Ystävänpäivälässytystä

Kuulin, että uus tapa lähestyä paskaa maailmaa on suoran ratkaisun tai toteamuksen sijaan syyllistävän vastakysymyksen esittäminen. Keskivertokansalainen menee väkisinkin vähän hämilleen. Tätä voi just hyvin harjotella vaikka nyt ystävänpäivänä.

- Oletko sä taas unohtanut sun eväät mädäntymään jääkaappiin?
- Hyvin mahdollista mutta mitä Sinä olet tänään tehnyt, että Minä viihtyisin täällä paremmin?

Oikein ällömakeaa ja suklaisaa ystävänpäivää teille 13 lukijalle ja satunnaisille seuraajille myös!

t. Pulla + Mörri

Voihan soijanakki!

Kamalan monta kertomisen arvoista asiaa jäänyt kertomatta tällä viikolla, kun oli se internetkatkos. Kuumien Treffitarinoiden jälkeen sopii hyvin taas tilittää ja vauhkota ystävyys/kaverisuhteista. Tällekin illalle oli toki myös treffejä tarjolla mutta mä kokeilen tälle yhelle esittää et mulla ois muka muutakin elämää.

Sain tällä viikolla yhteydenoton eräältä entiseltä ystävältä. Tää tyyppi on siinä mielessä poikkeuksellinen, että se ei suinkaan kadonnut mun elämästä masennuksen myötä, vaan jo joskus aikana ennen masista. Me oltiin ihan hyviä ystäviä useita vuosia mutta tää tyyppi rupes jossain vaiheessa seurustelemaan ja muuttui siinä rytäkässä todella hankalaks.

Tilanne muuttui jossain vaiheessa niin, että sen seurassa piti aina olla kamalan varovainen sen suhteen, mitä suustaan ulos päästi. Ja kun lisää tohon yhtälöön suuren alkoholin kulutuksen ja mun puheliaisuuden, on soppa valmis. (Tässä kohtaa pitänee tarkentaa, että mä en todellakaan ollut ainoa ihminen, jolla oli hankalaa tän henkilön kanssa.) Kerran erehdyin puolijulkisesti (eli facebookissa) vitsailemaan kasvissyönnistä (mä oon vitsaillu kyllä monesti myös lihansyönnistä mutta se ei ilmeisesti oo niin herkkä aihe) ja siitä tää veti lopullisesti soijanakit sieraimiin, poisti mut facebookkavereistaan ja jätti tulematta mun valmistujaisiin, jotka oli myöhemmin samalla viikolla. Virallinen syy oli se, että hän loukkaantui kasvissyöjäboyfriendinsä puolesta, tästä mun huonosta vitsistä. 

No nyt se on tietenkin eronnut ja muuttanut sieltä lähiöstä takaisin keskustaan ja kaipaa sinkkuelämäänsä seuraa. Tiedän toki tunteen mutta en mä oikeen oo innostunut kaveeraamaan sen kanssa, vaikka mulla ei liikaa noita frendejä olekaan. Mietin kuitenkin kovasti, että pitäiskö yrittää lämmittää välit kuntoon, koska meillä oli hirmu kivaa silloin joskus. Toisaalta edellisellä terapiasessiolla tultiin siihen tulokseen, että mä kaipaan ja tarvitsen pysyvämpiä ihmissuhteita, jotka ei heti katkea konflikteihin tai elämänmuutoksiin. Ja mikäli historia toistaa itseään, ei tässä(kään) tyypissä ole ainesta pysyvyyteen. Kenessähän olis ja mistä sellasen löytäs? 

Winner in real life

Tää on nyt seljäs viikonloppu putkeen ilman minkäänlaista sosiaalista elämää. Pari ekaa viikonloppua oli ihan jees, nukuin väsymystä pois ja puuhastelin ja ajattelin omiani. Kovin paljoa omia puuhasteluja tai ajatuksia mulla ei kuitenkaan sit ole. Kolmantena viikonloppuna rupes jo tuntuun siltä, että saatan kuolla hulluuden sijaan tylsyyteen. Nyt neljäntenä viikonloppuna oon aika varma, että maallisen elämäni päättyminen tulee johtumaan kroonistuneesta yksinäisyydestä ja sitä seuranneista kompikaatioista.

