Kävin tänään vuoden vikassa terapiaistunnossa. Oli vaihteeksi ihan virkistävä sessio, kun innostuin muistelemaan erästä viikon takaista ratikkatapausta. Tilanne meni jotenkin niin, että odotettiin Historyboyn kanssa ratikkaa helvetin kauan, eikä voitu ottaa bussia, koska joku urpå oli jättänyt bussilipun kotiin. Siinä me sitten värjöteltiin ja ärsytys kasvoi kasvamistaan. Jos mä olisin ollut kolmevuotias kakara, olisin heittäytynyt itkupotkuraivsreiden valtaan siihen pysäkkikatoksen viereen. Nyt lähes kolmekymppisenä naisena mä tyydyin aikuismaisesti mököttämään ja tiuskimaan.
No ärsyyntyminen ja vitutushan on ihan normaaleja ja uusiutuvia luonnonvaroja mutta voisi kuvitella, että näin tiiviissä kanssakäymisessä vastakkaisen sukupuolen kanssa keksisi jotain parempiakin kiukuttelun aiheita. Historyboyllä on mm ihana tapa levitellä käytettyjä nenäliinoja ympäriinsä mutta siitä mä en yhtään jaksa vittuuntua. Sen sijaan ratikoiden myöhästymisestä mä jaksan kiukutella aivan kun Historyboy olis joku julkisen liikenteen jumala, joka pystyis pitämään ratikat ja junat aikataulussa säässä kuin säässä.
Tää kiukkuilukeissi ei siis suinkaan ollut elämäni ensimmäinen eikä viimeinenkään, joten huolettaa että pilaanko tämänkin orastavan rakkaustarinan taantumalla pikku kakaraksi heti kun vastapuoli tuntuu riittävän läheiseltä ja turvalliselta. Täytyy opetella kilahtamaan normaaleista asioista, koska kyllä mä tiedän monia miehiä jotka kestää mäkättäviä ämmiä mutta kukaan ei jaksa naista, joka kiukuttelee sattumanvaraisesti mistä milloinkin. Varsinkin kun pidemmän päälle selitys pms vaivoista ei vaan enää mee läpi.
Terapeutin mukaan ensimmäinen askel muutokseen on ongelman oivaltaminen. Eikä tää ongelma tavallaan edes ehkä oo mun vika, koska kaikkihan johtuu jostain lapsuusjutuista. Kerrankin jään hyvillä mielin terapiatauolle.
