Iltasatuja

Vaikka mä olen kovasti yrittänyt olla vähemmän hullu, ettei se mun treffipoika säntäis nyt saman tien karkuun, oon mä näköjään jossain määrin kuitenkin ollut oma itsenikin. Treffipoika laittoi mulle linkin blogiin, josta se aatteli, että mä voisin nauttia. Oikeassa oli.

Tänään mun ei tarttekaan katsoa tuhannetta jaksoa Law and orderia iltasaduks, vaan voin lukea ihmisten rankoista ongelmista. Tekis mieli kopioida tähän joku mun lempparijuttu mutta en pysty. Liian vaikeeta valita, kun on niin monta koskettavaa stooria.

Ja vielä kun on tuoreessa muistissa tämän aamuinen hieno suoritus, niin täytyypä nyt kehaista vähän. Tosiaan se aamunavaus jäi sit eilen tekemättä mutta mä oon näköjään niin ammattilainen, että kyhäsin sen aamulla töissä kasaan ja hyvä tuli. Lätisin jotain kuulennosta ja suurista harppauksista. Todella syvällistä ja kasvattavaa. Mun kaunis ja heleä äänenikin sai kehuja. Ammattimainen kuuluttajaääni mulla. Mä kehitän tästä vielä pikku sivubisneksen. Väsyneet opet saattas palkita mut ihan hyvin ku taikoisin niiden puolesta aamunavauksia.

t. työyhteisönsä tukipilari

p.s. Miten on mahdollista saada kaksi päivää sitten siivottu koti totaalisen kaaoksen valtaa, vaikkei ole ollut juurikaan kotona? Onks kellään tälläsestä mitään kokemuksia?

Tunnustus

Saretska päätti yllättää ja antoi ihanaisen tunnustuksen mulle ja mun blogille. Huima euforinen olotila on siis mahdollista saada aikaan myös maanantaina, tuhannet kiitokset siitä. Pakko siteerata kun Saretska niin osuvasti kiteytti tän.

Kissallisen open elämää mustan huumorin sävyttämänä.  

(ite lisäisin vielä tohon alkuun sanan vinksahtaneen)

 Tunnustukseen liittyi  pari sääntöä:

 1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka antoi tunnustuksen.

2. Anna tunnustus eteenpäin 5:lle lempiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.

3. Kopioi Post it - lappu ja liitä se blogiisi.

4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu
vain Post it - lapulla ja toivo, että lempibloggaajasi jakavat
sen eteenpäin. 

Mä oon ihan huono ihminen, kun oon viime aikoina tosi huonosti lukenut blogeja, kauheesti vieläkin luettavaa rästissä. Muutamia blogeja oon suunnattoman kiireisestä elämästäni huolimatta ehtinyt melko aktiivisesti seurata, joten laitan tunnustusta näille menemään.

1. Miumiulle ja vertaistukea antavalle Haave huomisesta-blogille 

2. Piipulalle ja rakentavia ajatuksia herättävälle blogille Minuuden rakennuspalikoita

3. Nellalle ja Inner violence blogille, jonka viimeisimmän tekstin innoittamana kaivoin farkut vuosimallia 2006 kaapista ja yllättäen mahduin niihin ja sain vetoketjunkin kiinni. 

4. Minervalle, joka on helpottanut mun "oon maailman huonoin terapia-asiakas" ahdistusta blogissaan Dating Mr. D 

No niin ja nyt kellokin on jo hampipesun verran, enkä sitten ehtinyt tekemään sitä huomista aamunavausta, kun piti tää tunnustusjuttu tehdä. Toivottavasti yön aikana mun alitajunta prosessois jonku aiheen, josta vois pari minuuttia lätistä ja sitten joku humppa soimaan. Mut siis eihän niitä aamunavauksia kukaan edes kuuntele, et ei oo paha.  Yöuniani en ainakaan aio menettää. Natti natti! 

Aikainen mato

Tässä on nyt tää hetki jota oon oottanut koko viikon. Sunnuntaiaamu, jolloin saa nukkua pitkään, eikä tarvitse herätä herätyskellon julmaan meteliin. No ei mennyt tämäkään ihan suunnitelmien mukaan. Huolimatta iltanamien ahkerasta syömisestä heräsin taas kukonlaulun aikaan, vaikka en millään tasolla miellä itseäni aamuihmiseksi. Päinvastoin. Mä vihaan aamuja.

Jotain erilaista tässä aamussa silti on. Se fiilis, ettei tästä ole pakko nousta, eikä se kello pirise ihan kohta. Nyt mä voin huoletta olla hereillä ja puuhastella mitä nyt ikinä vaan jaksan ja nukahtaa sitten, kun se herätyskello normiaamuna rupeisi pitämään sitä ääntä. Se on muuten kumma juttu, että yöllä kun herää, ei unin meinaa aluksi tulla enää ollenkaan ja olo on semisti virkeä aina siihen asti kun kello soi ja pitäis kohdata taas uusi päivä.