Huolimatta siitä, että mä oon oikeesti yrittänyt itse vaikuttaa asioihin ja tehdä kaikkeni sen eteen, että tää elämä rupeis tuntumaan vähän vähemmän paskalta, tuntuu ettei mikään kuitenkaan muutu. Mun elämässä ei oo muuta sisältöä kuin duuni, eikä sitäkään tartte tehdä viikonloppuisin. Ehkä mun pitäs vaihtaa alalle, jossa voisin ryhtyä työnarkomaaniksi ja luoda uraa. Sit voisin kokea olevani menestynyt edes jollain elämän osa-alueella (tosin mä en oo ikinä tällasia ihmisiä pitänyt minään voittajina).

Ainoa ihminen, jolla tuntuu olevan aikaa ja halua tavata mua, on mun täti. Se lupautui lähtemään mun kanssa katsomaan puhdistusta joku päivä, vaikka se ei itse oikeesti sitä haluais nähdä, kun siinä kirjassa oli niin kamalia kohtia. Sillä ei oo ikinä kiire mihinkään kun me tavataan ja se tuntuu oikeesti välittävän ja olevan kiinostunut musta. No yks syy varmaan sen elämän kiireettömyyteen on eläkeläisen joustava arki mutta kyllä työssäkäyväkin löytää aikaa vaikka mihin, jos vaan haluaa.

Vituttaa kerta toisensa jälkee ehdottaa ja kysyä näiltä kavereilta, koska nähtäis, kun lähes aina vastaus liittyy toisen osapuolen kiireisen elämän päivittelyyn. Koska mä kuitenkin yritän olla ymmärtäväinen ihminen, en loukkaannu, vaan ehdotan, että kaveri katsoo kalenteriaan rauhassa ja ilmottelee mulle, kun sieltä löytyy sopiva rako. Ei oo tullu ilmotuksia. Mut se on jännä, et treffit, jonku tuntemattoman ja todennäkösesti ihan urpon miehen kanssa saa sovituksi parin päivän varotusajalla.

Mä en enää jaksa yrittää olla aktiivinen ja yksin ylläpitää näitä mun olemattomia kaverisuhteita. Mistä mä löytäisin ihmisen, joka haluais viettää vapaa-aikaansa mun kanssa, kun ei nää mun tuntemat ihmiset ehdi. Toisaalta Ymmärrän, vapaa-aika on arvokasta, ei sitä kannata tuhlata.

Mut hei onneks aurinko paistaa!

Perseet

Tässä sitä taas kotosalla möllötetään. Olin ihan suunnitellut lähteväni nyt päivällä (siis kelatkaa) tonne ulos auringon paisteeseen saamaan vähän väriä hipiä mutta eihän se aurinko paista, joten vältyin nyt toltakin rasitukselta. Huh.

En tiedä onko mun lääkitys nyt vihdoin kohdillaan, koska ikävistä asioista (terapiatauko, ihmissuhde poikki, läskit jne) huolimatta olin eilen hyvällä tuulella ja nytkin vähäsen. Eilen oli terapia ja ihan hyvä setti olikin mutta nyt on pitkä tauko edessä, kun se on lomalla. Epistä, että kaikki on lomalla, kotihoito, psykiatri, terapeutti ja kaikki paitsi mun pään ongelmat. Ne ei mee lomalle. No terapeutti sanoi, että taukokin voi olla hyvästä, kun me ollaan nyt aika intensiivisesti käsitelty tiettyjä asioita ja kaikenlaista on noussut pintaan. Et saa vähän huilatakin. Yritetään nyt sit uskoa sitä ja olla ahdistumatta.

Mä sain eilen itteni ovesta ulos ja se kannatti. Vaikka mulla ja ihmissuhteella homma meni vituiks (jauhetaan siitä sit joskus), niin lähdin yhden sen kautta tutustumani ihmisen kanssa terassille. Ilta sitten vähän venähti mutta hauskaa oli. Hauskaa oli vielä aamullakin, kun heräsin. Muistin unen, joka ei ollut painajainen (eikä mikään seksijuttu). Alkoholihuuruissa uneeni oli eksynyt komea (tietty) mies, jonka kanssa mulla oli ihanaa, vaikka sillä oli kaksi lasta. Tää lapsijuttu oli todella outo, koska mä en haluis miestä, jolla on lapsia. Mut siis pääpointti oli se, että se unimies ei ollut mun eksä (jonka perään oon ulvonut nyt 1,5 vuotta) ja olin ihan förälskad. Suurena unientulkitsijana mä päättelin, että tää tarkoittaa nyt sitä, että mun pää alkaa vihdoin ajattelemaan, että jonain päivänä mä saattaisin voida kokea suuria ihania tunteita jotain muutakin kun mun eksää kohtaan. Tää on suuri askel mulle. Tähän asti kaikki rakkausunet on ollu mun eksästä. Virkistävää.

