessa olin aivan paniikissa ajanjaksoina, jolloin kaikki meni hyvin. En osannut kunnolla nauttia siitä tasasesta mukavasta purjehtimisesta, vaan olin varma, että toinen hautoo sisällään jotain ja kehitin kohtauksen. Tyynessä poukamassa tarvitsin koko ajan vakuuttelua, että kanssani on hyvä olla. Ehkä osin sen takia yritin taukoamatta pyrkiä aallon harjalle, pitämää huippukivaa kumppanini kanssa (vaikka ne perusarkijututkin oli ihania), jotta olisin voinut olla varma kaikesta ilman hänen vakuutteluja. Uskon, että osa syy tähän urpoon toimintaani löytyy siitä erittäin huonoin kriteerein valitusta ekasta poikaystävä. Lyhyesti tiivistettynä hän oli erittäin arvaamaton. Hän saattoin olla ihana halipusuhoneymuru jutuillaan ja kadota moneksi päiväksi/yöksi ties minne, ties kenen luokse.

Riippuvuuteni draamaan höystettynä kykenemättömyydellä elää kohtuudessa on suorastaan mahtava yhdistelmä. Sen sijaan että nukkuisin joka yö kohtuulliset unet, nukun välillä kellon ympäri ja päikkärit siihe päälle ja sitten toisella kertaa taas alle neljä tuntia. Sama koskee ruokaa. Eilen söin keittolounaan ja pari ankeeta hedelmää. Edellisenä päivänä mätin sapuskaa naamaan kuin talviuneen valmistautuva nallekarhu. Liikunta, alkoholi, kodin siivoominen, työt ja sosiaaliset suhteet menee samalla kaavalla. Täysillä tai ei ollenkaan. Oon suorittajaihminen masentuneen vätyksen ruumissa.


keskiviikko 9. toukokuuta 2012

Hulluuden alkulähteillä

Mulla on ollut ihan jäätävä kiire, kun on pitänyt kauheella tohinalla heti töiden jälkeen ryntää himaan nukkumaan. Ei tässä sitten paljoa muuta ole ehtinyt tekemäänkään. Mutta mä oivalsin, miksi toi mahtava aurinko ei mua näin keväisin piristä. Mulla tulee auringon paisteesta heti refleksi et pitää mennä puol alasti maate johki nurmikolle ruskettumaan ja lepäämään, eikä mihkään ylösulosjalenkillejumppaan

Tämän kaiken kiireen keskellä ehdin eilen kuitenkin tavata äitini pitkästä aikaa (tunnustan, edellisen tapaamisen peruin jollain leimillä tekosyyllä). Ehdittiin viettää noin viisi minuttia samassa tilassa, kunnes vitutus kasvoi liian isoksi. Kysyessäni jotain, kävi ilmi, että olen siis kai käyttänyt äidinapukiintiöni loppuun. Mä olen niiiiin monet kerrat sua auttanut. Sinänsä ei mikään uusi asia mutta välillä mä erehdyn toivomaan, että se ei kokis mun jeesamista niin vitulliseks uhrautumiseks. Ja tässä kohta pakko huomauttaa, että kovinkaan paljoa en hänen apuun ole elämässni turvautunut ja nyt taas muistin miksi. 

Tän hässäkän jälkeen ihmettelin, että mistähän johtuu, että jos tää tilanne ois ollut ihan kenen tahansa muun ihmisen kanssa, niin mä olisin superahdistunut ja yrittäisin keinolla millä hyvänsä saada tilanteen korjattua mut mutsin kohdalla en jaksa. Luulin jopa, ettei mua häiritse koko asia, et oon jo niin tottunut tohon mut väärässä olin. Tänään päikkäreillä näin karseeta painajaista liittyen mun lapsuuden valokuviin, jotka mutsi eilen antoi mulle. En edes ollut vielä katsonut niitä mutta siinä unessa mä katoin ja jotenkin niistä kävi ilmi, että äiti ei olis halunnut mua ollenkaan.

Kuva ois kiva!