No siis sit siihen asiaa. Piti nimittäin taas kertoa mun sekopäisestä unesta. Tänäkin yönä unissani seikkailivat vanhat tutut hahmot eksä ja eksän rebound. Tässä unessa se eksä rebound piti muotiblogia ja mä löysin sen täältä internetistä. Sen blogin nimi oli enkkuu ja se oli jotain todella leimiä ja tökeröö, tietenkin. Ankeen nimen lisäksi mä sain siinä unessa mielettömät kiksit siitä, että se oli kaikella tavalla ihan karsee. Siis sekä se blogi että se nainen.

Mä tiedän, että puran angstini väärään kohteeseen. Eihän se nainen ole syypää mun ja eksän asioihin mutta ehkä mä taas alitajuisesti käsittelen tätä erittäin epämielyttävää kohtaamista, joka mulla oli näiden kahden kanssa siellä flowssa. Siellä se nainen käyttäytyi melko hyvin juntisti, kun juttelin eksän kanssa ja siitä johtunee tämä hyvin negatiivinen käsitys, joka mulle on nyt siitä muodostunut. No siis tuskimpa mä ikinä siitä ihmisestä voisin aidosti pitää, vaikka se ois kuinka mukavanoloinen mutta silloin joutuisin ainakin tunnustamaan sen, että eksä on tehnyt ihan hyvän löydön.

Ja kyllä, mä olen niin surkea ihminen, että koin jonkinlaista mielihyvää, kun tajusin, että ei se nainen ole sen ihmeellisempi kuin mä, vaan oikeestaan päinvastoin. Ihan turhaan oon puoltoista vuotta piinannut itseäni miettimällä, että mikä siinä naisessa on mua parempaa. Mä luulen, että tää oivallus saattaa johtaa jonkilaiseen läpimurtoon tässä lähiaikoina, kun tän oikeen kunnolla sisäistän.

Nyt mä teen pienen aamupalan (onhan se hyvä, et jos kerran viikkos söis sen päivän tärkeimmän aterian) ja ryhdyn lukemaan rästissä olevia blogeja.

t. Panda

p.s. Kyllä elokuussakin voi palaa, jos on 10 tuntia ulkona urheilukentällä tai siis urheilukentän laidalla. Tärkee korjaus, ettei kukaan luule mun juosseen maratonia tai jotain.

Pelasta maailma

Jokin aika sitten oli varsinainen ilonpäivä liittyen blogiini. Tässä ajatusteni karikossa, jota myös blogiksi voisi kutsua, ylitettiin 4000 käynnin rajapyykki. Siis verrattuna hienoihin muotiblogeihin tai karuihiin syömishäiriöjuttuihin, täähän on ihan säälittävän vähän, joten ei verrata niihin. Julkisesti blogiani kehtaa lukea 9 ihmistä, mikä on ihanaa. Yhdeksän on just hyvä luku. Jossain vaiheessa lukijoita oli jopa 10 mutta sitten joku tajusi lähteä ja sekin on ihan ok. Katsoin mielenkiinnosta, että mistä ja miten tänne on eksytty. Parhaat hakusanat oli ehdottomasti perseläski ja hyvin tehty pulla.

Tämän mahtavan ja maagisen rajapyykin ylityksen vuoksi päätin kertoa jotain hieman uutta ja ehkä jopa yllättävää itsestäni. Ette varmana arvannut, että mä harrastan säännöllisesti hyväntekeväisyyttä. Olen oikea oman sukupolveni Angelina Jolie ilman niitä lapsia. Kuluneen viikon aikana olen käyttänyt yhteen hyväntekeväisyyskohteeseen yhteensä 6 euroa. Se on työttömän palkasta paljon. Ostin sunnuntaina kolme riviä lottoa ja eilen Mörrin mieliksi luontoarvan, kissimirrin kuvalla tietty. Ensimmäisillä kolmella eurolla tuettiin kahden onnekkaan äkkirikastumista ja jälkimäisillä sitten Suomen luontoa. Voin siis jatkossakin kävellä kaupungilla vastaantulevien feissareiden ohi puhtaalla omallatunnolla.

Blogi

Vaikka kuinka yritän tällai aamulla oikolukea yön pimeinä tunteina tehtyjä aikaansaannoksia, ei tässä tekstissä taaskaan taida olla mitään tolkkua mutta antaa mennä. Jännä miten yöllä ne omat ajatukset tuntuu niiiiin deepeiltä ja fiksuilta. Päivä kun valkenee tulee karu totuus esiin. Tässä kohtaa voisi tehdä taas jonku vertaukset/viittauksen Tuksun blogiin ja sen ajatuksen kulkuun mutta en viitsi nyt dissata itseäni enää enempää.

