Shhh...

Vähän läheisemmissä tai tutummissa ihmissuhteissa mulla toistuu tosi usein tilanne, jossa soimaan itteäni ja toteen ihan epänormaalin usein, että olis taas vaan pitänyt pitää turpa kiinni. Mä oon liian suorasanainen tähän hiljaiseen ja vaikenevaan kultturiin. Kaikesta tästä masiksesta ja vetäytymisestä huolimatta mä olen edelleen säilyttänyt sen päänaukojan ominaisuuden (jee!!!), ehkä se on hieman laimentunut mutta olemassa se edelleen on.

Terapeutti sanoi, että se on mun vahvuus, kun olen muka niin rohkea, että uskallan sanoa ääneen ajatukseni ja pitää puoliani. Musta ei itestäni vaan tunnu yhtään siltä. Tuntuu siltä, että olis helpompaa, jos olis samanlainen väistelijä niinku monet muut. Silloin ei syntyis konflikteja kenekään kanssa. Ois vaan taitava pujottelija ja väistelis aina ongelmia ja tarvittaessa feikkais, et kaikki on ihan perfekt, vaikka oikeesti vituttais joku asia ihan jäätävän paljon.

Mulle ihmissuhteissa puhuminen on vaan jotenkin ihan älyttömän tärkeää ja haluan, että asiat aina puhutaan, eikä vaan lakasta maton alle ja hamstrata hampaiden väliin. Mistäs tää mun jankkaamisvimma sitten johtuu? No äitisuhteesta tietty! Me ei oikeestaan ikinä olla voitu puhua mistään oikeesti tärkeistä asioista ja osin ehkä sen takia meidän välitkin on jääneet tosi etäisiksi. Tän takia mulle puhumattomuus merkkaa samaa kun etäisyys. Tätä samaa etäisyyttä yritän muissa suhteissa sitten välttää ja ehkä sen takia mulle puhuminen on keino yrittää muodostaa suhdetta läheisemmäksi. No vituikshan se koko ajan menee, todella yllättävää.

Ongelma on varmaan se, että matonallelakasija ei haluu puhua ja mä taas haluan (loputtoman paljon). Kun mä sitten rohkaistun ja nostan kisun pöydälle, se toinen ahdistuu ja joko katoaa savuna ilmaan tai ryhtyy vastahyökkäykseen asioilla, joilla olen häntä loukannut (mutta joista hän ei ole aiemmin sanonut sanaakaan). Harvoin niitä asioita sit saa selvitettyä ja mulle jää vaan syyllisyys siitä, et oon kauheen hankala ihminen, kun haluun puida jotain paskajuttua. Mulle ei vaan mee jakeluun, että miten muut ihmiset tekee ton. Miten ongelmat ja ikävät asiat oikeaoppisesti tungetaan komeron perukoille odottamaan juuri oikeaa hetkeä? Ja miten pidetään huoli, että ne pysyy siellä jopa viiden promillen humalassa tai kuolinvuoteella?

Musta tuntuu, että mun maton alle ei vaan enää mahdu mitään. Saispa käsiteltyä menneet jutut, jotka vie kauheesti tilaa. No niin, sitä kai siellä terapiassa yritetään tehdä mut oishan se helpompaa tehdä se käsittely asiaan liittyvän ihmisen kanssa. Mä en jaksa ihmissuhteita, joissa on koko ajan jotain draamaa, joka jää vellomaan ja painamaan rintaa ja josta jää olo, että olis taas vaan pitänyt pitää turpa kiinni. 

Voihan soijanakki!

Kamalan monta kertomisen arvoista asiaa jäänyt kertomatta tällä viikolla, kun oli se internetkatkos. Kuumien Treffitarinoiden jälkeen sopii hyvin taas tilittää ja vauhkota ystävyys/kaverisuhteista. Tällekin illalle oli toki myös treffejä tarjolla mutta mä kokeilen tälle yhelle esittää et mulla ois muka muutakin elämää.

Sain tällä viikolla yhteydenoton eräältä entiseltä ystävältä. Tää tyyppi on siinä mielessä poikkeuksellinen, että se ei suinkaan kadonnut mun elämästä masennuksen myötä, vaan jo joskus aikana ennen masista. Me oltiin ihan hyviä ystäviä useita vuosia mutta tää tyyppi rupes jossain vaiheessa seurustelemaan ja muuttui siinä rytäkässä todella hankalaks.