No katoin nyt noi kuvat läpi. Ihan kivojahan ne oli. Mähän olin jopa ihan söpö jossain niissä kuvissa. Mulla on jostain syystä käsitys, että mä olin aika ruma lapsi paitsi mun ihan blondi tukka ja silmät mut muuten sellanen kaalimaan kakara.

Terapeutti on varmaan taas ihan mehuissaan, kun mulla on tällasia syvällisiä tuntoja, jotka on nyt noussut pintaa ja voidaan sitten näitä rupee käsittelemään. Ihan vitun mahtavaa.

p.s. Miks aina äitii syytetään, ku jälkikasvu on sekasin? Ja nyt joku muukin syy, kun se, et se on se ensisijainen hoitaja jne. Jotenkin niin klishee, mä luulin et mulla ois jotain vähän omaperäsempiä syitä mun hulluuteen, kun ongelmallinen äitisuhde.

maanantai 7. toukokuuta 2012

Hyvinvointiyhteiskunta

Kerroin jokin aikaa sitten tästä ongelmasta. No arvaatte varmaan, ettei asia meinannut edetä milliäkään ilman useaa puhelinsoittoa ja totaalista kilahtamista. Terveydenhoitajat kirjoittivat moneen kertaan lääkärille viestejä asiani kiireellisyydestä ja lääkärin piti soittaakin minulle (kun hoitsut kyllästyivät mun puheluihin, ihan ymmärrettävää, perseest et ne saa lääkäreille kuuluvat paskat niskaansa), jotta saisin varmuuden asian etenemisestä.

Odottelin sitten kärivällisesti lääkärin puhelua, jota ei kuitenkaan kuulunut. Soitin itse taas ties kuinka monetta kertaa sinne terveyskeskukseeni. Hoitajalla oli aluksi vähän vittuuntunut asenne mutta kyllä se sitten siitä muuttui, kun en antannut periksi. Hoki vain, että hän ei osaa auttaa ja kehtasi vielä sanoa mulle, että ei tarvitse hermostua ennenkuin mä edes olin ehtinyt hermostua. Siitä mulla meni sit lopulta kuppi ihan nurin.  

Älä sano mulle, että ei tarvitse hermostua. Mulla on äärettömän hyvä syy hermostua, kun tämä lääkäri ei hoida työtehtäviään kunnolla. Mä olen tammikuusta asti odottanut tätä helvetin lähetettä ja ei tässä nyt varmasti ole kyse siitä, että lääkäri olisi näin kiireinen. Ja jos sä et osaa auttaa tässä asiassa, niin ohjaa mut eteenpäin jollekin joka osaa.

Lopputulos oli, että hoitaja laittoi varmaan sadannen muistutuksen lääkärille, uuden soittoajan ja antoi mulle vielä ylilääkärin puhelinnumeron. Ärsyttävää, että piti taas kerran kilahtaa ja jankuttaa, että mut otetaan tosissaan. Seuraavana päivänä arvon lääkäri sitten vihdoin suvaitsi soittaa mulle. Jopa meikäläisen kaltainen sekopää kuvitteli, että se lääkäri olisi edes pahoitellut asian hoitamatta jättämistä mutta kuulin vain jonkun oudon selityksen kiireestä ja sairastamisesta. Vittuako mua hänen sairastamisensa kiinostaa, ihan on omassa terveydessä tarpeeksi ajattelemista.

Tuli sellanen olo, että pitäs taas pimahtaa kunnolla niin pääsis julkisen terveydenhuollon kautta hoitoon inhimillisessä ajassa. Miten tässä maassa ei ymmärretä ennalta ehkäisyn voimaan? Vai onko tää mun kitinä vaan osoitus siitä, millanen kermaperse mäkin olen, kun oletan yhteiskunnan rahoittavan sairastamiseni kustannukset lähes täysin? Saavutetuista eduistahan ei luovuta mutta kai tää julkisen terveydenhuollon tila on vaan karu tosiasia, joka ois parempi vaan hyväksyä ja rupee samalla etsiin duunia, jossa on hyvä sopimus työterveyshuollon kanssa.

