Shhh...

Vähän läheisemmissä tai tutummissa ihmissuhteissa mulla toistuu tosi usein tilanne, jossa soimaan itteäni ja toteen ihan epänormaalin usein, että olis taas vaan pitänyt pitää turpa kiinni. Mä oon liian suorasanainen tähän hiljaiseen ja vaikenevaan kultturiin. Kaikesta tästä masiksesta ja vetäytymisestä huolimatta mä olen edelleen säilyttänyt sen päänaukojan ominaisuuden (jee!!!), ehkä se on hieman laimentunut mutta olemassa se edelleen on.

Terapeutti sanoi, että se on mun vahvuus, kun olen muka niin rohkea, että uskallan sanoa ääneen ajatukseni ja pitää puoliani. Musta ei itestäni vaan tunnu yhtään siltä. Tuntuu siltä, että olis helpompaa, jos olis samanlainen väistelijä niinku monet muut. Silloin ei syntyis konflikteja kenekään kanssa. Ois vaan taitava pujottelija ja väistelis aina ongelmia ja tarvittaessa feikkais, et kaikki on ihan perfekt, vaikka oikeesti vituttais joku asia ihan jäätävän paljon.

Mulle ihmissuhteissa puhuminen on vaan jotenkin ihan älyttömän tärkeää ja haluan, että asiat aina puhutaan, eikä vaan lakasta maton alle ja hamstrata hampaiden väliin. Mistäs tää mun jankkaamisvimma sitten johtuu? No äitisuhteesta tietty! Me ei oikeestaan ikinä olla voitu puhua mistään oikeesti tärkeistä asioista ja osin ehkä sen takia meidän välitkin on jääneet tosi etäisiksi. Tän takia mulle puhumattomuus merkkaa samaa kun etäisyys. Tätä samaa etäisyyttä yritän muissa suhteissa sitten välttää ja ehkä sen takia mulle puhuminen on keino yrittää muodostaa suhdetta läheisemmäksi. No vituikshan se koko ajan menee, todella yllättävää.

Ongelma on varmaan se, että matonallelakasija ei haluu puhua ja mä taas haluan (loputtoman paljon). Kun mä sitten rohkaistun ja nostan kisun pöydälle, se toinen ahdistuu ja joko katoaa savuna ilmaan tai ryhtyy vastahyökkäykseen asioilla, joilla olen häntä loukannut (mutta joista hän ei ole aiemmin sanonut sanaakaan). Harvoin niitä asioita sit saa selvitettyä ja mulle jää vaan syyllisyys siitä, et oon kauheen hankala ihminen, kun haluun puida jotain paskajuttua. Mulle ei vaan mee jakeluun, että miten muut ihmiset tekee ton. Miten ongelmat ja ikävät asiat oikeaoppisesti tungetaan komeron perukoille odottamaan juuri oikeaa hetkeä? Ja miten pidetään huoli, että ne pysyy siellä jopa viiden promillen humalassa tai kuolinvuoteella?

Musta tuntuu, että mun maton alle ei vaan enää mahdu mitään. Saispa käsiteltyä menneet jutut, jotka vie kauheesti tilaa. No niin, sitä kai siellä terapiassa yritetään tehdä mut oishan se helpompaa tehdä se käsittely asiaan liittyvän ihmisen kanssa. Mä en jaksa ihmissuhteita, joissa on koko ajan jotain draamaa, joka jää vellomaan ja painamaan rintaa ja josta jää olo, että olis taas vaan pitänyt pitää turpa kiinni.