Tilanne muuttui jossain vaiheessa niin, että sen seurassa piti aina olla kamalan varovainen sen suhteen, mitä suustaan ulos päästi. Ja kun lisää tohon yhtälöön suuren alkoholin kulutuksen ja mun puheliaisuuden, on soppa valmis. (Tässä kohtaa pitänee tarkentaa, että mä en todellakaan ollut ainoa ihminen, jolla oli hankalaa tän henkilön kanssa.) Kerran erehdyin puolijulkisesti (eli facebookissa) vitsailemaan kasvissyönnistä (mä oon vitsaillu kyllä monesti myös lihansyönnistä mutta se ei ilmeisesti oo niin herkkä aihe) ja siitä tää veti lopullisesti soijanakit sieraimiin, poisti mut facebookkavereistaan ja jätti tulematta mun valmistujaisiin, jotka oli myöhemmin samalla viikolla. Virallinen syy oli se, että hän loukkaantui kasvissyöjäboyfriendinsä puolesta, tästä mun huonosta vitsistä. 

No nyt se on tietenkin eronnut ja muuttanut sieltä lähiöstä takaisin keskustaan ja kaipaa sinkkuelämäänsä seuraa. Tiedän toki tunteen mutta en mä oikeen oo innostunut kaveeraamaan sen kanssa, vaikka mulla ei liikaa noita frendejä olekaan. Mietin kuitenkin kovasti, että pitäiskö yrittää lämmittää välit kuntoon, koska meillä oli hirmu kivaa silloin joskus. Toisaalta edellisellä terapiasessiolla tultiin siihen tulokseen, että mä kaipaan ja tarvitsen pysyvämpiä ihmissuhteita, jotka ei heti katkea konflikteihin tai elämänmuutoksiin. Ja mikäli historia toistaa itseään, ei tässä(kään) tyypissä ole ainesta pysyvyyteen. Kenessähän olis ja mistä sellasen löytäs? 

Itsepetosta

Onneks mun treffipoika dumppas mut.

Ei tähän mitään kolmatta pyörää mahtuiskaan.

 - nyt mulla on paremmin aikaa metsästää täydellisiä talvisaappaita, että edes jalat sais nauttia lämmöstä keskellä yksinäistä ja kalseaa talvea
- sen epäterveelliset ruokatavat tarttui muhun
- nyt ehdin paremmin päivittää blogia
- ei tartte enää pikasiivota ennen sen vierailua
- se muuttaa jonnekin metromatkan päähän, eli liian kauas, en tykkää kaukosuhteista
- mahdutaan mörrin kanssa paremmin nukkumaan vierekkäin

Isäntä paikallaan

Koitetaan nyt uskoa, kun kerta kirjallisena oikeen on!

Sikiö

On ihan mörköolo. Oon vetäytynyt kotipesään, enkä haluaisi liikkua täältä mihinkään koskaan. Äsken oli pakko käydä lähikaupassa, jotta saan muunnettua henkisen pahanoloni edes hetkellisesti fyysiseksi kasalla herkkuja. Tän kauppareissun olin fiksusti ajoittanut illan pimeyteen auringon laskun jälkeen. Möröt liikkuu vaan pimeellä.

Ahdistaa kun siellä on aina ne tutut myyjät liukuhihnan päässä ottamas mun ostoksia vastaan. Nytkin oli pakko ostaa myös jotain terveellistä ja normaalia, kun en kehdannut lataa korillista pelkkää paskaa siihen tiskiin. (Muutenhan ne varmana naurais taukohuoneessa meikäläiselle. Kyllähän mä nyt sen verran hyvää viihdettä olen.) Mut oikeesti, niinkun sillä nyt olis väliä, että ostanko suklaalevyn kaveriksi maitoa vai en. Lähikaupan myyjää varmana kiinostaa.

Tää vallitseva tila ei tee hyvää mun ihmisvihalle ja kyynisyydelle. Onneks ens viikolla on terapia jo tiistaina.

