Mun uudessa sängyssä on jotain ihmeellistä taikaa. Mä oon vihdoin saanut nukuttua kunnon yöunet (leimiä, I know, normaalit ihmiset aattelee varmasti jotain ihan muuta kuin nukkumista, kun on puhutaan taikavoimia omaavasta sängystä). Olotila oli jo sen verran paska, että meinasin vaihtaa tän blogin nimeks Elämä väsyttää ja perään iso huutomerkki. Mutta nyt sen voi säästää johonkin myöhempään epätoivon hetkeen, toppen! Jotta mun elämä ei nyt kuulostaisi ihan liian mahtavalta niin pakko mainita, että kyllä ne painajaiset löys mut tänne uuteenki sänkyyn. Näin taas unta siitä eräästä ihmisestä mun menneisyydestä. Sillä on ihan kohta syntymäpäivät ja mä oon sekä valveilla että unessa jahkaillu, että miten ottasin yhteyttä vai otanko ollenkaan. Eikä se vitun terapeuttikaan voi sanoa, että mitä mun pitäis tehdä. Varmaan sorrun epätoivon ja hulluuden hetkellä kirjottamaan jonkun sydäntä särkevän ja ärsyttävän sähköpostin ja pilaan kaiken. Eipä olis eka kerta.
No mutta onneksi mulla on toi projekti polttarikansio! Sitä kun rupee väsäämään niin jo unohtuu huolet ja murheet. Liimaa vähän kimalle tähtiä ja glitteriä ja kaikki näyttää paremmalta. Mua vähän huolestuttaa, kun mä sain ihan täysin vapaat kädet toteuttaa tän kansion. Mutta voi sitten muu porukka syyttää itseään, kun eivät tarkempia ohjeita/vaatimuksia antaneet. Mä oon nyt ottanut tän vähän niinkun harjotuksen kannalta (siis ei tulevia polttarikansioita, vaan omaa lomakuva-albumia varten), että sitten kun teen omista kuvista kansion, niin siitä tulee ihan superhieno. Jos ollaan ihan rehellisiä, niin mä kyllä tykkään tollasesta piipertämisestä. Oon vaan niin saakelin laiska, etten ikinä jaksa esim kehittää kuvia. Ja kyllä, vaikka olen lähellä kolmeekymppiä, mulla on askartelulaatikko, jossa on glitteriä, tarroja, teippejä, värillistä paperia, tusseja jne. You name it, I got it.
Nyt varmaan vois mennä jatkamaan askarteluu paskarteluu, niin pääsee sitten joku päivä tekemään sitä omaa albumia, kun omassa elämässä on niin paljon niitä ihania hetkiä, jotka haluan säilyttää muistojen kirjasessa. Taitaa tulla albumi täyteen kuvia Rompanista ja Taimaan kulkukissoista.
Ou well. Elämässä on hetkiä. Mulla ne nyt vaan ei satu olemaan yhtä glamourin täyteisiä niinkuin facebookin mukaan kaikilla muilla.
Jaksoin vihdoin lähteä huonekaluliikkeeseen (turha tässä on mitään kaupan nimiä mainita, kaikkihan me sieltä samasta paikasta ne huonekalut haetaan) ostamaan uutta sänkyä, josta olen jo jonkin aikaa haaveillut. Visan heilauttaminen tuntui tosin jo niin ylitsepääsemättömän haastavalta, että en ymmärrä, miten kykenin auttamaan patjan kantamisessa ja vanhan sängyn hävittämisessä. Yritin kyllä vihjata amk-insinöörille, jolla oli päävastuu tän sänkyprojektin toteutuksessa, että soittas nyt hyvä ihminen jonku itelleen avuksi.
Kaikki meni melkein hyvin. Yksi osa puuttui, en tiedä mikä ja mistä mutta projektipäälikkö toimitti ja asensi sen sitten jälkikäteen. Eikä mun tarvinnut rasittaa itseäni kohtuuttoman paljoa. Nyt mä sain siis 20 senttiä lisää lepotilaa ja ostin myös pari uutta lakanaa, niin on sitten ihanan puhtoista ja neitseellistä kieriskellä sängyn pohjalla itsesäälissä.
Sijauspatjan pitäis nyt olla ihan viimestä huutoa ja parasta mitä rahalla saa edullisesta huonekaluliikkeestä. Että tässä pedissä nukutaan/valvotaan nyt sitten hautaan asti, uutta ei oo ikinä varaa ostaa.
Jos mun aiemmin oli vaikeeta mahdotonta päästä sängystä ylös, niin jännä nähdä helpottaako tää uuden sängyn hankkiminen asiaa ollenkaan, vai tuleeko siellä maattua nyt vieläkin enemmän. Mä ainaskin yritän etten enää söis sängyssä, ettei sit tartte nukkua jossain ruanmurujen seassa. Karkkia ja herkkuja ei tietenkään lasketa. Nyt alakerran pianistin säestyksellä koklaamaan, miten hyvin päikkärit uudessa pedissä sujuu. On meinaa vähä väsy, viime yö meni taas neljän tunnin unilla. Että Sweet dreams vaan mulle ja teille kaikille!
Kävin viikonloppuna näyttämässä hapanta naamaani ihmisten ilmoilla. Syy: lapsuuden kaverin polttarit. Häät pidetään onneksi ulkomailla, joten sinne ei tartte mennä (jesh!). Mä en oikeen oo ikinä välittänyt mistään häähömpötyksistä. En haluaisi uskoa, että syynä olisi kateus morsiammia kohtaan, vaan ehkä enemminkin omat tunnevammat, jotka estävät mua nauttimasta normaalien ihmisten tavoin häissä pursuavista rakkauden julistuksista. Jollain sairaalla tavalla mä itse olen aina kokenut hautajaiset jotenkin aidompina ja tunnepitoisempina.
Nää polttarit meni yllättäen ihan kivasti (pessimisti ei taaskaan pettynyt), vaikka ohjelma oli täynnä kliseitä. Itsehän en tietenkään viitsinyt mennä suunnittelupalaveriin kertomaan loistavia ideoitani tai muutenkaan laittaa tikkuakaan ristiin koko homman eteen. Kännipäissäni piti sitten kuitenkin lupautua askartelemaan se saakelin polttarikansio (kuka vitun urpo on edes keksiny et joku vitun kansio pitää kasaa?? ), koska olen niin vitun hyvä kaikessa (en edes jaksa miettiä, mitähän muuta on taas tullu huudeltua). Et nyt mä sit juuri ja juuri darrasta selvittyäni hikoilen tän askarteluprojektin kanssa.
Vaikka alkoholi ei kuulu viranomaissuositusten mukaiseen ravintoympyrään, niin kyllä se vaihteeksi ruokki kehoa ja mieltä ihan mukavasti. Känni toimi myös hyvänä unilääkkeenä. Sain pitkästä aikaa nukuttua.
Sano muut mitä hyvänsä niin kyllä elämään saa sisältöä punaviinitonkasta ja epävakaasta psyykeestä.
p.s. Uudet Estellen kuvat on aivan ihania. Mä herkistyin eilen illalla ihan täysin, kun näin ne. Onneks Ruotsin hovi ymmärsi julkistaa ne vasta maanantaina. Ei mun pää ois kestänyt darraa yhdistettynä tollasiin liikkiskuviin Ruotsin kuninkaallisista. Vickan oli mun mielestä tosi onnistunut niissä kuvissa.
Kaikki on taas tietenkin odottanut kuumeisesti, että mitähän paskaa mä oon viime yönä saanut kirjotettua. Tää teksti on kyllä yöllisiä tuotoksiani mutta ei viime yöltä. Tää vaan on odottanut julkaisua tuolla luonnokset-kansiossa jonkin aikaa. Ja kyllä, olen samaa mieltä. Mulla pitäsi olla joku aikalukko (niinku toisilla alkolukko) nettiin/blogiin, ettei pääsis yöllä kirjottelemaan/lukemaan mitä sattuu soopaa. Mutta kun ei ole, ou well.
Mulla oli äskettäin vuosipäivä tai oikeestaan kaksi. Niistä molemmat olis kait voinut olla mun kuoleman vuosipäiviä. Ensimmäinen yritys tapahtui melko pian Aurorasta päästyäni ja toinen muutamaa viikkoa myöhemmin. Tää aihe on hankala ja mä häpeän itseäni sen takia, että yritin itsemurhaa. Mä olin silloin todella väsynyt ja olo oli ihan toivoton (seliseliseli). Sairaalasta kotiuduttuani jäin tosi yksin. Kaikki kai luuli, että mut oli saatu korjattua, koska tää hullu päästettiin sieltä suljetulta vapaaksi. Jos mulla olis ollut kainalosauvat ja kipsi, kaupassakäynti- ja siivousapua olisi varmasti ollut enemmän tarjolla.
Ekalla kerralla mä vedin ketipinoria kuulemma tappavan annoksen. No sehän siis mulla oli kai alunperin tarkoituksenakin, että en ymmärrä mitä se sairaalan väki nyt siihen takertui. Mä en ihan tarkalleen muista kaikkea, mitä siinä tapahtui mutta jossain vaiheessa soitin yhdelle kaverille, joka sitten soitti ambulanssin (ja sen jälkeen se koki velvollisuudekseen tiedottaa kaikkia yhteisiä tuttavia tapahtuneesta muttei jaksanut tulla sairaalaan katsomaan, että olenko kunnossa, hyvin olen "ystäväni" valinnut). Että vituiks meni sitten se ja pääsin jouduin takas Auroraan pariks päiväks. Seuraava yritys päättyi siihen, että äiti löysi mut kotoota lattialta ja sit taas mentiin pillit soiden sairaalaan. Äiti oli huolestunut, kun mä en vastannut puhelimeen ja tuli vara-avaimilla sisään.
Ihmisten reaktiot oli tosi perseestä, juoruamista selän takana, totaalista ignooramista, vähättelyä, suuttumusta jne. Mun isosiskon ehkä erikoisin. Sillä itsellään oli reilut kymmen vuotta sitten paha huumeongelma (ja nyt ei siis oo kyse mistään pilven poltosta) ja se on itsekin aiheuttanut aikalailla huolta kaikille ja on ollut lähellä kuolemaa useamman kerran. Silti mun sisko oli ekana tuomitsemassa ja huutamassa mulle sitä, kuinka itsekäs mä olen, kun aiheutan äidille, hänelle ja kaikille näin paljon huolta.
Nyt me ei olla vuoteen oltu tekemisissä oikeestaan ollenkaan. Se muutti syksyllä, en tiedä mihin. Enkä saanut kutsua sen tyttären synttäreillekään. No tähän väliin pakko mainita, että mä en ole ainoa sen sukulainen, joka on sen mustalla listalla ja johon se on katkassu välit. Vituttaa melko rankasti, että äiti varoo sekaantumasta koko asiaan. Se ei halua, että sisko suuttuu sille, koska sitten sisko ei antais sen nähdä sen lastenlasta. Siskolla on yliote äidistä ton lapsenlapsijutun taikia ja mä taas oon etääntynyt niistä molemmista. Musta tuntuu, että äiti valitsi mun siskon, vaikka mä olin se, joka sillä hetkellä olis tarvinnut perheen apua ihan niinku sisko silloin huumevuosien jälkeen.
Mun oma suhtautumiseni itsemurhaan on vuoden aikana vähän muuttunut, enkä osaa sanoa halusinko ihan oikeasti silloinkaan kuolla. Mä olin vaan niin älyttömän uupunut. Tän hetken tunnetilan voisi kiteyttää lainaamalla Ann HeberleiniäJag vill inte dö, jag vill bara inte leva / En halua kuolla, en vain halua/jaksa elää.
Siskoni yritti ekan itsemurhayritykseni jälkeen kai jotenki puhua mulle järkeä (kovin hyvin onnistumatta) ja mainitsi tän Hectorin biisin. Mulle siitä jäi mieleen vaan se, että kuolleet unohdetaan, eikä ketään surra ikuisesti, muiden elämä jatkuu (tosi kannustavaa). Mutta entä jos on elossa ja tuntuu siltä, että on jo unohdettu, pitäiskö silti jaksaa/haluta elää?
Hei, silloin kun sä seisot sillä sillankaiteella,
tai kun makaat niska sopivasti junanraiteella
ja olet päättänyt näin...
Tai juuri kun oot unilääkepullon avannut,
taikka pyssy ohimolla lähtörunos tavannut,
kun olet päättänyt näin...
Älä tee sitä!
Hei, älä tee sitä!
Hei, ennen kuin sun valtimosi auki ratkeaa,
tai ennen kuin sun niska silmukassa katkeaa,
ja olet päättänyt näin...
Älä tee sitä!
Hei, älä tee sitä!
Jos sä teet sen hirmutyön,
valvon vuokses yhden yön.
Sitten olet vain ei-kukaan,
minua et ota mukaan.
Annan anteeksi,
mut itseäni aion puolustaa:
sinut unohtaa...
Siis älä tee sitä!
Hei, älä tee sitä!
Hei, juuri kun sä ikkunaasi auki vetäiset,
tai punaisessa kylvyssä näet näyt etäiset
ja olet päättänyt näin...
Älä tee sitä!
Hei, älä tee sitä!
Paljon vielä löytää vois,
miksi kiirehtiä pois?
Silti estä ei sua kukaan,
mutta ketään et saa mukaan!
Annan anteeksi,
mut itseäni aion puolustaa:
sinut unohtaa...Siis älä tee sitä!
Hei, älä tee sitä!
Hei, älä tee sitä!
Että tällaset perjantaifiilikset.
Hectorin biisin sanat kopioitu täältä.
Nyt mä olen pohjalla, totaalisesti. Mä eksyin tänää zumbaamaan, ekaa kertaa. Ihan en tavottanut sitä zumban syvintä ajatusta (vaikka ohjaaja oli melko kuuma ja selkeesti sillä oli rytmi veressä, näyttää zumbaaminen tv-shopin mainoksessa paremmalta) mutta tajusin, että mä en osaa ketkuttaa hartioita. Mulla heilu vaan pää ja perseläskit, kun piti jotain sheikkailla. No ei tällanen pallopelejä koko ikänsä pelannut rymistelijä voi osata. Muut osas ja masens, kun oon niin jäykkä.
Huomasin tällasen uutisen mutta mua ei kyllä ole haastateltu tohon tutkimukseen. Mielihyvä on ollu kaukana, kun oon viime aikoina jumpannut. Maanantaina meinasin oksentaa lihaskuntotunnin jälkeen/aikana ja yks päivä olin pyörtyy kesken steppailutunnin, kun alko se laudalle hyppiminen tekeen tiukkaa (meinasin pari kertaa hyppää ohi ja kaatuu, siin kohtaa tajusin et nyt on mulla oma tauko). Ehkä pitää olla jotenki riittävän hyvis sheipeis et voi tuntee muutakin kun tuskaa liikunnan aikana.
Kuvan pyörä ei liity juttuu
Mutta pieni mielihyvä tuli, kun maanantaina kävin jumpan jälkeen punnituksessa ja lukema oli -0,2 kg edelliseen kertaan verrattuna. Asia oli onneksi helposti korjattavissa. Menin kauppahalliin lounastamaan kermaista kalakeittoa. Tää mun "laihduttaminen" sujuu tosi hyvin aina sillon, kun mä en syö. Mutta kohta vois kaivaa pyörän hangesta, koska ainakin tossa lämmitetyllä Aleksilla on lumet sulanut aika kivasti. Sitten ei tarttis ehkä zumbailla ja mennä pummilla niin paljoa.
Itä-Suomen yliopistossa on tehty mielenkiintonen väitöstutkimus. Rupesi vaan mietityttämään, että olisikohan mun mielenterveysongelmat ollu ennaltaehkäistävissä. Mäkin saattaisin sitten olla kunnollinen veroja paljon maksava ja uusia hyviä veronmaksajia tekevä ihminen, enkä tällanen korkeakoulutettu työtön hullu.
Muistaakseni syrjäytymiseen liittyen on myös tehty vähän samantapainen tutkimus. Pointtina siinä oli, että mitä aikaisemmassa vaiheessa varsinki siinä riskiryhmässä oleviin lapsukaisiin panostetaan (erityispäiväkodit, iltapäiväkerhot jne), sitä tuottoisampia kansalaisia niistä sitten aikuisena tulee.
Kaikista tutkimuksista huolimatta, tuntuu kuitenkin siltä, että muutos tapahtuu kovin hitaasti, jos ollenkaan. On kyllä ollut mahtavaa huomata, että tässä maassa tärkeysjärjestys on kohdallaan. Lööpit on täynnä Wallinin naamaa ja ihmiset on ihan paskana, kun joku vitun varuskunta lakkautetaan, jotta saadaan säästöjä. Kuka vois olla paskana kaikkien meidän laman lasten puolesta, joiden mielenterveysongelmia ei ennaltaehkäisty?
Vaikka kuinka yritän tällai aamulla oikolukea yön pimeinä tunteina tehtyjä aikaansaannoksia, ei tässä tekstissä taaskaan taida olla mitään tolkkua mutta antaa mennä. Jännä miten yöllä ne omat ajatukset tuntuu niiiiin deepeiltä ja fiksuilta. Päivä kun valkenee tulee karu totuus esiin. Tässä kohtaa voisi tehdä taas jonku vertaukset/viittauksen Tuksun blogiin ja sen ajatuksen kulkuun mutta en viitsi nyt dissata itseäni enää enempää.
Muistaakseni mulla oli joku visio (jotain suurta varmasti) tän blogin suhteen sillon reilu pari kuukautta sitten, kun mä aloin kirjottamaan tätä. Nyt mä oon ihan totaalisesti kadottanut tän mun vision. Mä tykkään kirjottaa, se on mukavaa ajankulua. Mutta tän piti olla mulle muutakin. Mun oli tarkotus tehä muutakin kun vaan kirjottaa söpösti ja mukahauskasti jostain typeristä kommelluksista.
Mä oon niin kateellinen niille, jotka osaa/pystyy tarttumaan siihen asiaansa ja näpyttään sen siihen näytölle. Oli kyse sitten jostain muotihässäköistä, sisutusjutskista tai omista/naapurin mielenterveysongelmista. Mulla se ei oikeen suju. Mulla on punanen lanka kateissa, enkä mä edes tiedä haluanko mä oikeesti löytää sitä. Että haluanko mä oikeesti kirjottaa niistä jutuista, mistä mä oikeesti olin aatellu kirjottaa. Siinä olis tietty se vaara, että saattas tulla melko paha mieli. On niin paljon helpompi kirjottaa jotain suhteellisen arkipäivästä paskaa.
Mun elämässä paskan määrä on nyt jonkin aikaa pysynyt aikalailla vakiona, ei suuria heittoja suuntaan tai toiseen. Syksyllä piti jaksaa palata töihin, kaikki energia ja terapiasessiot tuli käytettyä työssäjaksamisen yllläpitämiseen. Ei ollut voimia jatkaa menneiden asioiden käsittelyä ja puimista. Nyt tuntuu siltä, että on liikaa asioita, joista pitäisi puhua mm terapeutin kanssa. Ihan kuin sisälle ois patoutunut monen kuukauden tuntemukset. Mä en oo kirjottanut päiväkirjaakaan ikuisuuksiin. En jaksais aatella niitä asioita, joiden takia on niin saatanan huono olla. Siinä on riittävästi jaksamista, että jaksaa sitä huonoa oloa.
Ja sitten toisaalta mua pelottaa, että vointi menee huonompaan suuntaan, jos taas kaikki padot aukee ja ikävät asiat tulee takas pintaan. Nyt mä selviin yksin jotenkuten tästä arjen pyörityksestä mutta oon jumissa, enkä pääse eteenpäin toipumisessa. Ehkä tästä vois olla hyvä mainita sille mun maksulliselle juttukaverille. Vittu kun se ei lue ajatuksia.
p.s. tähän ahdistukseen saattaa kyllä vähän vaikuttaa vitun huonosti nukutut/valvotut yöt ja menkat (aina hyvä tekosyy asialle kun asialle).
Minkä ihmeen takia yöllä hereillä oleminen on vähemmän ahdistavaa kun päivällä valvetilassa oleminen? Voisko joku paijata mut uneen ja valvoa vieressä ihan vaan varmuuden vuoksi?
Mä huomasin tänää ilokseni, etten ole tän kylän ainoa ihminen, jolla on liikaa aikaa päivisin, että voi lorvia kaupungilla. Mä oon potenut niin suunnatonta huonoa omaatuntoa siitä, etten käy töissä/opiskele/tee mitään järkevää ja nyt mä sain ainakin hetkellisen synninpäästön. Mä menin tänään nimittäin yhen opekaverin kanssa treffaamaan Maria Montazamia (täähän oli vähän niinkun jo oman ammatin takia pakollinen juttu) ja siellähän oli vaikka kuinka paljon ihmisiä, joilla ei myöskään näemmä ole päivisin mitään järkevää tekemistä. Mä oikeesti luulin, että me ollaan suunnilleen ainoot ihmiset siellä, koska eihän normaaleilla ihmisillä pitäis olla päivällä aikaa jonotella jossain ostoskeskuksessa tuntitolkulla (eikä normaalit ihmiset kai jonottele minkään kotirouvan tapaamista). Mä oon edellisen kerran oikeesti ollut yhtä innoissani jouluna '86, kun saatin siskon kanssa pukilta stiga.
Hiuspehko ja brun-utan-sol
No siellä me kiltisti seistiin jonossa, kunnes todellisuus iski. Jono on liian pitkä ja aikaa liian vähän. Todettiin, että nyt tarvii keksiä uus suunnitelma. Koska mä en ollut kännissä, en kehdannut lähteä kiilaamaan (kuten ehkä joskus jossain baarijonoissa, anteeks nyt vaan kaikille), myöskään sen meikkipussin ostaminen ei oikeen innostanut, joten päätettiin mennä pokalla vaan tunkemaan siihen lähistölle, että jos edes jonkun kivan kuvan saisi otettua siitä vaaleesta hiuspehkosta ja feikkirusketuksesta.
Päästiinkin sitten ihan hyviin asemiin kuvaamaan Marian nimmareitten jakamista. Kunnon fanina (voiko yli 15-vuotias ihminen olla fani?) mä olin ottanut Maria Montazamin kirjan mukaan ja onnistuin sitten vonkaamaan meille nimmarit. Kyllä se selostajamies siinä ekana hätyytteli meitä jonottamaan mutta kun mä heilutin sen kämäsen fanikortin sijaan sitä kirjaa niin se lämpes sitten. Ja saatiin sitten vaihtaa Marian kanssa pari sanaa, kun se kysyi meidän nimet. Mä haluan yleensä liputtaa kiltteyden ja pehmeiden arvojen puolesta mutta moral of the story: kiltit tytöt jonottaa ja jää ilman.
Rakkaudella Maria Montazami
Vad sa du?
Jos nyt jotain tästä mahtavasta kohtaamisesta jäi erityisesti mieleen niin ehkä ekana pakko mainita, että Maria Montazami on kookkaampi kuin olin luullut. Kyllähän ne yli 10 sentin korotkin tekee tehtävänsä mutta siis esim. sen kädet oli oikeesti isot (ehkä mulla ei kyl oo varaa täs kauheesti huudella, kun itelle sopivat lapaset löytyy lastenosastolta). Se oli myös melko väsyneen näkönen. Tiedä sitten oliko sillä menny edellisenä iltana myöhäseen vai onko toi julkkiksena oleminen oikeesti niin uuvuttavaa hommaa. Mut se puhetyyli oli se sama. Ihan mahtava.
Aluks mua jäi vähän harmittamaan, että me ei saatu kaverikuvaa Marian kanssa. Kun käytiin sitten lounalla tän mun opekaverin kanssa ja puitiin tätä mahtavaa kokemusta, tajusin, että parempiahan näistä kuvista tuli kun niissä on vaan Maria. Mitä lisäarvoa kaks leimiä harmaavarpusta olis näihin kuviin tuonut?
Ja tiedoksi vaan vielä kaikille, että tää mun opekaveri on ihan virassa oleva ihminen, vaikka sillä olikin päivällä aikaa tällasille hömpötyksille. Eikä luokan oveenkaan ollut tarvinnut laittaa lappua "oppitunnit peruttu", koska kaverillani päättyy perjantaisin opetus kymmeneltä. Mut hei, ammatinvalintakysymys!
Spårapysäkillä osui tänään silmään mainos, jossa Suomen ykkös mäkikotka lateli jonku niistä monista viisauksistaan. Mun ehkä oma suosikkini näistä on Matin mahtava analyysi rakkaudesta.
Rakkaus on kuin lankakerä - se alkaa ja loppuu
Säärystimet vieläkin kesken, lankakerä loppui
Näinhän se on. Omalla kohdallani se rakkaus on joka vitun kerta loppunut. Jotenkin nyt ehkä kaikista Matin sekoiluista huolimatta ois niin kiva, jos se sais hommat kuosiin ja ettei se lankakerä sen Sussun kanssa ihan heti loppuis. Nythän ne haasteet vasta on edessä, kun se kaukosuhde Matin vankilasta vapautumisen johdosta päätty.
Onhan se vaikeeta olla tollanen julkisuuden henkilö. joskus kun oltiin kavereiden kanssa lauluravintola Pataässässä niin ihan törkeesti vaan mentiin häiritseen Mattia ja vongattiin nimmarit tisseihin. Seuraavana päivänä sillonen poikaystävä vähän ihmetteli kyllä, että mitä sotkua mun tississä on. Meinas tulla riita, kun se ei heti tajunnut, et ei se oo mikään sotku, vaan Matin nimmari.
Älä myöskään unohda näitä:
"Ehkä otin, ehkä en, so not, kunhan hyppy kulkee."
"En suosittele antabusta kenellekään. Sen kanssa ryypätessä tulee ihan kammottava olo."
"En ole ulkona kuvioista, olen pihalla."
"Kaikki on all right ainakin minulla. En tiedä, onko muilla."
Tietääkö joku, mikä on torkuttamisen maailmanennätys?
Rolle lempparipuuhassaan
Mun oma personal best on noin 1,5h (tänään torkutin vaan tunnin). Vanhassa puhelimessa herätys sammui itestään tunnin jälkeen, en tosin tajunnut sitä ennen kuin muutaman pommiin nukkumisen jälkeen. Nuorempana kollina Rompan toimi näppärästi sinnikkäänä herättäjänä, jota ei saanut pois päältä yhtä helposti kuin herätyskelloa. Nykyään Rompankin on jo tottunut torkuttaja. Se lähinnä kääntää kylkeä tai katsoo mua vittuuntuneena, kun herätyskello soi. Mun aamu-unisuudesta ja sängystänousemisinhotuksesta huolimatta mä kyllä menen töihin ihan ajoissa. Mä vaan laitan kellon soimaan sen verran aikasin, että ehdin noin puol tuntia torkuttaa, skippaan aamiaisen ja jos on oikeen kiire meikkaan matkalla töihin. Eräs miespuolinen kollega sanoi mulle kerran, että vain nainen voi toimia noin. Mä tavallaan ymmärrä. Enemmänhän unta tulis ilman torkuttamista mutta kun ne minuutit torkkupirahdusten välillä on mun mielestä makoisinta unta mitä on (päikkäreiden lisäks).
Nukkuminen on muutenkin niin saatanan vaikeeta. Mä en enää syö iltasin mitään lääkkeitä (vaikka ehkä pitäs), koska musta tuntui, että olin ihan koomassa seuraavana päivänä. Sairaalassa olessa se oli ihan ideaalitilanne, meni aika hirveen nopsaa ja kivasti, kun oli ihan pihalla 247 (tässä ehkä selitys sille, miksi en muista tammi- maaliskuusta 2011 hirveesti mitään). Työelämään yhdistettynä vitullinen iltalääkitys ei kuitenkaan mulle sopinut. Toisaalta ei kyllä sovi vitullinen valvominenkaan. Viime keväänä menin muutaman kerran aamulla töihin ilman, että olin nukkunut minuuttiakaan edellisenä yönä. Olotila muistutti etäisesti humalaa tai krapulaa (vanhan viinan haju vaan puuttui).
Nykyisin nukahtaminen harvemmin on se ongelma. Mä kyllä tavallisesti saan unen päästä kiinni jos yritän (en kyllä aina yritän koska valvominen yöllä on kivaa) mutta uni on todella katkonaista. Kuulemma tyypillinen masennuksen oire, great. Yleensä herään aamuyöstä useaksi tunniksi. Sitten mä surffailen netissä tai katon jotain paskaa telkkariohjelmaa ja uni tulee uudelleen siinä viiden jälkeen. Aamulla herätyskellon soidessa tuntuu kuin olisin nukkunut vain muutaman tunnin. Mun oli pakko lopettaa viikonloppuhesarin tilauskin, jotta olis edes teoriassa mahdollista nukkua yhtä soittoa koko yö (joo mä oon nyt näin leimi horo, että mä oikeesti nukun yöt viikonloppuisin). Toinen tyypillinen juttu on terapeutin mukaan se, että yöllä nukkuessani käsittelen näitä hankalia asioita unien avulla. Sekin tosi great. Nää unet on yleensä ihan perseestä ja superahdistavia (mun eksät on jättänyt mut mun unissa nyt joku miljoona kertaa ja tuhannella eri tavalla, on tosi levollinen olo kun herää). Ja sit se toistuva painajainen. Tää mun painajainen ei tosin oo mikään uus juttu, joka olis tullu kehiin vasta masennuksen myötä. Mä oon niin kauan kun muistan nähnyt aina samaa jahtaamispainajaista erilaisine variaatioineen, eli perusjuttu on aina sama, paikka ja henkilöt vaan välillä vaihtuu. Joku viisas varmaan osais kertoa, mitä syviä alitajunnan juttuja tää jahtaaminen kuvastaa.
Nyt kun en ole säännöllisesti töissä, eikä siis yleensä ole pakkoa herätä aamulla aikaisin, on mulle ollut todella haastavaa pitää vuorokausirytmi normaalina. Valvon helposti pitkälle yöhön ja nukun päivällä, kun muut puurtaa arjen askareiden parissa. Päivällä en millään haluaisi nousta sängystä ja herätä, yöllä sen sijaan mulla ei ole mitään ongelmaa puuhastella kotona ja jos vain kehtaisi, voisin hyvin ryhtyä yöllä esim pesemään pyykkiä tai imuroimaan. Joululomahan mulla käytännössä menikin niin, että nousin sängystä joskus neljän aikaan päivällä ja olin virkeimmiläni illalla, kun normaalit ihmiset menivät nukkumaan. Tää luonnollisesti helpottaa hirveesti muutenkin huonossa jamassa olevien ihmissuhteiden ylläpitämistä sekä oman aktiivisuustason nostamista.
Pitää varmaan vielä kirjottaa pätkä mun suuresta rakkaudesta eli päiväunista. Yleensä jos oon päivällä kotona, enkä tee mitään ihmeempiä niin rojahda sohvalle tai sänkyyn ja siitä seuraa aina päikkärit. Vaikka olisin nukkunut kuinka pitkät ja makosat yöunet, aina on aikaa päiväunille. Muutenhan päikkäreissä ei oo mitään ongelmaa mutta kun se vaikeuttaa sitten entisestään sitä yöllä nukkumista. Toisaalta tällä hetkellä tuntuu, että mikään määrä unta ei oo tarpeeksi. Tää on raivostuttava oravanpyörä. Kun jätän päikkärit väliin, ei se takaa, että yö menisi ihanasti höyhensaarilla mutta sen se takaa, että seuraavana päivänä olen entistä väsyneempi (ja äkäsempi) ja päikkäreiden välttäminen on vielä hankalampaa.
Musta tuntuu muutenkin, että mun unen tarve on ihan loputon. Entisessä elämässä jaksoin painaa viikko tolkulla kiireistä arkea lyhyillä yöunilla ja viikonloppuna en nukkunut senkään vertaa. Mä en kestä tätä jatkuvaa väsymystilaa.
p.s. Älkää vaan sitten kukaan kysykö, että miten tollanen kuvarykelmä tehdään, koska en mä tiedä ja jos joku muka huomas, että blogin ulkoasuun on tullut ihan pikkiriikkinen muutos, niin siitäkään en voi ottaa kunniaa itselleni, vaan kiitos menee amk-insinööriystävälleni. Et tackar o pockar!
Kävin viikonloppuna jumpassa. I know, jo toka urheilusuoritus tässä kuussa. Pitää varoo, ettei tuu ylikuntoon. Se oli joku tällänen perus läskeillekyytiäjahikeäpintaanjumppa. Mun suurin keskittymistä vaikeuttava seikka oli se saakelin peili, jota siellä jumppasalissa ei pääse karkuun edes takarivissä (koska ne edessä olevat mimmit on niin kapeita, ettei meikäläinen pysty niiden takana piileskellä). Hirveen kiva oli katella itseään peilistä vajaan tunnin verran ja tulla siihen lopputulokseen, että hyi yök. Ei tää mun mielipide itsestäni ja omasta ulkomuodosta tullut mulle mitenkään yllätyksenä, mutta koska ärsykkeelle eli peilille altistuminen oli sen verran pitkäkestoista, oli reaktiokin normaalia peiliin tuijottelua voimakkaampi.
Kissasta vois vähän ottaa mallia.
Jumpan jälkeen tein liudan pyhiä lupauksia ruokavalion parantamisesta ja säännöllisemmästä liikunnasta. Jokainen varmaan arvaa, jos ei satu olemaan omakohtaista kokemusta, kuinka hyvin nää itseinhossa tehdyt lupaukset yleensä pitää. Illalla lohturuokaa naamaan ja löysä t-paita päälle. Tosi kiva nyt sitten yrittää liikkua säännöllisemmin ja käydä siellä jumpassa antamassa läskeille kyytiä, kun ne peilit ahdistaa mua ihan vitusti. Yks vaihtoehto vois tietty olla, ettei laittaiskaan piilareita, kun menee treenaamaan. Sitten ei tarttis nähdä omaa peilikuvaa eikä katella kadehtien niitä hoikkia tyttöjä, joita selluliitti ja läski ei oo löytänyt.
Joku jossain oli jonku uutisen mukaan tehnyt taas loistavaa tutkimustyötä ja tullut siihen tulokseen, että peilin tuijottelu ei oo hyväks. Hyvä, että tätäkin asiaa on nyt sit tutkittu. Kiitos.
Kauhallinen itseinhoa ja kateutta aamupalaks tällasena ihanana maanantaina. Selkeesti hyvä viikko tulossa eli entistä vittuuntuneempana kohti uusia peilejä.
p.s. Miksei saleilla voi olla sellasia hoikentavia peilejä kuten esim lintsin naurutalossa? Ainakin mun urheilumotivaatio pysyis korkeemmalla, jos näyttäsin omasta mielestäni paremmalta. Kivempihan se on yrittää pysyä sheipeissä kuin yrittää päästä eroon niistä sivuläskeistä, jotka ei ikinä katoa. Miten kukaan saa motivoitua itsensä tekemään jotain, joka tuntuu toivottomalta.
Rompanilla on kalju kohta sen muuten niin ihanassa turkissa. Ei kai 8-vuotias mirri voi vielä kaljuuntua? Kyseessä ei taida olla mikään ihan tavallinen kesäturkkiinvaihtaminen, koska sen iho näyttäs olevan vähä rikki, ihan kun siinä olisi rupi ja se selvästi arastelee sitä (Harkitsin jo hetken, että laitan tähän kuvankin mukaan, jos joku lukija sattuis oleen eläinlääkäri, mutta en sitten viitsinyt. Eläinlääkärilukijat voi laittaa vaikka kommenttiboksiin viestiä ja antaa pientä konsultointia.). Mä kuitenkin rapsuttelen Rompania aika kokonaisvaltaisesti joka päivä, joten kauaa toi ihokummallisuus sillä ei ole voinut olla. Ahdistaa joka tapauksessa ihan vitusti kahdesta syystä. Ekanaki mitä jos Rompan on sairas, niinku ihan oikeesti. Tokana, me molemmat vihataan käydä lääkärissä.
Hyvä merkki on se, että Rolle näyttäs syövän ja paskovan kuitenkin ihan normaalisti. Juttelin koiranomistajakaverini kanssa ja sain siltä neuvon älä missään nimessä googlaa oireita. Se kuulemma takaa, että mielenrauha on mennyttä. Ei kai auta kun tarkkailla tilannetta ja ottaa alku viikosta yhteyttä eläinlääkäriin, jos ihmeparanemista ei tapahdu.
On tää lemmikin omistaminen kyllä stressaavaa. Mä oon nyt ihan vainoharhanen. Jos Rolle on hetkenki hiljaa vaikka kylppärissä nukkumassa niin mun on pakko käydä koko ajan tsekkaamassa, että se varmasti hengittää ja on elossa vielä. Psyyke ei oikeen kestä.
Siis Hurja viikko takana. Mä en ole yhtään ehtinyt masennella ja ahdistua yksin tukka paskasena peiton alla. Onneks nyt on viikonloppu tulossa, että jos sitten vähän ehtis oleen niinku rauhassa oma itsensä (eli siis tukka paskasena peiton alla). Kävin parina päivänä piikomassa vanhassa duunissa, kun joku oli sairastunut ja sitten mä osallistuin yhteen ammattini kannalta hyödylliseen koulutukseen (näyttää paperilla sitten hyvältä). Näiden lisäksi mä vielä hoidin tärkeintä sukulaissuhdettani ja kävin eläkkeellä olevan tätini luona. Kateltiin jotain 20 vuotta vanhoja valokuvia ja ne kuvat kyl kerto enemmän kun tuhat sanaa ikinä vois. Priceless.
On jotenkin käsittämätöntä, miten uupunut näin vähästä voi olla. Yksi suoritus/päivä on mulle aivan tarpeeksi. Kotiin päästyäni oon joka päivä vaan kaatunut sohvalle ja maannut siinä koko illan. Osasyyllinen tähän on varmasti nyt taas pahentuneet univaikeudet. Vaikka siis oli uuvuttavaa, kun oli näin paljon kaikkea, oli silti piristävää tavata osaa vanhoista työkavereista. No eihän siellä kuukaudessa mikään oo muuttunut. Mirja viettää edelleen kaiket päivät (välkät ja oppitunnit) huutonetissä lastenvaatteita katellen, Tainan perse on edelleen yhtä levee jne. No on siellä tosi mahtaviakin tyyppejä ja nekin oli kumma kyllä kauheen ilosia nähdessään mut (varmaan näyttelivät). Erään kollegan kanssa meillä molemmilla on stort intresse för svenska deckare ja Maria Montazami, joten oli virkistävää vähän jutella kirjoista ja Marian viime aikaisista blogijutuista ja tehtiinpä jopa siinä jossain välissä hauska ruotsinkielinen testi liittyen Maria Montazamiin. Testin mukaan minä ja Minna ollaan tosifaneja (piti tosiaan ihan testi tehdä, että tääkin asia selvisi). Oli vaan kauheen ikävä taas huomata, että ne välitunnit on hirveen lyhyitä. En oikeen meinannut ehtiä mennä niitä sijaistettavia oppitunteja mennä pitämään, kun oli kaikkee juoruttavaa siellä työhuoneessa. (henkilöiden nimet tietty muutettu)
Tänään oli sit vielä terapia ja sen jälkeen kävin kuntosalilla pitkästä aikaa (katsomassa jotain sisutusohjelmaa). Treenin jälkeen pukkarissa se itku sitten tulikin. Liekö johtunut väsymyksestä vai mistä. Taitaa olla päiväunien aika.
Mä sain tänää ventovieraalta mieheltä pusun. Kiitin sitä ja sanoin, että tää taitaakin jäädä viikon ainooks. Se ei ikävä kyllä sit kuitenkaan ymmärtäny mun vihjettä, että se ois voinut siinä kohtaa antaa numeronsa ja tarjoutua myöhemmin antamaan mulle lisää pusuja.
Niin joo, antoi se myös jonku mainoksen ja toivotti hyvää naistenpäivää.
Mä kuulun niihin ihmisiin, jotka ei netissä pyöriessään pysty oleen klikkaamatta linkkiä, joka on otsikoitu tyyliin superhauska söpöliini kisu/tiikerinpentu/jääkarhu söpöilee ihan vitun söpösti(ei oo vaikee arvata sitten kun joku virus iskee, että mistä se on mahtanu tulla). Ja must se on ihan ok, jokaisella meistä on nää omat heikot kohtansa. Mulla ne sattuu oleen nää videot jostain tuntemattomien ihmisten kissimirreistä ja turreista.
Olen omasta mielestäni kuitenkin keskivertoa parempi ihminen sen takia, että en levitä tätä eläimet on hurjan ihania-propagandaa eteenpäin laittelemalla facebookkia täyteen näitä videoita tai tukkimalla kaikkien sähköpostit elukkaklipeillä (paitsi ehkä ihan vaan joskus, jos joku video on ihan mahdottoman ihana). Yks ongelma mulla tosin on tullut vastaan. Mä herkistyn ihan suunnattomasti näistä eläinjutuista. Kun mä katson esim. tätä, tätä, tätä, tätä, tätä tai tätä niin oon ihan itkun partaalla ja parhaimpina päivinä se itku tulee. Tässä välissä pitää ehkä tunnustaa, että tästä samaisesta syystä mä en enää pahemmin katso Biggest loseria. Se aiheutti mussa usein saman tapaisia tunteenpurkauksia, mitä nykyisin nää eläinvideot.
Mun psyyke ei ilmeisesti kestä pörrösiä eläimiä eikä laihtumista. Ne varmaan laukasee jotain sellasia ilon ja onnen tunnetiloja, joita mä en oikeessa elämässä ikinä kohtaa enkä siis siksi osaa reagoida kun parkumalla.
Aaawww
Nyt pitää mennä haliin Mörriä, että päivän hempeily- ja söpöilykiintiö pysyy balanssissa.
Sen lisäksi että oon muodollisesti pätevä opettaja, oon myös rakkauden riitelyn ammattilainen. Vaikka harrastan riitelyä ihan ammatilaistasolla, palkkana on yleensä vaan paska mieli, ei mitään sen ihmeempää. Ja ikinä en ole tuntenut itseäni voittajaksi riidan jälkeen, joten vielä on opittavaa ja treenattavaa (lahjattomat treenaa).
Non verbaalista kommunikointia
Mykkäkoulu ihmissuhteen kanssa päättyi vihdoin. Se vaivas ja häiritsi mua niin paljon, että mä en pystynyt ite jatkamaan mykkäkoulua, vaan soitin sille (tässä mulla on selkee kehittämisalue). No eipä se puhelimessa jauhaminen mitään oikeen hyödyttänyt ja se vonkas, että tavattas. Suostuin, kunhan olin eka vähän esittänyt vaikeesti tavoteltavaa (tosin turhaa se näytteleminen on, kyllä se tietää kuinka helppo mä olen). Toiveet tapaamiselle oli mutta ei kyllä kovin korkealla. Mä odotin siltä jotain elettä, jolla se osottas olevansa muutakin kun huonomuistinen urpå ja se ei tietenkään tajunnut elehtiä niin, että mä vähän leppyisin ja taas tykkäisin siitä. Eli siis suomeks sanottuna, se ei lukenut mun ajatuksia ja tajunnut mitä mä haluan ja sitten mä vittuunnuin lisää. Solmusta tuli umpisolmu.
Se mua ei haittaa, että ihmissuhde ei ollut mitään lahjaa hankkinut (mulle lahjaks riittäis kaunein lahja, minkä mies voi naiselle antaa), vaan ennen kaikkea se, että tyyppi ei millään tavalla noteeraa mun merkkipäivää. Onnitteluhali olis ollut ihan tervetullut ja vaikka kakkukaffet Fazerilla. Kiukuttelua oli siis valitettavasti todella helppo jatkaa tän tapaamisen jälkeen.
Mikä saa kolmekymppisen ihmisen miehen pitäämään mykkäkoulua? No mäkättävä nainen tietenkin. Onhan se hirveen rakentavaa siirtää nainen envittutodellakaanvastaaosastoon sen sijaan, että esimerkiksi pyytäisi anteeksi tai yrittäisi selvittää tilanteen. Itse harrastin mykkäkoulua teini-iässä. Vanhempien erotessa ja perhetilanteen ollessa kaaottinen pidin parin kuukauden pituisen mykkäkoulun. Puhuin äidille vain, jos oli aivan pakko. Mutta olin siis angstinen teini keskellä perhehelvettiä.
Mykkäkouluhan ei oo muuta kun Vittumaista vallankäyttöä. Saadaan riidan toinen osapuoli totaalisen epätoivon partaalle (luin myös joskus jostain, että mykkäkoulu vaikuttaa johonkin aivojen osaan ja saa ihmisen tuntemaan fyysistä kipua, kun hänet ignoorataan, nice) olemalla reagoimatta mahdollisiin keskustelunavauksiin/sovitteluyrityksiin. Jos miestä ei kumpikaan näistä asioista kiinnosta, siis keskustelu, sovittelu tai nainen ylipäätänsä, ei hän sitä kuitenkaan voi ääneen naiselle sanoa, silloinhan nainen saattaisi lopettaa sovitteluyritykset tai muut yhteydenotot. Näin mies jäisi keskenänsä pitämään mykkäkoulua ja häviäisi aloittamansa valtapelin. Sen tajuan, että mykkäkoulun tavoitteena on hallita tilannetta. Halutaan olla se, joka määrää ja päättää, milloin riita mahdollisesti voidaan sopia, milloin toinen osapuoli on kärsinyt riittävästi. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, että jos millään tasolla välittää riidan toisesta osapuolesta, miksi on niin nautinnollista laittaa toinen anelemaan anteeksiantoa, parkumaan epätoivoisena ja turhautuneena soittamaan numeroon, joka ei tietenkään vastaa. No vastaus voi tietenkin olla, että mies ei välitä niin kovin paljoa, että jaksaisi kiinnostua naisen henkisestä hyvinvoinnista. Mutta silti tässä on ongelma. Jos mies ei välitä riidan toisesta osapuolesta, miksi vaivautua mykkäkoulun pitämiseen. Silloinhan olisi helpompaa sanoa sille kusipäänalkuttajanaiselle, että älä vittu enää soittele ja etsiä itselleen uutta parempaa seuraa (se kun tuntuu miehille olevan yhtä helppoa kun kalsareitten vaihtaminen).
Kaikki alkoi mun syntymäpäivän unohtamisesta. Vedin siitä ja kaikesta mitä vaan mieleen tuli ihan oikeutetusti vitulliset kilarit. Joo tiedän, kypsää. No sanottua ei saa takasin jne mutta aina on damage control. Rauhotuttuani päätin yrittää riidan selvittämistä, koska en mä halua mun ihmissuhteen kanssa tietenkään olla riidoissa. Jaloista aikomuksistani huolimatta kaikki meni ihan persiilleen. Ihmissuhde päätti ryhtyä leikkimään mykkäkoulua, tosin hän ei itse myönnä tietenkään pelaavansa valtapeliä. Selityksinä kommunikaatiokatkokseen ovat olleet loistavat olin kipee(Miten tää estää ilmoittamasta vaikka tekstarilla omasta halusta riidan sopimiseen kunhan on parantunut/tai halusta olla sopimatta asiaa ?) ja puhelin jäi kotiin(tää selitys on niin last season). Puuttumaan jäi vielä ihana klassikko akku loppu.
Koska soittaminen on tässä tilanteessa mykkäkoulua pitävälle miehelle täysi mahdottomuus, ei ihmissuhde suinkaan soita mulle, kun hän pääsee kotiin puhelimensa luokse ja huomaa saapuneet puhelut ja tekstiviestin. Hän laittaa typerät selityksensä vielä typeärämällä tekstiviestillä ja ajaa tilanteen entistä pahempaan solmuun. Kun ihmissuhde on riittävän monta kertaa torjunut mun yhteydenottoyritykset, loppuu munkin halu saada sopu aikaseks. Tässä kohtaa ihmissuhde ajattelee, että ton naisen kanssa on mahdotonta sopia mitään riitaa, kun se on noin lapsellinen/typerä/pitkävihainen/pitää mykkäkoulua. Ja ympyrä sulkeutuu. Mies saa naiselle huonon omantunnon mykkäkoulun pitämisestä ja voittaa valtapelin.
On ihan ookoo, että sairaana ei jaksa puida ja jauhaa tai että riidan jälkeen haluaa hetken rauhoittua ja miettiä asioita mutta jos oikeasti haluaa saada tilanteen selviämään, mykkäkoulu on varmaan vieraaseen sänkyyn menemisen jälkeen huonoin vaihtoehto. Mut se saa ainakin vaan entistä vihasemmaks ja vittuuntuneemmaks. Eikä sopu tai mielenrauha ole yhtään lähempänä. Mietin, että voiko miesten logiikka tässä mykkäkouluasiassa olla se, että he itse kokevat naisen pitämän mykkäkoulun lähinnä virkistävänä vaihteluna sille ainaiselle kitinälle, joten he eivät ymmärrä, miten paljon miehen pitämä mykkäkoulu voi naista vituttaa. Ajatuksia? Kommentteja? Thoughts? Comments? Tankar? Kommentarer?
De tystä är inte alltid de kloka. Stängda kistor kan vara tomma.
Mä täytin vuosia tällä viikolla. En pode mitään erityistä ikäkriisiä. Se tästä nyt vielä puuttuisi. Mä näytän ja vaikutan ikäistäni nuoremmalta, joten siinä mielessä ei kai ole syytä saada paniikkikohtauksia. Viimeisimmässä työpaikassani ekana päivänä kolleegat luuli mua kersaksi ja meinas häätää pihalle. Vikalla työviikolla rakas kollegani sanoi sä oot tollanen tonåring, kun totesin hämmentyneenä olevani vanhempi kuin Nasima Razmyar (keskustelu liitty tietty tanssii tähtien kanssa ohjelmaa). Se näyttää niin aikuiselta ja fiksulta, että ajattelin mulla olevan vielä vuosia aikaa ennen kuin saavutan saman iän ja kypsyyden (no se juna siis meni jo).Auringonottoaddiktiosta ja muista paheista huolimatta olen toistaiseksi aika hyvin säilynyt mutta varmaan ne kriittiset vuodet, jolloin elämäntapa rupee naamassa näkymään, on vasta edessä.
Mä oon siinä iässä, että kavereita menee naimisiin mutta kukaan ei oo eronnu vielä ja lisäännytään kuin puput ilman huolta lapsettomuudesta tai tulevista huoltajuuskiistoista. Omassa elämässä näistä mikään ei ole yhtään ajankohtainen asia. Mä oon vähän ulkopuolella kaikesta. Mistä vitusta mä juttelisin ikäisteni naisten kanssa? Siitäkö kuinka hyvänä ehkäsynä mulle on toiminut lounaat naisopettajien kanssa, joilla on kotona pieniä lapsia? Sen yhdenkin lapsi vaikuttaa ihan karseelta pikku paskiaiselta. Suorastaan elämeltä. Yks aamu se oli tahallaan kussu lattialle. Kyllä mulle tulee kova halu pitää jalat ristissä tai syödä ahkerasti pillereitä.
Yhden hengen synttärijuhlallisuus
Kuten jo mainitsin niin mitään ikäkriisiä mulla ei siis ole mutta jonkinlainen synttäreidenviettämisahdistus iski. Ei oo kultahanipupua, jolta sais jonku lahjan ja itekin oon ollut niin koomassa, että en oo jaksanut käydä emäaluksessa (stockalla) hakemassa mitään kivaa pientä itelle merkkipäivän kunniaks. Ihmissuhdekin unohti ei muka tienny mun synttäreistä, et sitten piti vielä sillekin suuttua. Oli vähän niinkun ei ois ollut synttäreitä. No mut itkupotkuraivareiden jälkeen nautin synttärimuffinsin. Valitsin kaupasta sen kaikista äklömakeimman näkösen et varmasti tulee sitten pahaolo. Ja tulihan se. Ettei nyt ihmiset rupee liikaa säälimään mua niin mainittakoon, että sainhan mä siis hienon kortin eräältä vaatekauppaketjulta, jonka kantiskortti mulla on. Sieltä saa ihan ok rättejän opemoodilookiin.
Joskus kun pidän pientä taukoa päätoimisesta harrastuksestani (eli siis paskojen telkkarisarjojen katsomisesta), en suinkaan lähde kylille ihmisiä tapaamaan tai tekemään mitään muutakaan, mistä kehtaisi oikeasti jollekin kertoa. Sen sijaan kökötän tietokoneen ääressä ja lueskelen blogeja, viihdeuutisia ja jotain supermeganoloja keskustelupalstoja (mainittakoon nyt kuitenkin se, että vielä en onneksi ole siinä pisteessä, että kirjoittaisin palstoille provosoivia keskustelun aloituksia). Toisinaan eksyn kuitenkin jonkun laatujulkaisunkin sivuille. Tänään luin hauskahkon kolumnin täältä.
Ja mähän siis olen käynyt tänä talvena kerran hiihtämässä. Edellisen kerran kun vastaavaa on tapahtunut, taisi Spice girlsit olla vielä kova juttu. Nojoo oli ihan ookoo setti. Kerran kaaduin, ylämäessä. Vähän kyllä vitutti, kun ladulla meni niitä pieniä metrin mittasia kakaroita, joiden suksi luisti hiukan paremmin kuin mun.
Ja vaikka mä oon facebookista tauolla, niin ei sosiaalista mediaa päässyt karkuun edes hiihtolenkillä. Jotta olisi siis varmaa, että mä oon varmasti hiihtänyt niin pakkohan siitä oli kuvakin ottaa ja nyt tänne sitten laittaa ja kehuskella. Hiihdettyjä kilsoja en kyllä kerro.
päivän asu on taas mietitty ihan vitun tarkkaan, monot on merkkiä Entiedä ja sukset Ketävittukiinnostaa.
Yleensä kanssamatkustajat spårassa luulee tajuaa mun olevan täysin hullu ja antavat mun vallata kahden ihmisen paikan yksin, kun joko niiskutan hiljaa itsekseni tai pillitän vuolaasti räkä sieraimista valuen. Nyt olen tästä traditiosta poiketen hihitellyt/nauranut äänekkäästi ratikassa matkustaessani. Syypää siihen on Minttu HapulinSelibaattipäiväkirjat. Luin kirjan ensimmäisen kerran joskus kolmisen vuotta sitten, kun pitkän parisuhteen päättyminen ja sinkkuna sekoileminen aiheuttivat jonkinlaisen eksistentiaalisen kriisin. Tavoittelisinko uutta ja parempaa parisuhdetta vai ryhdynkö nauttimaan elämästä yksin jne. Ei tämä kirja silloin mitään suurempaa valaistusta antanut asiaan mutta nauratti ihan vitusti. Ja naurattaa edelleen.
Hapulin näkemys parisuhteesta, avio-onnesta ja jälkikasvusta on ihanan kyyninen. Ja munlainen nuorempi kyynikkohan tarvitsee nimenomaan lisää luettavaa, joka vahvistaa kyynisiä näkemyksiäni rakkaudesta ja rakkaudettomuudesta. Toisaalta mä tiedän kyllä muutaman onnesta sekaisin olevan vauvaa odottavan naisen, häitään suunnittelevan morsiamme ja vasta-rakastuneen sinisilmäisen urpon, joiden vois olla hyvä lukasta tämä kirja ja saada vähän perspektiiviä ajatusmaailmaansa.
Mun lempiluku kirjassa on varmaankin kirjan viimeinen luku lapseton ja normaali. Olisi oikeasti hienoa elää maailmassa, jossa se tosiaan olisi normaalia olla lapseton. Olen ollut elämäni aikana kahdessa oikeasti vakavassa parisuhteessa ja suunnitellut tulevaisuutta näiden herrojen kanssa. Suunnitelmiin ei tosin kuuluneet lapset. Joku on kehdannut väittää, että olen jotenkin alitajuisesti tiennyt kumppanieni olevan minulle vääriä, enkä siksi ole halunnut suunnitella perheen perustamista heidän kanssa. Että kyllä sitten vauvakuume iskee, kun tapaan Sen oikean. Jos mä oon alitajusesti tienny, että nää tyypit oli mulle ihan vääriä, niin miksi toisen kohdalla kesti 6,5 vuotta, että tää tieto siirtyi alitajunnasta mun tietoisuuteen?
Käväisin pitkästä aikaa facebookissa ja huomasin, että eräs ihminen (siis Vickanin lisäksi) oli saanut lapsen. En ole ollut hänen kanssaan juurikaan tekemissä pariin vuoteen mutta ennen sitä vietimme yhdessä railakasta sinkkuelämää. Nyt tämä nainen, joka pari vuotta sitten vannoi itsenäisyyden, lapsettomuuden ja tyttöenergian puolesta, on pienen nelikiloisen ryppyisen pojan äiti (Kuvateksteistä päätellen siis pojan. Kuvastahan sitä ei voi tietää, koska vauvat näyttää kaikki ihan samoilta, tytöt ja pojat.). Ei siinä mitään, onnea vaan kovasti. Itseäni rupesi vain pelottamaan, että voiko toi tapahtua minullekin. Voiko tässä käydä niin, että jos tapaan Sen oikean(mikä siis itsessään on jo vähän liian science fiktionia) hullaannun rakkaudesta niin paljon, että unohdan e-pillerit. Mieleeni juolahti väkisinkin paha ajatus. Onko tämä ihminen tehnyt myönnytyksen yhteiskunnan odotusten ja parisuhteensa takia. Hän on kolmekymppinen nainen ja kihloissa avopuolisonsa kanssa. Seuraavan askeleen kuuluu siis olla häät tai vauva muuten jotain on pielessä.
Hapulin mukaan se, että nainen luistaa peruselämäntehtävästään, eli lapsien synnyttämisestä, oikeuttaa perheelliset naiset tuomitsemaan tämän katalan petturin ja kyseenalaistamaan tämän usein hyvin tarkkaan harkitun ja mietityn valinnan. Kuinka moni lapseton uskaltaisi ääneen kyseenalaistaa näiden lapsista ja hormooneista sekaisin olevien äitien valintaa? Uskoisin, että korkeintaan erittäin itsetuhoinen yksilö ryhtyy moiseen hommaan. Hyvähän se munkin on täällä netissä nimimerkin takana huudella. En kyllä näitä juttuja menisi ihan heti tohon leikkikentälle laukomaan. No perheelliset voivat onneksi lohduttautua sillä harhaluulolla, että he eivät sitten ainakaan vanhana kuole yksin.
Kirja sisältää myös mm. seuraavat mielenkiintoiset kappaleet: hääpsykoosi, pihtarit, runkkaamisen jatkokurssi ja valtapelit.
