Perseet

Tässä sitä taas kotosalla möllötetään. Olin ihan suunnitellut lähteväni nyt päivällä (siis kelatkaa) tonne ulos auringon paisteeseen saamaan vähän väriä hipiä mutta eihän se aurinko paista, joten vältyin nyt toltakin rasitukselta. Huh.

En tiedä onko mun lääkitys nyt vihdoin kohdillaan, koska ikävistä asioista (terapiatauko, ihmissuhde poikki, läskit jne) huolimatta olin eilen hyvällä tuulella ja nytkin vähäsen. Eilen oli terapia ja ihan hyvä setti olikin mutta nyt on pitkä tauko edessä, kun se on lomalla. Epistä, että kaikki on lomalla, kotihoito, psykiatri, terapeutti ja kaikki paitsi mun pään ongelmat. Ne ei mee lomalle. No terapeutti sanoi, että taukokin voi olla hyvästä, kun me ollaan nyt aika intensiivisesti käsitelty tiettyjä asioita ja kaikenlaista on noussut pintaan. Et saa vähän huilatakin. Yritetään nyt sit uskoa sitä ja olla ahdistumatta.

Mä sain eilen itteni ovesta ulos ja se kannatti. Vaikka mulla ja ihmissuhteella homma meni vituiks (jauhetaan siitä sit joskus), niin lähdin yhden sen kautta tutustumani ihmisen kanssa terassille. Ilta sitten vähän venähti mutta hauskaa oli. Hauskaa oli vielä aamullakin, kun heräsin. Muistin unen, joka ei ollut painajainen (eikä mikään seksijuttu). Alkoholihuuruissa uneeni oli eksynyt komea (tietty) mies, jonka kanssa mulla oli ihanaa, vaikka sillä oli kaksi lasta. Tää lapsijuttu oli todella outo, koska mä en haluis miestä, jolla on lapsia. Mut siis pääpointti oli se, että se unimies ei ollut mun eksä (jonka perään oon ulvonut nyt 1,5 vuotta) ja olin ihan förälskad. Suurena unientulkitsijana mä päättelin, että tää tarkoittaa nyt sitä, että mun pää alkaa vihdoin ajattelemaan, että jonain päivänä mä saattaisin voida kokea suuria ihania tunteita jotain muutakin kun mun eksää kohtaan. Tää on suuri askel mulle. Tähän asti kaikki rakkausunet on ollu mun eksästä. Virkistävää.

Vähän väsyttää toi valvominen, joten nyt taidan mennä päikkäreille siinä toivossa, että se mun ja unimiehen romanssi jatkuis. Tästä viikonlopusta taitaa muutenkin tulla ihan hurja. Eräs ystäväni täytti vuosia ja mahdollisesti sen porukkaan voisi illallan mahtua yksi hullukin.

Mitä tänään ruoaksi?

p.s. Kananmunien päiväys on 14.3.2012.

Iltapala

Erehdyin eilen selaamaan vuoden takaisia valokuvia ja tajusin, että olen lihonnut enemmän kun olen halunnut uskoa. Vielä vuosi sitten mulla ei ollut yhtään vatsaa. Nyt on, vaikka kuinka yritän vetää masua sisään.

No päätin sitten, että nyt alkoi kunnollinen elämä ja lituska vatsan etsintä. Koska mä olen liian masentunut ja uupunut urheilemaan, täytyy ryhtyä tarkkailemaan syömisiä. Ja sehän onnistuu! Söin iltapalaks porkkanoita. Tänään jatkoin aika hyvin samalla linjalla. Lounaaksi söin voikkarin ja kuvassa iltapala. Arvatkaa onko pahaolo. En ees kyennyt syömään tota ankeen pientä aakkospussia kokonaan, kun rupes tulee ällö olo. Pitää jatkossa tyytyä vain suklaaseen, siitä ei tuu niin paha olo.