Kaiken tän ihmissuhdepaskan lisäksi mun elämässä on tapahtunut toinen todella merkittävä tragedia. Suurimpaan pudottajaan tuli kaudelle 12 uus valmentaja ja se on ihan paska. En nyt viitsi kertoa, kuka entinen huippu-urheilija se on, jos joku muukin on sarjan fani. Juonipaljastuksethan pilais kaiken. Mut nyt mun suurinpudottajakokemus on jotenkin lässähtänyt. Mikä avuksi?

Vääränlainen

Sain nyt vihdoin kerättyä voimia ja nostettua kissan (ei mörriä) pöydälle. Soitin mun treffipojalle ja kysyin, et missä mennään. Ei mennä missään. Tietenkään.

Vaikka mä kyllä tiesin, ettei tässä touhussa ole minkään suuren rakkaustarinan aineksia, pettymys ja vitutus on suunnattoman suuri. Taaskaan mä en kelvannut. Sänkyyn ja sikiöasentoon seuraavaksi. Onneks edes sää on tilanteeseen sopiva.


p.s. Voisko joku seuraavalla kerralla kun mä kuvittelen et on hyvä idea ryhtyä oikeesti tapailemaan jotain muistuttaa mua, et taitaa olla parempi vaan olla kissan kanssa kahden.

Hallitsematon kaaos

 Kotoisa kaaos

Mun korvien välissä kaikki on ihan täyttä kaaosta (mut vähän erilailla kun yleensä). Vähän niinkun mulla täällä kotonakin. Tuntuu, että ihan tosi lyhyessä ajassa on tapahtunut kauheesti, enkä oo jotenkin ehtinyt sisäistää ja analysoida mitään. Tän viikon terapeuttisessioikin piti perua, kun jouduinkin oleen töissä piikomassa. Ei tee hyvää mun psyykeelle.

Oon nyt kolme päivää ollut siellä uudessa koulussa. Innolla ja väsyneenä oon joka aamu lähtenyt matkaan reppu heiluen. Vielä on vaikee antaa mitään syväanalyysia siitä mestasta mutta toistaseks kaikki mennyt maanantaita lukuun ottamatta ihan hyvin. Maanantaina saatoin olla vähän koomassa viikonlopun jäljiltä ja mun ääni saattoi hieman kuulostaa siltä, että oisin dokannut kolme päivää. No mut sattuuhan sitä. (Toivokaa pliis et henkilökunnan yhteiskuva maanantailta ois epäonnistunut tai jotenkin taianomaisesti deletoitunut, sillä se mun tuskanhiki ja vapina ei ollut mitenkään kaunista ja kuvauksellista.)

Uuden duunin lisäksi mun päätä sekottaa se eksään törmääminen, muutama kaveri ja sit se poika, jota oon vähä treffaillu. Tekis mieli vaan lakasta kaikki nää asiat sängyn alle piiloon ja mennä nukkumaan. Jotenkin pitäs saada vaan tää arkirytmi taas päälle ja lopettaa se iän ikuinen torkuttaminen. Löysin kyl tänään jo hengen heimolaisen töistä. Siellä on joku toinenkin urpo, joka torkuttaa joka aamu niin et melkeen myöhästyy.

Musta vaan tuntuu, että oon nyt tällä hetkellä jotenkin ihan ylikuorimitettu, ylikierroksilla ja sairaan väsynyt. Pakko nyt vielä kaks päivää yritän tsempata tuol duunissa ja sit huilin viikonlopun ja yritän sitten miettiä seuraavaa peliliikettäni näiden ihmissuhdeasioiden suhteen. Mun päähän ei vaan nyt mahdu enempää dataa, eikä mulla ole vielä edes kalenteria, johon voisin merkata muistiin muistamisen arvoisia juttuja, kuten kampaajan.

t. Computer says no

p.s. Onneks oppilaat tai niiden vanhemmat ei tiedä, kenen haltuun ne mukulansa päiväks laittaa.

Oo mun kaveri, pliis!

Pääsin eilen vihdoin terapiaan purkamaan viikonlopun aiheuttamia tuntemuksia. Tai no siis osan niistä. Eihän yks 45 minuuttia riitä mihinkään, jos on yhden viikonlopun aikana joutunut olemaan tekemisissä ihmisten kanssa enemmän kun koko viime kuussa yhteensä.

