Sieluni matto

Mä alan oleen nyt aika vakuuttunut siitä, että mun unelmieni täyttymys ja tuleva eksäni ei oo tuol internetissä. Yks ilta täs olin ihan et wau, kun katoin, et inboxi pullotti täynnä uusia viestejä. Aattelin, et näistä jonkun on oltava vastaamisen arvoinen. Ja olihan niistä moni, mut ei sillai ku ois toivonut.

Nyt mä oon sitten alottanut uuden harrastuksen tuol deittipalstalla, kun siellä tulee niin paljon roskaviestejä niiltä sammakoilta. Mä oon alkanut vittuilemaan niille urpoille saadakseni edes jotain hupia tästä kaikesta. Yks tyhmä laittoi mulle nyt kolmannen kerran sen saman mitäkuuluukaunokainen-viestin (joo, mä arvaan, et säkin oot saanut sen), niin vastasin sille jotain, että kuuluu samaa kun ekalla kerralla kysyttäessä. Muutama seksipalveluita vonkaava perheenisä on saanut multa kans vastauksen. Toiselle suuseksistä haaveilevalle kirjoitin jotenkin näin: Kuulostaa tosi pahalta toi sun tilanne, enkä usko että helpotusta on luvassa. Koita kestää ja aloita vaikka joku uus harrastus, jos tilanne käy oikeen sietämättömäks.  

Ja oma alalajinsa näissä copypaste-viesteissä on nää google tranlatorin aikaansaamat mahtavuudet. Kuinka moni teistä on saanut tämän?

Hei, Olen erittain Iloinen, Etta kirjoitit sinulle! Nimeni Rekko, . haluaisin halusi jatkaa vuoropuhelua, JOS et todellakaan valita, haluaisin OLLA Kiva edelleen kommunikoida teille, toivon, Etta vastaat minulle Aion odottaa kirje, yourprofile täynnä naisellinen mielessä luulen ur sieluni matto ... Olen kiinnostunut sinulta profiilisi täynnä positiivisia, 

www.epatoivoinen.fi

Nyt se on sitten virallista. Mä olen yksinäinen, hellyydenkipeä ja helvetin epätoivonen. Eikä tää nyt siis oo mitenkään uutta tietoa mutta viimeaikaisen käytökseni perusteella tätä ei nyt enää käy kiistäminen. Laitoin tänne internettiin vihdoin sen mun maailman mahtavimman ja positiivisimman seuranhakuilmoituksen. No pari tuttua onnitteli ja toivotti tervetulleeks nykyaikaan. Kaikki kuulemma on siel ja baaripokailu on muka niin last season (tätä en kyl haluu uskoo). Mä oon oikeesti näköjään tosi pihalla täst maailmanmenosta.

Kävin sit näiden onnittelijoiden opastuksella nettideittailun alkeet pikakurssin. Se oli mahtava ja kuulin tosi paljo kaikkee ajattelemisen arvosta. Jatkokurssilla sitten luvassa mm. nettideittailun sudenkuopat. Sain ystävältäni myös hyvän valmiin viestipohjan ei-kiinostavien kosijoiden torjumiseksi ja se on toiminut hienosti. En viitsi laittaa sitä tänne, ettei me kaikki maaillman naiset (koska kaikkihan tätä mun blogii lukee) rupee torjuu noit ukkoi samoilla fraaseilla. Vaik eipä ne edes sitä varmaan tajuais.

Toistaseks mun saldo täs nettideittailussa on ihan hirmu hyvä. Kuten alla olevasta viestistä varmaan jokainen voi itse päätellä.

Moi! :) ajattelin kysyä sulta jotain erilaista mitä ei varmaan kovin moni oo sulta ennen kysynyt.. mulla on ballbusting -fetissi eli kiinnostaisko sua kokeilla millaista olis potkia munille ihan luvan kanssa? ;) se vois olla esileikki tai sit ihan vaan sellaisenaan kiva ja erilainen kokemus :P :)

Oli muuten tää henkilö oikeessa, että ei oo kovin moni aiemmin moista ehdottanut. Tän lisäks yks jamppa on halunnut stripata mulle, toinen pitää hauskaa ja muutama muu tehnyt ehdotuksia, joita en nyt tässä viitsi toistaa. Tosi rakkaus antaa vielä odottaa itseään. Ehkä ihan hyvä, koska en mä tiedä olisinko siihen edes valmis.

terveiset nimimerkiltä "tavataan kun olen valmis"

p.s. Mitähän mä teen väärin, ku tää nettitreffailukaan ei oo lähteny lentoon ja tänhän pitäs olla helppoo ku heinänteko kun ei tartte edes naamaansa heti näyttää? Kaikki tääl internetissä vaikuttaa olevan ihan hulluja, siis enemmän kun mä. Miten sais karsittuu hullut pois, et bongais niit potentiaalisia yksinäisyyden lievittäjätyyppejä?

Picture your life... better

Kerrassaan osuva mainos. No en voi väittää etteikö tänään olis tullut tykätty olo, kun mun typerästä kouluaiheisesta statuksesta oli hetkessä tykännyt yli 20 ihmistä.

Kaipaan silti kovasti oikeita ihmiskontakteja.

Life worth living?

Hidas sunnuntai

Mä en osaa sanoa mikä tässä päivässä on ollut niin erityisen hyvää mutta mä haluan tällasia päiviä lisää. Tänään mä en ahdistunut yksinäisyydestä enkä tekemättömyydestä (ihan huippua ja helvetin harvinaista). Tänään mä annoin itselleni luvan olla hidas ja vetelä ja nauttia siitä. Toimi paremmin kuin koskaan. Sunnuntaiahdistuksesta ei oo tietoakaan.

Mun uus kalenteri ja musta se näyttää ihanalta tälleen tyhjänä.

Musta tuntuu, että mä oon tosi kauan vaan suorittanut tätä elämää, tehnyt kaikkea mahdollisimman paljon mutta monesti unohtanut nauttia. Masiksen myötä siihen tuli muutos. Ensin täysi stoppi kaikkeen tekemiseen ja nyt oon vähittelen yrittänyt palauttaa elämääni asioita aina fiiliksen mukaan. Enää en tee niin paljoa juttuja pakon (no duunit ja sellaset tietty) takia tai koska jotain kuuluu tehdä. Mä oon melkeen päässyt eroon tyhjänkalenterinpelosta. Toki kyllä se kalenterin tyhjyys mua vieläkin joskus ahdistaa mutten silti enää täytä sitä pakonomaisesti kaikella yhdentekevällä puuhastelulla. Tosin jos ihan rehellisiä ollaan niin ei mulla nyt ihan niin laajat nää sosiaaliset verkostot enää oo, että kalenterin täyteen ahtaminen olis edes mahdollista.

p.s. Miks mä rupeen kiherteleen kun teinityttö, kun huomaan, että se mun treffityyppi on käynyt facebookissa tykkäämässä mun uudesta profiilikuvasta? Joo mä palasin jotain viikko sitten facebookkiin. En osaa sanoa miksi, mut en ainakaan siks et oisin kokenut jääväni jostain paitsi. Ei nyt varsinaisesti mikään elämänlaadun suurin kohottaja mut katellaan. Pääseehän sieltä taas pois kun rupee vituttaa.

Pussi vai korkki auki?

Työttömän selviytymispaketti

Onko mitään säälittävämpää ku katsoa laihdutusohjelmaa ja syödä karkkia? Eipä kai oo, ellen sit ota vielä kissaa kainaloon. Sit mä saattaisin olla surullisin tapaus ikinä. Valitin viime viikolla Kotihoidolle tätä mun karkkimässäilyhimoa ja se totes, että parempi vetää karkkii ku avata korkki, jos mököttää yksinään kotisoffalla. Mä oon kyllä niin sosiaalinen juoppo, että sitä pelkoa ei taida onneksi olla, että tässä vielä ryyppäämäänkin ratkeaisi paremman tekemisen puutteessa. Mä dokaan vaan sosiaalisissa tilanteissa, jotta niistä (ja musta) tulis hauskempia ja siedettävämpiä. Eiks oo ihan täysin normaalia eikä yhtään huolestuttavaa.

Huomenna on vihdoin terapia. Mua ei kyl yhtään huvittas mennä sinne, koska on niin paljon kaikkea jauhettavaa. Pelkkä ajatus siitä, et pitäs puhuu kaikesta tapahtuneesta, jo ihan hengästyttää. Ja sit mä tiedän, et oon ihan siipi maassa sen terapiasetin jälkeen, kun on taas revitty loman aikana kiinnitettyjä laastareita irti.

t. työtön maisteri

p.s. Tästä ei taitas saada hienoa facebookpäivitystä edes tosi hyvillä värikynillä.


UPPDATE:
Nyt makaan sängyllä. Laihdutusohjelma loppui jo aikaa sitten ja mun pahaolo sen kun pahenee. Mässäilyhän ei siis tietenkään jäänyt tohon yhteen daimpussukkaan, se oli vasta alkupala. Oksettaa aika rankasti. Tällasta syöpöttelysettiä en oo tehny tosi pitkään aikaan. Tulipa hirveen hyvä mieli.

Havuja perkele!

Joskus kun pidän pientä taukoa päätoimisesta harrastuksestani (eli siis paskojen telkkarisarjojen katsomisesta), en suinkaan lähde kylille ihmisiä tapaamaan tai tekemään mitään muutakaan, mistä kehtaisi oikeasti jollekin kertoa. Sen sijaan kökötän tietokoneen ääressä ja lueskelen blogeja, viihdeuutisia ja jotain supermeganoloja keskustelupalstoja (mainittakoon nyt kuitenkin se, että vielä en onneksi ole siinä pisteessä, että kirjoittaisin palstoille provosoivia keskustelun aloituksia). Toisinaan eksyn kuitenkin jonkun laatujulkaisunkin sivuille. Tänään luin hauskahkon kolumnin täältä.

Ja mähän siis olen käynyt tänä talvena kerran hiihtämässä. Edellisen kerran kun vastaavaa on tapahtunut, taisi Spice girlsit olla vielä kova juttu. Nojoo oli ihan ookoo setti. Kerran kaaduin, ylämäessä. Vähän kyllä vitutti, kun ladulla meni niitä pieniä metrin mittasia kakaroita, joiden suksi luisti hiukan paremmin kuin mun.

Ja vaikka mä oon facebookista tauolla, niin ei sosiaalista mediaa päässyt karkuun edes hiihtolenkillä. Jotta olisi siis varmaa, että mä oon varmasti hiihtänyt niin pakkohan siitä oli kuvakin ottaa ja nyt tänne sitten laittaa ja kehuskella. Hiihdettyjä kilsoja en kyllä kerro.

päivän asu on taas mietitty ihan vitun tarkkaan, monot on merkkiä Entiedä ja sukset Ketävittukiinnostaa.

Pidä itses lapsettomana!

Yleensä kanssamatkustajat spårassa luulee tajuaa mun olevan täysin hullu ja antavat mun vallata kahden ihmisen paikan yksin, kun joko niiskutan hiljaa itsekseni tai pillitän vuolaasti räkä sieraimista valuen. Nyt olen tästä traditiosta poiketen hihitellyt/nauranut äänekkäästi ratikassa matkustaessani. Syypää siihen on Minttu Hapulin Selibaattipäiväkirjat. Luin kirjan ensimmäisen kerran joskus kolmisen vuotta sitten, kun pitkän parisuhteen päättyminen ja sinkkuna sekoileminen aiheuttivat jonkinlaisen eksistentiaalisen kriisin. Tavoittelisinko uutta ja parempaa parisuhdetta vai ryhdynkö nauttimaan elämästä yksin jne. Ei tämä kirja silloin mitään suurempaa valaistusta antanut asiaan mutta nauratti ihan vitusti. Ja naurattaa edelleen.

Hapulin näkemys parisuhteesta, avio-onnesta ja jälkikasvusta on ihanan kyyninen. Ja munlainen nuorempi kyynikkohan tarvitsee nimenomaan lisää luettavaa, joka vahvistaa kyynisiä näkemyksiäni rakkaudesta ja rakkaudettomuudesta. Toisaalta mä tiedän kyllä muutaman onnesta sekaisin olevan vauvaa odottavan naisen, häitään suunnittelevan morsiamme ja vasta-rakastuneen sinisilmäisen urpon, joiden vois olla hyvä lukasta tämä kirja ja saada vähän perspektiiviä ajatusmaailmaansa.

Mun lempiluku kirjassa on varmaankin kirjan viimeinen luku lapseton ja normaali. Olisi oikeasti hienoa elää maailmassa, jossa se tosiaan olisi normaalia olla lapseton. Olen ollut elämäni aikana kahdessa oikeasti vakavassa parisuhteessa ja suunnitellut tulevaisuutta näiden herrojen kanssa. Suunnitelmiin ei tosin kuuluneet lapset. Joku on kehdannut väittää, että olen jotenkin alitajuisesti tiennyt kumppanieni olevan minulle vääriä, enkä siksi ole halunnut suunnitella perheen perustamista heidän kanssa. Että kyllä sitten vauvakuume iskee, kun tapaan Sen oikean. Jos mä oon alitajusesti tienny, että nää tyypit oli mulle ihan vääriä, niin miksi toisen kohdalla kesti 6,5 vuotta, että tää tieto siirtyi alitajunnasta mun tietoisuuteen?

Käväisin pitkästä aikaa facebookissa ja huomasin, että eräs ihminen (siis Vickanin lisäksi) oli saanut lapsen.  En ole ollut hänen kanssaan juurikaan tekemissä pariin vuoteen mutta ennen sitä vietimme yhdessä railakasta sinkkuelämää. Nyt tämä nainen, joka pari vuotta sitten vannoi itsenäisyyden, lapsettomuuden ja tyttöenergian puolesta, on pienen nelikiloisen ryppyisen pojan äiti (Kuvateksteistä päätellen siis pojan. Kuvastahan sitä ei voi tietää, koska vauvat näyttää kaikki ihan samoilta, tytöt ja pojat.). Ei siinä mitään, onnea vaan kovasti. Itseäni rupesi vain pelottamaan, että voiko toi tapahtua minullekin. Voiko tässä käydä niin, että jos tapaan Sen oikean (mikä siis itsessään on jo vähän liian science fiktionia) hullaannun rakkaudesta niin paljon, että unohdan e-pillerit. Mieleeni juolahti väkisinkin paha ajatus. Onko tämä ihminen tehnyt myönnytyksen yhteiskunnan odotusten ja parisuhteensa takia. Hän on kolmekymppinen nainen ja kihloissa avopuolisonsa kanssa. Seuraavan askeleen kuuluu siis olla häät tai vauva muuten jotain on pielessä.

Hapulin mukaan se, että nainen luistaa peruselämäntehtävästään, eli lapsien synnyttämisestä, oikeuttaa perheelliset naiset tuomitsemaan tämän katalan petturin ja kyseenalaistamaan tämän usein hyvin tarkkaan harkitun ja mietityn valinnan. Kuinka moni lapseton uskaltaisi ääneen kyseenalaistaa näiden lapsista ja hormooneista sekaisin olevien äitien valintaa? Uskoisin, että korkeintaan erittäin itsetuhoinen yksilö ryhtyy moiseen hommaan. Hyvähän se munkin on täällä netissä nimimerkin takana huudella. En kyllä näitä juttuja menisi ihan heti tohon leikkikentälle laukomaan. No perheelliset voivat onneksi lohduttautua sillä harhaluulolla, että he eivät sitten ainakaan vanhana kuole yksin.

Kirja sisältää myös mm. seuraavat mielenkiintoiset kappaleet: hääpsykoosi, pihtarit, runkkaamisen jatkokurssi ja valtapelit.

note to self:
täytä e-pilleri- ja kondomivarastot

There are no wall posts

Olen tauolla. Laitoin sosiaalisen elämäni hyllylle. Tein jotain, minkä osa tuntuu ottavan henkilökohtaisena loukkauksena. Laitoin facebook-tilini harmaaksi, toistaiseksi. En jaksanut enää lukea yhtään päivitystä. Monien elämä on kuin suoraan romanttisesta komediasta höystettynä liioittelulla. Se mies, joka flirttaili kaupan kassalla ei oikeesti ollu TOOOSI komee eikä se lenkki ja jumppakaan nyt rehellisesti sanottuna ollut ihan niin ihania ja piristäviä.

Sain huolestunutta palautetta eräältä oikeasti ihanalta ihmiseltä (vaikkakin tässä asiassa olen täysin eri mieltä). Hän oli sitä mieltä, että olisi parempi, että pitäisin profiilini aktiivisena, jotta ihmisten olisi helpompi ottaa yhteyttä, enkä siis jäisi niin yksin. Joidenkin on kuulemma vaikea ottaa puhelimitse yhteyttä masentuneeseen ja se on ihan ok. Toivoittavasti kaikille on ok se, että mun on vaikea olla siellä sosiaalisessa mediassa.


Tässä terveiseni huolestuneille.

Olen väliaikaisesti poistunut sosiaalisesta mediasta. Minut tavoittaa puhelimitse numerosta XXXXX arkisin kello 8 ja 22 välillä. Voit myös halutessasi laittaa tekstiviestin ja palaan asiaan mahdollisimman pian. Sähköpostini on edelleen toiminassa ja pyrin lukemaan viestit vähintään muutaman kerran työpäivän aikana. Voit lisäksi laittaa yhteydenottopyynnön perinteisellä kirjeellä osoitteeseeni.