Kaupassakäyminenkin on jotenkin kamalan vaikeeta. Ekanakin ihan sinne meneminen on työlästä ja sitten vielä pitäs päättää, et mitä ostas, kun mitään ei tee mieli. Sitten ostan karkkia ja mehua, koska kylhän ne sit säilyy. Kunnon ruokaa en osta, kun en mä jaksa mitään safkaa laittaa tai syödä ja ne eväät menee sit pilalle ja roskiin. Tää on niin syvältä, että syön nykyisin vähemmän kun joskus aiemmin mutta lihoan.  Miten voi lihota, vaikkei ole ruokahalua? No kai sitä voi, kun ei liiku ja kurkusta menee alas vaan sokeria ja rasvaa. Saisimpa mä mun ruokahalun, ruoanlaittamisinnon ja liikkumisen ilon takaisin.

Seuranhaku

Tää verovaroilla kustannettava kotihoito on aivan mahtavaa (apua, kehunko mä julkista terveydenhuoltoa??). Ekanakin tää tyyppi ei ole mikään huumorintajuton mukanuorekas mielenterveystyöntekijä niinkun eräät, joiden hoidosta olen joskus saanut nauttia, vaan tää on asillisen asiaton ja järkevä. Se puhuu mulle ku toiselle aikuiselle ja on läsnä. Ihan vielä mä en ole tavoittanut tän jutun syvintä ideaa mutta ainakin tää touhu nostaa vähän mun mielialaa ja tänään sain ladattua pesukoneeseen paskaset reissuvaatteet.

Tän kotihiirenä olemisen takia mulla on usein hirvee tarve saada jutella ihan arkipäiväsistä jutuista ja siihen toi antaa myös mahdollisuuden. Samalla kun mä viikkaan vaatteita kaappiin jauhetaan jotain skeidaa. Mukavaa. Nyt joku varmasti vittuuntuu, kun tajuaa millaseen höpöhöpöön niitä veromarkkoja käytetään mutta ei mikään lääke tai terapia voi tarjota tätä samaa. Mulla ei ole tällä hetkellä elämässä hirveesti ihmisiä ja sen vuoksi onkin varmaan ihan hyvä, että en näitä muutamia ihmisiä rupee kuormittamaan mun kotitöidentekemättömyysvalituksella. Loogista, eikö? 

Mut siis se tän päivän puheenaihe. En muista, mistä kaikesta aloin valittamaan mutta lopulta juttu rönsyili ihmisten tutustumiseen. Ryhdyttiin miettimään, missä aikuinen ihminen koulun lopettamisen jälkeen tutustuu kehenkään, siis sekä naisiin että miehiin. No töissä joo, mut sielläkin osa on ihan pystyynkuolleita tylsimyksiä, sit tietty harrastukset ja sokerina pohjalla kännissä baarissa. Kaikki ihan jees vaihtoehtoja, tosin mulla ei oo nyt duunia, uutta harrastusta en oo vielä keksiny (any ideas?) ja sitä baarissa huoraamistakin on tullu harrastettuu ihan ahkerasti mut hirveen pysyviä suhteita ei oo tullut luotua.

Tyrmättyäni nää ideat Kotihoito heitti ilmoille ajatuksen internetistä. Hän itse on kuulemma muuttanut aiemmin negatiivista kantaansa utealiaan positiiviseksi, vaikka vielä ei mitään uusia tuttavuuksia olekaan kehissä. Tähänkin mun on tietty pakko suhtautua superkriittisesti ja muistuupa mieleeni kaunis tarina ekasta poikaystävästäni, joka haki pettämisseuraa netistä. No siitä on jo aikaa ja ne haavat on nuoltu. Vielä mä en laita itseäni noille nettimarkkinoille mutta ryhdyin kuitenkin huumorimielessä (kuinkas muutenkaan) miettimään mun seuranhakuilmotusta. Se vois mennä vaikka näin:

Nuorekas muttei enää niin nuori työelämästä tauolla oleva emäntä hakee kauppakassien kantajaa. Pulkannarutkin kelpaavat. Tyydytäänkö vähään ja tutustutaan toisiimme?

terv. Pulla

Menis deittisivut tukkoon suosion takia, joten julkasen tän mun ilmotuksen nyt vaan tässä mun blogissa. Tositarkoituksella.

p.s. Oonko mä jotenkin vanhan koulukunnan ihmisiä, kun mun näkemys nettideittailuun on niin negatiivinen? Onks tääl netissä muka normaalejakin ihmisiä? 