Tän viikon sessiosta jäi päähän ainakin se, että asioihin reagoimatta jättäminen on myös kommunikointia. Kyllä, mä olen niin tampio, että mä en itse ole aiemmin tätä oikeen oivaltanut. Huomasin viikonlopun aikana erään henkilön tekevän tätä kanssani toistuvasti, tilanteessa kuin tilanteessa (olen kyllä tietoinen, että hän on tehnyt tätä samaa aiemmin mutta jotenkin olen ummistanut silmäni). Sanoinpa sitten mitä tahansa (hyvää tai huonoa), joka koski itseäni, hän ei kommentoinut asiaa mitenkään. Lopputulos oli syvä hiljaisuus tai hänen aloitteesta uusi puheenaihe. Mahdan olla todellakin epämielenkiintoinen ihminen tai sitten hänelle on aivan yhdentekevää, miltä musta tuntuu, kun ei pysty/viitsi ylläpitää keskustelua aiheiesta, jonka mä otan esille. Jotenkin mun mielestä kuuluu ihan hyviin tapoihin esittää tiettyyn pisteeseen asti kiinnostunutta muista ihmisistä, jopa silloinkin kun hatullinen paskaa vaikuttaisi mielenkiintoisemmalta. Multa iteltäni tulee ainakin aika luonnostaan tällasia kuuntelijalle kuuluvia fraseeja kuten aijaa, eikä, oikeesti, voi vittu, et oo tosissas jne.

No siis ongelmahan tästä muodostuu vasta siinä kohtaa, kun pitää tällaisen ihmisen kanssa tehdä yhteistyötä ja päättää jostain asioista. Eka päivä meni vielä niin ja näin mutta sunnuntaina olin jo täynnä pyhää vihaa ja vitutusta, joten aina kun oli mahdollista häivyin yksin omille teilleni. En myöskään enää edes yrittänyt ylläpitää keskustelua tämän henkilön kanssa muuta kun pakollisissa harrastukseemme liittyvissä asioissa. Hän varmaan koki tulevansa loukatuksi, kun en esittänyt tarkentavia lisäkysymyksiä hänen huonosti nukutusta yöstä tai kommentoinut hänen koiransa paskan koostumusta, koska vielä edelliseen päivään asti olen aina niin tehnyt.

En osaa sanoa, mikä on nyt katkaissut kamelin selän ja aiheuttanut tämän muutoksen omassa käytöksessäni. Mahdollisesti se, että terapiassa on nyt nostettu esiin aiemmin itselleni tiedostamattomia käyttäytymismalleja, kuten tämä yksipuolinen vastuunotto vuorovaikutuksen/ihmissuhteen ylläpitämisessä ja nyt olen tavallaan ryhtynyt kapinoimaan sitä vastaan.

Mikä on sitten se aito minä? Se mielistelijä, nyt esiin marssinyt välimpitämätön kusipää vai jokin muu?

En halua olla muiden mielistelijä ja että minusta pidetään vain sen takia, että pönkitän toisen osapuolen egoa. Tässähän siis ilmeni karu totuus, eli juuri se, että ko. ihminen ei minusta ihmisenä hirveästi välitä, koska muutenhan hän olisi huolissaan muuttuneesta käytöksestäni sekä viilentyneistä väleistämme ja koittaisi tehdä asialle jotain. Välien korjaamisen sijaan hän siirtää minut eienäämitäänhyötyä-osastoon. Olin olemassa vain häntä ja hänen ongelmiaan varten, kunnes kapinamieli otti minut valtaansa. Nyt multa ei enää välttämättä saa kannatusta omille ideoilleen tai lohdutusta huoliin pelkästä siksi, että niistä vaivautuu avautumaan mulle. Vihdoin mulle on ruvennut konkreettisesti aukeemaan tää asia, jonka kanssa olen kipuilla jo pitkän aikaa ja josta olen osittain syyllistänytkin itseäni ajattelemalla, että olen liian vaativa tms. Kyllä ihmissuhteelta voi odottaa saavansa jotain, vähintää molempiin suuntiin toimivaa vuorovaikutusta.

Nyt onkin varmaan korkea aika kaivaa kaapista liina ja ryhtyä hinkkaamaan tota omaa lähes täydellisen kiiltävää sädekehää. No joo, tiedän tilanteita, joissa joku toinen on kokenut mua kohtaa näitä samoja fiiliksiä ja se toki surettaa. Voisi ollakin mielenkiintoista opettavaista (jos siis osaisi suhtautua asioihin sillai järkevästi) lainata kynää jollekin ja antaa vapaa sana aiheesta Pulla kanssaihmisenä. Ja ei siis millään perinteisellä kurssipalautetyylillä, eli et kalastelis kehuja jne, vaan et sais oikeesti tietää, mikä mussa on ihan perseestä. Aika monia mainitsemisen arvoisia asioita osaan ihan itsekin nimetä mutta epäilemättä on paljon sellaista, josta mulla ei ole hajuakaan. En usko, että tää mun tarinan henkilökään ihan täysin tiedostaa ton oman toimintansa vittumaisuutta mut vaikeahan tollasesta on kenellekään puhua. Kritiikin vastaanottaminen kun ei varmaan kenenkään fiilistä ihan kattoon asti nosta. Toisaalta superhyvän ystävän kanssa ongelmistakin voi kait puhua. Sellasta mä kaipaan. Et yks superhyvä ystävä vois tulla tännenäi, kiitti!

p.s. Luettuani äsken tän skeidan läpi, podin hetkellisesti pientä nolostusta/ahdistusta siitä, että mä vaan puhun paskaa kaikista, et ei mikään ihme kun ei oo ystäviä, kun oon tällanen. Onneks se tunne kesti vaan pienen ohimenevän hetken. Eihän mun todellakaan tartte hävetä sitä, miltä musta tuntuu ja on tää blogissa avautuminen kuitenkin ehkä vähän parempi tapa, kun et kirjottelis jotain monimerkityksellisiä facebookstatuksia tai puhus paskaa selän takana kaikille yhteisille tutuille (been there, done that).

Pulla on tehty sokerista.

Pulla löysi sisäisen leipurinsa.

Maanataina mun lounas oli nestemmäinen/kupliva, eilen salaatti ja tänään nautin sitten kuvassa olevaa piirakkaa (vittu et olen hyvä malliesimerkki lapsukaisille). Näin viime yönä unta, että olin holhouksenalaisena, siis vähän niinkun Britney Spears (muita yhtymäkohtia meidän elämissä ei sitten taidakaan olla). Kun tarkemmin mietin näitä mun ruokailuja, niin ei se ehkä olisi kovin huono juttu, että joku vähän katsois mun perään ja pitäis huolta mm. mun syömisistä. Tosin siinä unessa mun holhooja oli mun äiti. Ei se oikeesti jaksais mua holhota ja paimentaa. Et ei kai tässä muu auta kun toivoa, että noi työkaverit syö äkkiä ton piirakan loppuun, ettei tartte jälkkärikskin vetää sitä.

Mä en ymmärrä mitä vittua mulle on taas tapahtunut, kun tää syöminen on niin vitun hankalaa. Jonain päivänä mä ahmin kun sumopainija ja sit taas välillä en saa mitään alas tai ei tee mieli mitään. Saattaa mennä jopa viikkokin, etten syö kunnon ruokaa ollenkaan, vaan sit syön mitä sattuu kaapista löytymään ja juon töissä pillimehuja. En jaksa käydä kaupassa tai laittaa ruokaa mutta sit joskus kun käyn niin myöhemmin iso osa ostoksista lentää pilaantuneena roskiin.

Mä en vieläkään käsitä, et mikä ihmeen mielenhäiriö muhun eilen iski, et jaksoin/viitsin ryhtyä leipomaan. Enkä edes sit ahminut sitä niin, et mun leipomukset ois tullut korvista ulos. Söin leipomaani herkkua kohtuudella. Oli muuten varmaan eka kerta ikinä. Sit vein loput duuniin meijän departamentokseen. Säälittävää perseen nuolemista, ankee yritys päästä suosioon.

Visst ser det gott ut!

Toi leipominen oli kivaa mut muuten mulla on ollut vähän paska mieli, johtuu pitkälti aiheesta, josta kirjotin eilen. Mulla tuli hirvee ahdistus, kun olin julkassut sen jutun. Murehdin tietenkin, että mitähän muut taas musta ajattelee, kun noin huonosti hoidan ihmissuhteitani. Pitävät varmaan hirveenä paskiaisena jne. Tosi rakentavaa itsensä mollaamista. Mut ei sille voi mitään. Mä poden jäätävää syyllisyyttä siitä, etten oo tehnyt mitään korjatakseni meidän välejä, koska tietenkin tää välirikko oli mun syy ja munhan se siis pitää korjatakin. Ois kiva tietää, että mollaakohan se toinen osapuoli itteään yhtä rankasti?

Et tässä sitä räpiköidään ihmissuhdeviidakossa ja turpiin tulee liian usein.

Äiti

Masu kipeenä. Noin 20h ilman kiinteetä ravintoa ja nestemäinenkin on ollut alkoholitonta. Tässä lopputulos. Ajatuksenvirta vetänee vertoja Johanna Tukiaisen blogipäivityksille.

Syksyllä oli monen kuukauden radiohiljasuus. En jaksanut vastata äidin puheluihin, koska joka kerta kun oltiin tekemisissä, mua vaan rupesi vituttamaan kaikki entistä enemmän. Joskus mä kadehdin ihan älyttömästi niitä ihmisiä, jotka on läheisiä äitinsä, siskonsa tai ylipäätänsä perheensä kanssa. Joskus mä taas mietin, että kyllä osa siitä perheidyllistä, mitä tää maailma on täynnä, on pakko olla kulissia.

Mun välit mun äitiin on aina ollut todella etäiset. Olin pienenä enemmän isin tyttö. Oon kuitenkin jotenkin oppinut tulemaan toimeen äidin kanssa. Ei me siis riidellä toisin kun mun äiti ja sisko. Ne pitää mykkäkoulua, huutaa ja jauhaa. Minä ja äiti pysytään enemmän asialinjalla. Meidän keskustelut on hyvin pinnallisia, jutellaan tyyliin säästä. Se oli ihan ok silloin, kun mulla oli kaikki ihan jees, enkä tarvinnut mitään erityistä äidillistä tukea. Mun äiti ei nimittäin ole kovin äidillinen. Se ei osaa lohduttaa. Se hermostuu, jos mä kerron pahasta olostani. Se menettää malttinsa, jos mulla on niin huono olo, että en pysty syödä. Voi hyvänen aika, en mä enää tiedä mitä mä teen sun kanssa. Ihan kun meidän välillä ei olisi juuri minkäänlaista tunnesidettä. Ei me halata, ikinä. En mä pala halusta kertoa sille mun elämästäni. Ei se edes taida oikeen tuntea mua. Mä en halua kertoa sille asioistani, koska mä en kestä sitä sen huolestumista ja voivottelua. Kyllä sun pitää nyt mennä lääkäriin. Pakkohan sun on töitä saada. Onko sulla nyt rahaa lähteä matkalle? Mä kyllä tiedän, mistä mä oon perinyt tän mun perus negatiivisen elämänasenteeni.

Tänään äiti kävi tuomassa mustikkakeittoa, kun mä olen edelleen vähän huonovointinen. Se viipyi viisi minuuttia. En tiedä mihin sillä oli niin kiire, en kysynyt. Kaikesta huolimatta jo tän viiden minuutin vierailun aikana mun niskakarvat nous pystyyn ja vitutuskäyrä kohosi. Miten se voikin aina saada mut tuntemaan itseni niin saamattomaksi. En mä ennen tätä masennusta tarvinnut ketään ihmistä mua patistamaan töidenhakuun tai muuhunkaan. Mä oon aina ollut se vastuullisempi ja mun sisko se hulttio, silti äiti käyttäytyy mua kohtaan niin kuin mä en itse tekisi mitään. Myönnän, että en nykyään hoida asioita ihan niin säntillisesti kuin normaalit ihmiset. Maksan välillä laskut myöhässä, en käy kaupassa viikkoon, pidän puhelinta äänettömällä monta päivää ja koti on sotkuinen. Kuitenkin jossain vaiheessa tavalla tai toisella mä saan noi asiat tehtyä mutta sitten äiti on jo keksinyt jotain muuta, mistä se mua patistelee. Miksei se jää tänne mun kanssa siivoomaan, jos se on niin huolissaan tästä pölyn määrästä tai miksei se yhen mehukeiton sijaan tuo muovikassillista ruokaa, etten mä kuihdu kokonaan?

Mä en halua kuulostaa kiittämättömältä, mä oon vaan vitun kyllästynyt. En mä jaksa enää pyytää siltä mitään äidillistä turvaa tai apua. Kun on kyse mun äidistä niin musta tuntuu, että mä aina vaadin tai odotan liikaa. Vertaan aina muihin.

Tekstiviesti

"Oliko sulla niitä poranteriä? Tarttisin niitä. Lauantaina alkaa taas Melodifestivalen. Tuutko meille kattomaan? t. T."

Jotenkin näin meni tekstiviesti, joka tuli puhelimeen eilen illalla. En ole vielä vastannut viestiin. Menin jotenkin sanattomaksi. Viestinlähettäjä, kutsutaan häntä nyt vaikka Tarjaksi (nimi tietysti muutettu), on edellisen kerran ollut yhteydessä, joskus kun puissa oli vielä lehtiä ja vaatekokoni oli numeroa pienempi. Tässä välillä hän on kuitenkin enemmän tai vähemmän aktiivisesti udellut yhdeltä jos toiseltakin yhteiseltä tuttavaltamme kuulumisiani. Kun hän huolestui haistoi jotain juoruttavaa facebook profiilini muututtua harmaaksi, hän soitti kaverilleni ja kysyi onko minulla kaikki hyvin. Olisin otettu välittämisestä, jos hän edes yrittäisi esittää vilpitöntä. Jokaiseen tuttavapiiriin tai porukkaa kuuluu varmasti tällainen henkilö. Uteliaisuus, jonka hän verhoaa välittämiseksi. Selän takana juoruaminen, joka on hänen mukaan vaan osoitus siitä, että hän oli niin kovin huolissaan. Itsestään hän ei paljoa avaudu ja kun avautuu, se tapahtuu harkiten paitsi ehkä joskus kännissä mutta eihän niitä juttuja kukaan kuitenkaan muista.

Minulta Tarja ei ole aikoihin kysynyt kuulumisia. Ei, vaikka yhteinen ystävämme on useaan otteeseen kehottanut häntä soittamaan minulle ja kysymään itse, onko minulla kaikki hyvin. Ei Tarja taida uskaltaa. Tarja ei varmaan oikein tiedä, mitä hän sanoisi minulle, koska ei hän oikeasti välitä. Hän on vain utelias ja siksi hän kysyy, onko kaikki hyvin. Tarja rakastaa juoruja ja skandaaleja normaalia enemmän. Tarja ei osaa pitää mitään asioita omana tietonaan. Hän on yleinen tietotoimisto, joka takuuvarmasti levittää kaikkien asiat kaikille.

Otettuani yliannostuksen ja jouduttuani sairaalaan, soitin hänelle ja kerroin. Hän ei tullut katsomaan minua mutta hän soitti entiselle työkaverilleni ja kertoi tilanteestani. Jonkin aikaa tämän tapauksen jälkeen menimme samoihin juhliin ja oli todella yllätys huomata, että myös minulle vähemmän tutut ihmiset tiesivät yhtä ja toista sairastumisestani. Juhlafiilis vähän laski. Kun myöhemmin otin asian Tarjan kanssa puheeksi, hän puolustautui sanomalla, että hän oli niin huolissaan ja että hänen oli pakko puhua asiasta jonkun kanssa. Ei hän pyytänyt anteeksi.

En mä taida huomenna mennä Tarjan luokse kylään. En suostu olemaan lähipiirini oma Johanna Tukiainen, jonka sekoiluilla väritetään omaa harmaata arkea.

Erakko

Viime viikon perjantaina tapahtui jotain odottamatonta ja tavallisuudesta poikkeavaa. Sain eräältä kaverilta tekstiviestin, jossa hän kyseli kuulumisia ja ehdotti tapaamista. Häkellyin täysin, enkä tiennyt mitä tehdä. Sosiaaliset kontaktini ovat jo hyvin pitkään rajoittuneet lähinnä työpaikalle ja kumma kyllä, vaikka valitan ja suren yksinäisyyttäni ja läheisten ihmisten kaipuuni on suuri, olen silti jotenkin jo sopeutunut ja hyväksynyt tilanteen. Aiemmin päivä, etten työpaikan ulkopuolella ollut jollain lailla tekemisissä kavereideni tms kanssa, oli harvinainen poikkeus. Nyt voi mennä helposti viikkokin, etten juttele kuin terapeutilleni (ja tietty Rompulalle).

Tuntuu, etten enää osaa olla ihmisten kanssa ja tuntuu jopa helpommalta olla yksin kotona. Pelottaa, mitä tapahtuu, jos lähtee ulos tapaamaan ihmisiä. Pelottaa, ettei kukaan viihdy seurassani, koska en ole se sama ihminen, joka olen ollut. Olen vain varjo siitä entisestä, harmaa ja tylsä. En jaksa nauraa ja naurattaa.

Kesti kolme päivää ennen kuin sain vastattua viestiin. Vastaukseni oli ihan perseestä. Miksi en pysty olemaan iloinen ja sopimaan tapaamista, kun joku vaivautuu ottamaan yhteyttä? Siitähän olen viimeiset puoli vuotta terapeutilleni kitissyt. Miksei kukaan soita/laita viestiä/halua tavata/kysy kuulumisia? Haluaisin haluta lähteä tämän kaverin kanssa parille vaikka heti huomenna mutta jään mieluummin kotiin, laitan kotipantsit ja pörrösukat jalkaan ja pyörin itsesäälissä. Todella hyvä valinta.

En ole ikinä aiemmin elämässäni pelännyt tai ahdistunut sosiaalisissa tilanteissa. Nyt tuntuu tukalalta lähteä ihmisten ilmoille ja olla aivan eri roolissa, mitä silloin kun vielä kaikki oli ok. Uusien Puoli vuotta vanhojen työkavereiden kanssa on helpompaa, sillä he eivät tunteneet minua ennen sairastumista ja roolini porukassa on muovautunut kuluneen kouluvuoden aikana, eikä vertailua menneisyyteen ole. Kukaan ei ole odottanut minulta mitään. Olen töissä juuri sellainen kun olen. Ehkä juuri sen takia olen viihtynyt työpaikalla paremmin kuin vapaalla. Joo, tiedän, surullista.

Onneksi huomenna pääsen terapeuttini juttusille. Ehkä hän osaa auttaa tämän ongelman ratkomisessa. Tai sitten musta on tullut erakko. Eikä se kai niin paha asia olisi, pääasia, että se olisi oma valinta ja että se tuntuisi hyvältä. Nyt ei kuitenkaan tunnu.

Suorittamassa arkea

Tää viikko ei oo mennytkään niin perseelleen, mitä maanantaina herätessäni pelkäsin. Pessimisti ei pettynyt tälläkään kertaa. Oma tehokkuuteni on ylittänyt kaikki odotukset. Tosin tässä kohtaa on hyvä ehkä muistuttaa, että se mitä omalla kohdallani pidän tehokkuutena, voi muiden mielestä tuntua huonolta sanavalinnalta.

En ole moneen kuukauteen jaksanut lukea. Nyt vihdoin alotin uuden dekkarin (Lars Keplerin Paganinkontraktet) ja lukuinto löytyi. Toinen mahtava saavutus oli pyykinpesu, tosin ne pyykit on nyt kolmatta päivää kuivumassa ja pyykkikori on edelleen täynnä. Töissä paikkailin sairastuneen kolleegan hommia, vaikka omissakin on ihan riittämiin tehtävää. Hiuksetkin oon saanut pestyä kahteen kertaan ja osan tiskivuoresta tiskattua. Ei varmaan tarvii kuin hetki odottaa, kyllä tää suorittamispuuska pian katoaa.

Vielä kuitenkin jos saisin yhden ikävän ihmissuhdedraaman selvitettyä niin tää viikko olis ihan toppen.