Vähän väsyttää toi valvominen, joten nyt taidan mennä päikkäreille siinä toivossa, että se mun ja unimiehen romanssi jatkuis. Tästä viikonlopusta taitaa muutenkin tulla ihan hurja. Eräs ystäväni täytti vuosia ja mahdollisesti sen porukkaan voisi illallan mahtua yksi hullukin.

Mitä tänään ruoaksi?

p.s. Kananmunien päiväys on 14.3.2012.

Oo mun kaveri, pliis!

Pääsin eilen vihdoin terapiaan purkamaan viikonlopun aiheuttamia tuntemuksia. Tai no siis osan niistä. Eihän yks 45 minuuttia riitä mihinkään, jos on yhden viikonlopun aikana joutunut olemaan tekemisissä ihmisten kanssa enemmän kun koko viime kuussa yhteensä.

Tän viikon sessiosta jäi päähän ainakin se, että asioihin reagoimatta jättäminen on myös kommunikointia. Kyllä, mä olen niin tampio, että mä en itse ole aiemmin tätä oikeen oivaltanut. Huomasin viikonlopun aikana erään henkilön tekevän tätä kanssani toistuvasti, tilanteessa kuin tilanteessa (olen kyllä tietoinen, että hän on tehnyt tätä samaa aiemmin mutta jotenkin olen ummistanut silmäni). Sanoinpa sitten mitä tahansa (hyvää tai huonoa), joka koski itseäni, hän ei kommentoinut asiaa mitenkään. Lopputulos oli syvä hiljaisuus tai hänen aloitteesta uusi puheenaihe. Mahdan olla todellakin epämielenkiintoinen ihminen tai sitten hänelle on aivan yhdentekevää, miltä musta tuntuu, kun ei pysty/viitsi ylläpitää keskustelua aiheiesta, jonka mä otan esille. Jotenkin mun mielestä kuuluu ihan hyviin tapoihin esittää tiettyyn pisteeseen asti kiinnostunutta muista ihmisistä, jopa silloinkin kun hatullinen paskaa vaikuttaisi mielenkiintoisemmalta. Multa iteltäni tulee ainakin aika luonnostaan tällasia kuuntelijalle kuuluvia fraseeja kuten aijaa, eikä, oikeesti, voi vittu, et oo tosissas jne.

No siis ongelmahan tästä muodostuu vasta siinä kohtaa, kun pitää tällaisen ihmisen kanssa tehdä yhteistyötä ja päättää jostain asioista. Eka päivä meni vielä niin ja näin mutta sunnuntaina olin jo täynnä pyhää vihaa ja vitutusta, joten aina kun oli mahdollista häivyin yksin omille teilleni. En myöskään enää edes yrittänyt ylläpitää keskustelua tämän henkilön kanssa muuta kun pakollisissa harrastukseemme liittyvissä asioissa. Hän varmaan koki tulevansa loukatuksi, kun en esittänyt tarkentavia lisäkysymyksiä hänen huonosti nukutusta yöstä tai kommentoinut hänen koiransa paskan koostumusta, koska vielä edelliseen päivään asti olen aina niin tehnyt.

En osaa sanoa, mikä on nyt katkaissut kamelin selän ja aiheuttanut tämän muutoksen omassa käytöksessäni. Mahdollisesti se, että terapiassa on nyt nostettu esiin aiemmin itselleni tiedostamattomia käyttäytymismalleja, kuten tämä yksipuolinen vastuunotto vuorovaikutuksen/ihmissuhteen ylläpitämisessä ja nyt olen tavallaan ryhtynyt kapinoimaan sitä vastaan.

Mikä on sitten se aito minä? Se mielistelijä, nyt esiin marssinyt välimpitämätön kusipää vai jokin muu?

En halua olla muiden mielistelijä ja että minusta pidetään vain sen takia, että pönkitän toisen osapuolen egoa. Tässähän siis ilmeni karu totuus, eli juuri se, että ko. ihminen ei minusta ihmisenä hirveästi välitä, koska muutenhan hän olisi huolissaan muuttuneesta käytöksestäni sekä viilentyneistä väleistämme ja koittaisi tehdä asialle jotain. Välien korjaamisen sijaan hän siirtää minut eienäämitäänhyötyä-osastoon. Olin olemassa vain häntä ja hänen ongelmiaan varten, kunnes kapinamieli otti minut valtaansa. Nyt multa ei enää välttämättä saa kannatusta omille ideoilleen tai lohdutusta huoliin pelkästä siksi, että niistä vaivautuu avautumaan mulle. Vihdoin mulle on ruvennut konkreettisesti aukeemaan tää asia, jonka kanssa olen kipuilla jo pitkän aikaa ja josta olen osittain syyllistänytkin itseäni ajattelemalla, että olen liian vaativa tms. Kyllä ihmissuhteelta voi odottaa saavansa jotain, vähintää molempiin suuntiin toimivaa vuorovaikutusta.

Nyt onkin varmaan korkea aika kaivaa kaapista liina ja ryhtyä hinkkaamaan tota omaa lähes täydellisen kiiltävää sädekehää. No joo, tiedän tilanteita, joissa joku toinen on kokenut mua kohtaa näitä samoja fiiliksiä ja se toki surettaa. Voisi ollakin mielenkiintoista opettavaista (jos siis osaisi suhtautua asioihin sillai järkevästi) lainata kynää jollekin ja antaa vapaa sana aiheesta Pulla kanssaihmisenä. Ja ei siis millään perinteisellä kurssipalautetyylillä, eli et kalastelis kehuja jne, vaan et sais oikeesti tietää, mikä mussa on ihan perseestä. Aika monia mainitsemisen arvoisia asioita osaan ihan itsekin nimetä mutta epäilemättä on paljon sellaista, josta mulla ei ole hajuakaan. En usko, että tää mun tarinan henkilökään ihan täysin tiedostaa ton oman toimintansa vittumaisuutta mut vaikeahan tollasesta on kenellekään puhua. Kritiikin vastaanottaminen kun ei varmaan kenenkään fiilistä ihan kattoon asti nosta. Toisaalta superhyvän ystävän kanssa ongelmistakin voi kait puhua. Sellasta mä kaipaan. Et yks superhyvä ystävä vois tulla tännenäi, kiitti!

p.s. Luettuani äsken tän skeidan läpi, podin hetkellisesti pientä nolostusta/ahdistusta siitä, että mä vaan puhun paskaa kaikista, et ei mikään ihme kun ei oo ystäviä, kun oon tällanen. Onneks se tunne kesti vaan pienen ohimenevän hetken. Eihän mun todellakaan tartte hävetä sitä, miltä musta tuntuu ja on tää blogissa avautuminen kuitenkin ehkä vähän parempi tapa, kun et kirjottelis jotain monimerkityksellisiä facebookstatuksia tai puhus paskaa selän takana kaikille yhteisille tutuille (been there, done that).

Myötäelämisen jalo taito

Molle on vähän myötäelänyt mun kanssa.

Kaikki maailman ihmiset, jotka on syystä tai toisesta päätynyt edes hetkeksi mun paskanjauhannan kuulijakuntaan, on jo ihan kyllästynyt tähän mun katkeraämmämoodiin. Ja se on ihan ok, tavallaan mä itekin ehkä oon mutta en ole keksinyt mitään uutta moodia siihen tilallekaan, joten tällä mennään. Onneks mulla on nyt kuitenkin tää mun maailman loistavin keskinkertainen ja itseään toistava blogi, jossa mä saan valittaa ja tilittää vaikka näpyttelemällä sormet ruville. Eikä tarvii edes pelkää, että tulis jotain ilkeitä ja provosoivia kommentteja, koska tällasen väsyneen ämmän pilkkaaminen ei varmasti oo yhtään niin hauskaa ja mielekästä kun jonku umpirakastuneen teinin (joo, oon muutamana iltana eksyny joidenki höppänä teinien blogeihin, joiden kommenttiketjut on ihan tajutonta viihdettä ainakin telkkarittomalle hullulle).

Nää mun ystävyyssuhteet on nyt ollut aikalailla pinnalla ja käsittelyssä niin terapiassa kuin kotisohvallakin. Paha mieli, katkeruus ja pettymys on päälimmäiset tunteet, kun mietin näitä ystäviäni. Tää asioiden käsitteleminen loputon jankkaaminen on kuitenkin poikinut myös jotain fiksujakin ajatuksia.