Kepardi

Mulla on uus unikaveri, Kepardi. Sain tän lahjaks ala-asteikäseltä esimurkulta. Aika sööttiä. Mörrillä on taas menossa sukkalaatikkokausi, joten tää tuli ihan tarpeeseen.

Unetuslääkkeiden tehoa en ole vielä huomannut paskoja tv-ohjelmia paremmaksi, joten nautin uskollisesti molempia iltaisin ennen nukkumaan menoa. Nyt lähtee pyörimään Law&orderin jakso Criminal. Sen jälkeen toivottavasti pyörähtää käyntiin kauniit unet. Viime yönä näin unta, että kävin lenkillä. Sen voi varmaan laskea mielikuvaharjoitteluks, joten treeniä sekin.

Raotin muuten tänään hetkeksi sälekaihtimia, kuten kuvasta näkyy. Nyt ollaan kuitenkin jo palattu normaalitilaan ja vedetty kaihtimet kiinni.

Eipä sitten muuta kun oman kullan kuvia vaan.

Laukussa leipää ja piimää

Sängyssälojumismaratonini alkoi siis keskiviikkona ja olen ehtinyt katsoa noin miljoona jaksoa Law&Order (siis ihan oikeesti) sarjaa ja muutaman rästissä olevan suurimman pudottajan. Eilen illalla aloin tahtomattani tylsistyä kuoliaaksia. Eli neljässä vuorokaudessa on siis mahdollista saavuttaa maksimaalinen leimiyden tila, johon ei enää auta muu kuin punaviini. Tulipahan tämänkin nyt testattua. Ja älkään vain luulko, että eilen kyllästyttyäni pötköttelyyn aivot narikassa, ryhdyin tekemään mitään suurta ja ihmeellistä. Mua pelottaa, että kohta mun mörri lähtee livohkaan, kun se ei enää kestä olla täällä mun tylsyydenpesässä.

Laitoin loput matkakuvat koneelle ja tässä on parhaat otokset. Alla kuvassa tyhjä laukku klo 15.20 ja laukku täynnä klo 15.35. Lähtön valmistautumisen jätin siis tyylilleni uskollisena ihan viime metreille. Unohtukohan jotain? Iloinen mieli?

Kom igen!

Tulin keskiviikkona kotiin, enkä suinkaan suljetulta vaan ihan tosta Itämeren toiselta puolelta. Matka oli liian täynnä ohjelmaa. Keskiviikko aamuna kun pääsin kotiin, kellahdin petiin suorin vartaloin ja seuraavan kerran nousin ylös torstaina aamupäivällä toivottamaan kotihoidon tyyppiä tervetulleeksi mun majaan. Rasituksesta huolimatta Ruotsissa on kuitenkin aina ihana käydä ja tapasin pitkästä aikaa vanhan ystäväni, joka sai vähän aikaa sitten jälkikasvua. Ihan ok lapsi, nukkui vain. Sen lempinimi on Voodoo-eyes.

Viime viikolla ehdin kävästä psykiatrilla keräämässä reseptejä. Innolla odotan, milloin lääkemuutokset rupee näkymään ja tuntumaan. Toivottavasti pian, koska olis kiva tehdä tän kesän aikana muutakin kun olla vaaka-asennossa pörrösukat jalassa. Ehdottivat et joku kotihoidon tyyppi tulee välillä käymään täällä, kun nää arkiaskareitten hoitamiset on vähän tuottanut hankaluuksia. Aluks vähän ahdisti ajatus siitä, että joku ventovieras tulee tänne kattomaan, kuinka paskasta ja sotkusta täällä on. No se kävi torstaina ja sain purettua matkakamat ja käytyä kaupassa. Ei se ollutkaan niin kamalaa.

Et tässä sitä nyt ollaan. Vahva ja itsenäinen nainen, joka ei saa vietyä roskia ilman apua. No nyt onneks sain sitä apua, jota olis tarvittu jo vuos sitten. Vähän nolottaa, koska ois varmasti hulluja, jotka tota tarttis enemmän kun mä. Mä oon kuitenkin maisterisnainen ja kaikkee.

