Ikävien ja jollain tapaa deepien asioiden kohtaaminen ei oo kivaa, se on selvä. On helpompaa puhua uusista meikeistä tai vaattehankinnoista kuin elämän ei niin glamoureista hetkistä. Riittää, että katsoo blogilistojen luetuimpian blogeja. Eipä siellä kärjessä näyttänyt vilkkuvan kuin muotiblogeja ja vastaavia (kateellinenko??). Ja kyllä mä ymmärrän miksi. Silloin kun jaksan, käyn itse lukemassa niin ihanan ja positiivisen Maria Montazamin blogia. Se piristää.
Ahdisti paljon, kun tätini ryhtyi puhumaan testamentin tekemisestä mutta kuuntelin ja toivoin hiljaa mielessäni, että puheenaihe vaihtuu pian. Eihän se mun täti +70v vielä oo kuolemaa tekemässä, joten en halua asiaa ajatella. Tästä tilanteesta ja ystävän kanssa teekupin äärellä käydystä keskustelusta (ja monen monesta terapiaistunnosta) seurasi oivallus, jonka kaikki muut on varmaan tajunnut jo kauan sitten. On ihan käsittämätöntä, miten monelle ihan aikuisellekin on vaikeaa olla toisten elämässä läsnä myös suruissa. Pitää kädestä kiinni, jotta tärinä lakkaa, ruokkia kissaa, kun ei itse pysty tai vaan olla paikalla, jotta muistaisin hengittäää. Pelottaako, että sama voisi tapahtua myös itselle vai onko kyse vain siitä, että ikävät asiat ei sovi joidenkin ihmisten maailmankuvaan? Osa tuntuu elävän paikassa, jossa ei pahaa tapahdu paitsi telkkarissa ja ehkä jollekin tutun tutun tutulle.
Mulla oli saatanasti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti