Mulla on ollut ihan jäätävä kiire, kun on pitänyt kauheella tohinalla
heti töiden jälkeen ryntää himaan nukkumaan. Ei tässä sitten paljoa muuta ole ehtinyt tekemäänkään. Mutta mä oivalsin, miksi toi mahtava aurinko ei mua näin keväisin piristä. Mulla tulee auringon paisteesta heti refleksi et pitää mennä puol alasti maate johki nurmikolle ruskettumaan ja lepäämään, eikä mihkään ylösulosjalenkillejumppaan
Tämän kaiken kiireen keskellä ehdin eilen kuitenkin tavata äitini pitkästä aikaa (tunnustan, edellisen tapaamisen peruin jollain leimillä tekosyyllä). Ehdittiin viettää noin viisi minuttia samassa tilassa, kunnes vitutus kasvoi liian isoksi. Kysyessäni jotain, kävi ilmi, että olen siis kai käyttänyt äidinapukiintiöni loppuun. Mä olen niiiiin monet kerrat sua auttanut. Sinänsä ei mikään uusi asia mutta välillä mä erehdyn toivomaan, että se ei kokis mun jeesamista niin vitulliseks uhrautumiseks. Ja tässä kohta pakko huomauttaa, että kovinkaan paljoa en hänen apuun ole elämässni turvautunut ja nyt taas muistin miksi.
Tän hässäkän jälkeen ihmettelin, että mistähän johtuu, että jos tää tilanne ois ollut ihan kenen tahansa muun ihmisen kanssa, niin mä olisin superahdistunut ja yrittäisin keinolla millä hyvänsä saada tilanteen korjattua mut mutsin kohdalla en jaksa. Luulin jopa, ettei mua häiritse koko asia, et oon jo niin tottunut tohon mut väärässä olin. Tänään päikkäreillä näin karseeta painajaista liittyen mun lapsuuden valokuviin, jotka mutsi eilen antoi mulle. En edes ollut vielä katsonut niitä mutta siinä unessa mä katoin ja jotenkin niistä kävi ilmi, että äiti ei olis halunnut mua ollenkaan.
No katoin nyt noi kuvat läpi. Ihan kivojahan ne oli. Mähän olin jopa ihan söpö jossain niissä kuvissa. Mulla on jostain syystä käsitys, että mä olin aika ruma lapsi paitsi mun ihan blondi tukka ja silmät mut muuten sellanen kaalimaan kakara.
Terapeutti on varmaan taas ihan mehuissaan, kun mulla on tällasia syvällisiä tuntoja, jotka on nyt noussut pintaa ja voidaan sitten näitä rupee käsittelemään. Ihan vitun mahtavaa.
p.s. Miks aina äitii syytetään, ku jälkikasvu on sekasin? Ja nyt joku muukin syy, kun se, et se on se ensisijainen hoitaja jne. Jotenkin niin klishee, mä luulin et mulla ois jotain vähän omaperäsempiä syitä mun hulluuteen, kun ongelmallinen äitisuhde.
 | |||||||||||||||
| Kuva ois kiva! |
Terapeutti on varmaan taas ihan mehuissaan, kun mulla on tällasia syvällisiä tuntoja, jotka on nyt noussut pintaa ja voidaan sitten näitä rupee käsittelemään. Ihan vitun mahtavaa.
p.s. Miks aina äitii syytetään, ku jälkikasvu on sekasin? Ja nyt joku muukin syy, kun se, et se on se ensisijainen hoitaja jne. Jotenkin niin klishee, mä luulin et mulla ois jotain vähän omaperäsempiä syitä mun hulluuteen, kun ongelmallinen äitisuhde.
3 kommenttia:
Minä en ainakaan osaa muuta syytä sanoa. Sieltä minunkin hulluuteni juontaa juurensa; aina se pompsahtaa esille, vaikka olen itse jo lähestymässä viittäkymppiä ja äiti kahdeksankymppinen.
Mulla taas isäkin kyllä osallistui asiaan ihan kiitettävästi äidin lisäksi. Siitä huolimatta, että molemmat ovat ihan kunnon kansalaisia. Ja joo, todellakin ärsyttää että noi juurisyyt on noin kliseisiä ja banaaleita, mut niin kai se sitten vaan menee.
On se vanhemman rooli vaikea, niilläkin kun on se oma taakkansa omasta lapsuudesta, jonka ne sitten kaataa eteenpäin meille ressukoille. Eli siis vuosikymmenien traumojahan tässä käsitellään. Ei siis ihme, että sekasin on yks sun toinen. Kiinostas vaan kovin tietää, että minkälaisesta kodista tulee sellanen normaali ja tasapainonen ihminen.
Lähetä kommentti