En lähtenyt mihinkään juhannuksen viettoon, et juhannuskokot ja -taiat jäi näkemättä ja tekemättä. Eilen oli siipi kohtalaisen maassa asian takia mut nyt ulkona sataa ja mua ei haittaa muu kun herkkujen puute.

t. Miss Kesäruoho

Uusi perheenjäsen

Tänne Mörrin ja mun valtakuntaan on muuttanut nyt kai sitten pysyvästi uusi asukas. Neiti Villakoira on ilmeisesti kotitunut tänne hyvin ja kokeen tän mestan niin turvalliseks, että on myös ryhtynyt lisääntymään. Melko hedelmällisessä iässä toi mun villis, koska sen uusia pieniä klooneja on ilmestynyt joka nurkkaan.

Neiti Villis poseeraa

Muitakin ihania kohokohtia on jo tällein alkuviikosta ollut. Maanantaina oli mun tädin syntymäpäivät. Sain kutsun viettämään leppoisaa eläkepäivää tätini kanssa ja siemailtiin vähän kuohuviiniä merkkipäivän kunniaksi. Mitään oikeeta lahjaa en taaskaan keksinyt mutta ehkä joku aineeton asia kuten aika ja seura on mun tädille sopivampia lahjoja. Niitä siis kehiin.

Skål!

Mun ruokailuhetket nousee myös tän alkuviikon huippuhetkien kärkisijoille. Maanantaina lounas oli tosiaan nestemmäinen. Sit iltapalaksi meni pussillinen Suffelipuffeja. Säälittävää kyllä, en pystynyt syödä koko pussia ihan yhdellä kerralla, vaan osan vetäsin napaan hieman myöhemmin pahan olon hellittäessä hetkeksi. Alla olevassa kuvassa on tämän päivän päivällinen. Näiden herkkujen lisäksi en juuri muuta ole syönyt, eli ravintoaineet ja kivennäisaineet on varmasti tullut tankattua ja juuri sopivassa suhteessa. Musta vähän tuntuu, että mun kissakin syö terveellisemmin ja paremmin kun mä, vaikka sen pääasiallinen ravinto koostuu nappuloista. Toisaalta tarviiko sitä niin kauheesti syödä, jos pötköttelee sängyssä kuuteen asti illalla ja palaa takasin tuttuihin asemiin viitisen tuntia myöhemmin. Ei meinaa vuorokaudessa tunnit riittää mihinkään, kun lepäämiseen menee niin paljon aikaa. 

Voihan strösseli!

No jännityksellä odotellaan, millasia piristeitä mä saan torstaina, kun pääsen vihdoin sinne psykiatrille. Mitähän ihmettä tähän koomatilaan nyt edes vois määrätä? Aamuisin 300mg uskoa tulevaisuuteen ja 250mg elämänhalua, illalla 100mg unihiekkaa, 125mg painajaistenpoistajaa ja 300mg kauniita unia. Lisäksi tarvittaessa 10mg itseluottamusta kolme kertaa päivässä. 

Little miss lonely hearts

Täällä tää leimi horo taas huutelee. Darran poteminen yksin pitäis olla kielletty. Siis jollain lailla tai asetuksella. Ainoo hyvä puoli yksinäisissä darrapäivissä on se, että sillon mä en syö. Entisessä elämässä mä sain aina kotiin kuljetettuna sekä seuraa että ruokaa. Nyt kotiovella ei kolkuttele pizzalähetti eikä halikaveri.

t. Quattro stagioni

p.s. Kenen muun mielestä toi sydän näyttää ihan perseeltä? Mun sisäinen romantikko on kateissa.

Isoin luuseri

Tänään mulla oli hetkellisesti voittajafiilis. Mä sain raahattua itseni lenkille. Mun lenkkivauhti oli kyl kaukana niistä töölönlahtea ympäri ravaavista himojuoksijoista. Oma meno muistutti lähinnä hiipimistä. Kaks rundia mä kuitenkin menin, enkä kuollut, oksentanut tai pyörtynyt hapen puutteesta. Pienoinen tyytyväisyys levisi koko vartalooni, ihan jenkkakahvoja myöten ja olin iloinen, että olin saanut kotioven auki ja lähdettyä ulos.

No arvaako kukaan, mitä liikkuu entisen himourheilijan mielessä illalla suihkun ja iltapuuron jälkeen?

Vaan kaks kiekkaa, sä oot laiska! Etkö muka olis jaksanut juosta kovempaa ja pidemmälle? Sulla on huonoin kunto ikinä! Oot nolo.

Mä tuun niin surulliseks, kun mä tajuan, etten mä enää pysty lähellekään samoihin suorituksiin, kun vaikka vielä vuosi sitten. Enää en jaksa vetää leukoja enkä kovin montaa punnerrustakaan. Oman kehon painolla tehtävät jutut tuntuu suunnattoman raskailta, koska kaikki mun kauniit ja kiinteet lihakset on löysistynyt. Mulla on nyt takana elämäni pisin urheiluton jakso. Kovasti mä tässä kevään mittaan yritin välillä käydä zumbaileen mutta mitään säännöllisyyttä siihen touhuun ei tullut, joten kuntokin on jatkanut reipasta vauhtia tässä loputtomassa alamäessä.

Aiemmin urheilu  on jossain määrin määritellyt sen, kuka mä olen. Se on ollu mulle osa normaalia elämää/elämäntapa ja koin sen oikeesti mielekkääksi ja sain siitä mielihyvääkin. Treenaaminen oli kuin noidankehä, tosin positiivinen sellainen. Jokainen treeni itsessään ruokki hyvää oloa ja halua treenata. Nyt mä en oo yrityksistä huolimatta löytänyt sitä intoa rääkätä itseäni ja treenata säännöllisesti. Terapeutti, lääkäri ja moni muu on joutunut kuunteleen mun valitusta löllyvistä alleista ja rautaisen kunnnon katoamisesta. Syitä tähän totaalisen muutokseen jumppakärpäsestä sohvaperunaksi löytyy mun korvien välistä lukemattomia mutta yhtään ratkaisua ei ole kukaan keksinyt.

Täl viikol alkoi muuten yks mun lemppari reality-ohjelma. Taisin joskus aiemmin jo mainita, et mun mielestä jenkkien Suurin pudottaja on siitä teatraalisuudesta ja teennäisyydestä huolimatta aivan loistava ohjelma. Joidenki niiden kilpailijoiden päättäväisyys ja motivaatio on mun mielestä ihailtavaa. Oon mä joskus tainnut jopa liikuttua ihan kyyneliin asti katsellessani kyseistä ohjelmaa. Mä tarttisin jonku Jillianin tai Bobin piiskaamaan mua. Tarttisin jonku personal trainerin, joka auttas arkirutiinien ylläpitämisessä ja tän elämän suorittamisessa.

T. häviäjä

Sää suosii

Älä nyt saatana tuu häiritsemään.

Oliks jotain asiaa ku piti herättää? Ruokaa?

Moido!

Tää ihanan kesäinen sää sopii meille kotikissoille nyt ihan hyvin, niin saadaan huilata, eikä kukaan ihmettele kun ei jaksa lähteä ulos. Mä pötkötän sängyllä ja Mörri oli taas sukkalaatikossa vetämässä zetaa. 


Koska on lounasaika, oli pakko herätä ja nousta. Tänään lounaaksi tarjoillaan Fazerin uutuutta mansikan ja  vanilijan kera. Eikö oo terveellistä kun siinä on marjoja!

Ei mitään lisättävää

eilisen hesari

Vivat academia, Vivant professores

Ai sulta puuttu kynä, no voit lainaa tätä.

Perjantaina oli vika varsinainen koulupäivä ja sekin oli yhtä höpöhöpöä. Palautettiin kokeet lapsukaisille ja siivoiltiin työpöytiä. Koko vuoden aikana pinoon kasatut tärkeet paperit lens silppuriin ja paperinkeräysroskiksetkin oli päivän päätteeks aikalailla täynnä. Jollain sairaalla tavalla ihan älyttömän terapeuttista heittää läjäpäin kamaa roskiin. 

Arkistoon vai roskiin?

Näitten velvollisuuksien jälkeen me pidettiin mejän työhuoneessa pienimuotoinen yksityistilaisuus. Vastaanotto oli peruttu. Herkuteltiin mun tuomalla kakulla ja nostettiin maljaa. Sain ihanan kisukortin, jonka kolleega oli askarrellut omin pikku kätösin ja kuohuviinipullokin poikkesi hieman Alkon perusvalikoimasta. Siihenkin oli ilmestynyt kissimirrejä. Mistähän ne oli oikeen keksinyt, että mä tykkään kissoista (ja kuohuviinistä)? Kortin teksti sopi täydellisesti meidän porukan huumoriin. Olet nyt saanut meidän työhuoneeltamme kaiken sen pedagogisen tiedon ja taidon, mitä sillä on antaa. Tähän yks vanhempi lehtori muisti mustuttaa, kuinka hän opetti mut laminoimaan. Good times. Ei voi todeta kun, että en mä ois jaksanut tätä kouluvuotta, jos kollegat ei ois olleet noin sekopäitä ja hauskoja. Meijän työhuoneessa ei paljoa hampaita kiristelty.

Eilen joutui sit armas aika ja uudet ylioppilaat sai lakit päähänsä. Tänä vuonna ei vaihteeks tarvinnut hikoilla pyhämekossa. Ihan kivaa vaihtelua. Monena vuonna on ollut kohtalaisen tuskallista istua perse puuduksissa siinä loputtomalta tuntuvassa juhlassa, kun hiukset hiostaa niskaa ja kainalot rupee kostumaan. Pahinta on ne keinonahkaset korkkarit, jotka puristaa eikä hengitä. Lisäksi sitten kosteusvoiteet, jotka rupee sulamaan iholla ja tekee kengistä mukavan liukkaat ja märät. Oo siinä sitten juhlava.

Tän vuotisen juhlan jälkeen todettiin työkaverin kanssa, että me voitas ruveta jatkossa hoitamaan linnan juhlien selotusta. Meijän arvioinnit ylioppilaiden asuista oli sen verran syväluotaavia, et vois hyvin kelvata ylelle ja myös monikielinen selostus onnistuu. Tunnustan, ei se juhlan kaava ja ne lätinät enää jaksa kauheesti kiinnostaa, ne on kuultu jo aika monta kertaa, joten jotain oheistoimintaa on keksittävä. Pukuloiston kommentointi on hyvää ajanvietettä taputtamisen ja kankkujen puutumisen ohella. Niitä muutamia herutusmekkoja (Mistä niitä edes löytyy vai onko ne oikeesti tuubitoppeja, jotka on vedetty mekoiksi? Siltä välillä näyttää.) lukuunottamatta lakitetut oli aika tyylikkäitä ja erityisesti iloisen näköisiä. Mussakin heräs joku ihme liikutuksen tunne, kun katsoin sitä niiden riemua ja ylpeyttä omasta saavutuksestaan. Vähän taisin olla myös kateellinen. Koskahan mä olen viimeks ollut riemuissani tai saati sitten ylpeä itsestäni (kun söin kokonaisen suklaalevyn oksentamatta?). 

Hetkellisesti tunsin itteni tosi vanhaks horoks. Siitä on nimittäin kymmenen vuotta, kun olen ensimmäisen (ja ainoan) kerran painanut valkolakin päähäni (ja näyttänyt urpolta). Ja mitäs tässä kymmenessä vuodessa on saatu aikaseks. Varmasti paljon vähemmän, mitä silloin kymmennen vuotta sitten kuvittelin.

Ajattelin tossa jokin aika sitten noustessani sängystä, että voisin blogipäivityksen jälkeen siivota täällä läävässä vähäsen. Sit repesin nauramaan, kun tajusin kuinka utopistinen ja epärealistinen ajatus se oli. Jos jotain hyvää, niin oon näemmä oppinut vähän viihdyttämään itseäni. Se on ihan hyvä taito, kun on paljon itsekseen.

p.s. Mistä laulusta otsikon sanat?