p.s. Tarkotetaanko sillä sanalla julkinen, että kun asioit terveyskeskuksessa, et siel ei niinku oo ollenkaa mitään yksityisyyttä?

sunnuntai 6. toukokuuta 2012

Kotitalousvähennys

Lamput syttyi!
 Joku kova paketti saapui oveni taakse tässä jokin aikaa sitten mutta paketti jäi lojumaan keskelle lattiaa avaamattomana. Kesti melkein kuukauden, ennenkuin feng shuini sopimaton paketti rupesi riittävästi ärsyttämään. Ja luettuani tämän sain vihdoin tarvittavan inspiraation ja päätin koittaa olla edes hiukan itsenäinen ja omavarainen nainen.

Yleensä ulkoistan kaiken vastaavanlaisen piuhojen ja työkalujen käsittelyn mutta nyt todistin itselleni (ja kaikille epäilijöille), että kyllähän mäkin pystyn vaikka mihin, jos vain viitsin. No nyt kun tämäkin asia on saatu todistettua, voin taas levollisin mielin heittäytyä avuttomaksi ja laiskaksi naisihmiseksi, jonka lamput ja sulakkeet vaihtaa, joku paikalle sopivaan aikaan saapuva mies.

Täähän oli vähän kuin ruoanlaitto, että jos lukea osaa niin valmista tulee
p.s. Mites nää kotitalousvähennysasiat? Käytettäessä ulkopuolista apua (kuten poikaystävää, ihmissuhdetta, naapuria, viime yön baaripokaa) saako verotuksessa vähentää asentajalle ostettujen kaljojen tai ruokien kulut

torstai 3. toukokuuta 2012

Soulmate

Tarralähetys
Mun sielunkumppani on 4-vuotias pikkutyttö, joka on nimetty jonku kukan tai puun tai jonku vastaavan mukaan. Olin joskus askartelumoodin ollessa päällä, liimannut ihmissuhteen tylsään, mustaan Iphoneen jonkun sievän glitteritarran. Nyt kyseinen tarra oli ekaa kertaa saanut osakseen ansaitsemaansa ihastelua ihmissuhteen työkaverin kersalta. Mä liikutuin tästä tarinasta niin paljon, että lähetin likalle muutaman glitteritarran.

Tää pirpana saattaa olla mun uus paras ystävä. Musta tuntuu, että meillä vois olla paljon juteltavaa. Tai no katsotaan nyt, onko se tykännyt mun tarralähetyksestä (mut miksei olis tykännyt?).

Nyt menen piehtaroimaan uusiin, puhtaisiin ja pehmoisiin lakanoihin. Natti natti ja sov gott!

keskiviikko 2. toukokuuta 2012

Etsintäkuulutus

Kuvan piirros suuntaa antava

Hei sinä lähijunia omasta vapaaasta tahdosta tai pakon edessä suosiva selkä kumarassa kulkeva kanssamatkustaja!
Mun aivan äärimmäisen ihana kännykkäpussi on kadonnut. Se nyt sitten taisi tippua aamukoomassa sinne lähijunaan. Jos löydät pussukkani (ks. kuva yllä) ja olet vähemmän koomassa kuin minä, laita viestiä. Luvassa ruhtinaallinen palkkio.

T. Material Girl

p.s. Siitäs sain, kun menin pummilla. Taas sai paha palkkansa. Oli erittäin lähellä, etten samantien siinä laiturilla katoamisen huomattuani hypännyt takasin kotiin menevään junaan. Ja näin jälkeen päin ajateltuna olisi ehkä pitänyt. Jos ei muuta, niin olisin ainakin säästynyt erään teinin itkun sekaiselta paasaukselta. Aiheena oli tää koulu ja te opettajat ootte ihan perseestä. Ja niinhän se on. Nuorisossa on tulevaisuus!

Toisaalta en mä tiedä tarttenko mä tollasta pussukkaa. Ehkä vähän hätävarjelun liioittelua. Sitäpaitsi kun mä pudotan mun puhelimen niin ei se ikinä silloin ole kuitenkaan siinä pussissaan.