Muistaakseni mulla oli joku visio (jotain suurta varmasti) tän blogin suhteen sillon reilu pari kuukautta sitten, kun mä aloin kirjottamaan tätä. Nyt mä oon ihan totaalisesti kadottanut tän mun vision. Mä tykkään kirjottaa, se on mukavaa ajankulua. Mutta tän piti olla mulle muutakin. Mun oli tarkotus tehä muutakin kun vaan kirjottaa söpösti ja mukahauskasti jostain typeristä kommelluksista.

Mä oon niin kateellinen niille, jotka osaa/pystyy tarttumaan siihen asiaansa ja näpyttään sen siihen näytölle. Oli kyse sitten jostain muotihässäköistä, sisutusjutskista tai omista/naapurin mielenterveysongelmista. Mulla se ei oikeen suju. Mulla on punanen lanka kateissa, enkä mä edes tiedä haluanko mä oikeesti löytää sitä. Että haluanko mä oikeesti kirjottaa niistä jutuista, mistä mä oikeesti olin aatellu kirjottaa. Siinä olis tietty se vaara, että saattas tulla melko paha mieli. On niin paljon helpompi kirjottaa jotain suhteellisen arkipäivästä paskaa.

Mun elämässä paskan määrä on nyt jonkin aikaa pysynyt aikalailla vakiona, ei suuria heittoja suuntaan tai toiseen. Syksyllä piti jaksaa palata töihin, kaikki energia ja terapiasessiot tuli käytettyä työssäjaksamisen yllläpitämiseen. Ei ollut voimia jatkaa menneiden asioiden käsittelyä ja puimista. Nyt tuntuu siltä, että on liikaa asioita, joista pitäisi puhua mm terapeutin kanssa. Ihan kuin sisälle ois patoutunut monen kuukauden tuntemukset. Mä en oo kirjottanut päiväkirjaakaan ikuisuuksiin. En jaksais aatella niitä asioita, joiden takia on niin saatanan huono olla. Siinä on riittävästi jaksamista, että jaksaa sitä huonoa oloa.

Ja sitten toisaalta mua pelottaa, että vointi menee huonompaan suuntaan, jos taas kaikki padot aukee ja ikävät asiat tulee takas pintaan. Nyt mä selviin yksin jotenkuten tästä arjen pyörityksestä mutta oon jumissa, enkä pääse eteenpäin toipumisessa. Ehkä tästä vois olla hyvä mainita sille mun maksulliselle juttukaverille. Vittu kun se ei lue ajatuksia.

p.s. tähän ahdistukseen saattaa kyllä vähän vaikuttaa vitun huonosti nukutut/valvotut yöt ja menkat (aina hyvä tekosyy asialle kun asialle).

1 voimahali kiitos!

Luin tänään töissä kersojen mahtavia keskinkertaisia tuotoksia ja olihan niistä muutamia jopa ihan nautinto lukea (kun yritti ignooraa kielivirheet), kun aiheena oli meikit tai muu turhamainen hömppä. 

Ikävien ja jollain tapaa deepien asioiden kohtaaminen ei oo kivaa, se on selvä. On helpompaa puhua uusista meikeistä tai vaattehankinnoista kuin elämän ei niin glamoureista hetkistä. Riittää, että katsoo blogilistojen luetuimpian blogeja. Eipä siellä kärjessä näyttänyt vilkkuvan kuin muotiblogeja ja vastaavia (kateellinenko??). Ja kyllä mä ymmärrän miksi. Silloin kun jaksan, käyn itse lukemassa niin ihanan ja positiivisen Maria Montazamin blogia. Se piristää.

Ahdisti paljon, kun tätini ryhtyi puhumaan testamentin tekemisestä mutta kuuntelin ja toivoin hiljaa mielessäni, että puheenaihe vaihtuu pian. Eihän se mun täti +70v vielä oo kuolemaa tekemässä, joten en halua asiaa ajatella. Tästä tilanteesta ja ystävän kanssa teekupin äärellä käydystä keskustelusta (ja monen monesta terapiaistunnosta) seurasi oivallus, jonka kaikki muut on varmaan tajunnut jo kauan sitten. On ihan käsittämätöntä, miten monelle ihan aikuisellekin on vaikeaa olla toisten elämässä läsnä myös suruissa. Pitää kädestä kiinni, jotta tärinä lakkaa, ruokkia kissaa, kun ei itse pysty tai vaan olla paikalla, jotta muistaisin hengittäää. Pelottaako, että sama voisi tapahtua myös itselle vai onko kyse vain siitä, että ikävät asiat ei sovi joidenkin ihmisten maailmankuvaan? Osa tuntuu elävän paikassa, jossa ei pahaa tapahdu paitsi telkkarissa ja ehkä jollekin tutun tutun tutulle.

Mulla oli saatanasti ystäviä kavereita, silloin kun jaksoin pitää hauskaa ja juhlia. Nyt en jaksa, pysty enkä halua.