Miksi mun ystävien on ollut niin vaikea hyväksyä mua masentuneena tai hyväksyä mun tunteita ja ajatuksia? Miksi sitä selänkääntäjämukaystävää ymmärretään, kun se lemppaa mut spårapysäkille mutta mä en saa ymmärrystä osakseni, kun ilmaisen pettymykseni ko. ihmiseen? Miksi mulle puolustellaan sitä selänkääntäjää kertomalla kuinka se nyt vaan ei varmaan tiennyt mitä sanoa tai se nyt on niin huono noissa tollasissa jutuissa? Voisko joku puolustaa mua ja sanoa muille, että sillä nyt vaan on niin paha olla, että sitä vaan itkettää mut ei nyt jätetä sitä yksin itkemään? Haluaisin, että mun tunteet hyväksyttäisiin muaallakin kun terapeutin luona. Nyt tuntuu siltä, että vastaanotto on ainoa paikka, jossa mut hyväksytään tällasena masentuneena hulluna (koska se kuuluu siihen terapiapakettiin, mut ystävyyten näköjään ei) ja mun katkeraämmämoodikin on ihan ok. Osin tän takia tuntuu myös siltä, että terapiakin junnaa paikallaan, kun mä en pysty puhumaan mistään muusta kun niistä asioista, jotka muut mussa torjuu.

Masentuneet kolleegat siellä ruutujen ääressä varmaan nyökkää, kun totean, että masennus on siitä kelju homma, että se ei parane lopettamalla kaikki sosiaaliset kontaktit ulkomaailmaan. Silti masentuneena sitä helposti tekee näin, vaikka se saattaa vaan syventää sitä mutavelliä, jossa yrittää räpiköidä. Mä olen masennuksen myötä erakoitunut tänne koirakoppiini aivan liikaa mutta osaltaan syy on myös ihmissuhteissani. En pysty olemaan yhteydessä ihmisiin, joiden tiedän kammoksuvan masennustani tai joiden kyky empatiaan on heinäsirkan tasolla.

Mä en halua sääliä tai sympatioita. En halua, että muut itkevät myötätunnosta, vain koska mä itken. Sympaattinen ihminen on ihan mukava mutta päähän taputtelu ja paskan tuurin voivottelu ei vie tilannetta eteenpäin, vaan itse ainakin jumiudun entisestään siihen negatiiviseen tunnetilaan, enkä silloin pysty käsitellä sitä. Haluaisin, että ystäväni yrittäisi asettua asemaani (niin epämielyttävältä kun se mahtaakin tuntua), ymmärtää tunteitani ja vastata niihin (eli olisi empaattinen). Tällöin tilanteen käsittelykin on mahdollista, eikä homma mene vain surkutteluksi. Miltä he kuvittelevat, että minusta mahtaa tuntua? Miltä itsestä tuntuisi samassa tilanteessa ja mitä toivoisi toisen silloin tekevän? Jos he uskaltaisivat kuunnella, osa varmasti pystyisi ymmärtämään, kun ei tässä nyt mistään ydinfysiikasta ole kyse. Vai vaadinko mä liikoja? Ok, no jos empatiaa ei oo tarjolla niin sit mä voisin ottaa sitä sympatiaa sen totaalisen ignooramiseen sijaan.

Onko empatia uusiutumaton luonnonvara, kateissa oleva hyve vaiko elämäänsä tyytymättömän säälittävän akan jorinaa? You tell me! Please! Itse onneksi olen todella empaattinen ja muutenkin mahtava ihminen.

Jos haluat tietää, ketkä ovat ystäviäsi, hanki vankilatuomio.

Ollan terapeutin kanssa viime kuukaudet puitu varmaan eniten yksinäisyyttä ja sitä kuinka äärettömän tukala ja ahdistava olotila se on. Silloin kun mulla on meneillään kunnon pohjamudissaräpiköintijakso, en huomaa olevani yksinäinen, sillä olen niin paskana. Silloin en edes tajua, etten työpaikan ulkopuolella puhu murahtele kuin alepan kassan kanssa. En osaa edes kaivata seuraa, sillä kaikki energia menee paskan olon kestämiseen. Nyt kun mun paskaolo on taas hetkellisesti vähän helpottanut ja haluaisin vähän sosiaalista elämää, tulee ranteidenviiltelyajatusten tilalle pakahduttava yksinäisyys, joka johtaa sitten aina ennen pitkää takaisin ranteidenviiltelyajatuksiin.

Tää masennus on näyttänyt mun vanhat ystävyyssuhteet ihan uudessa valossa. Ja siis ihan paskassa valossa. Lähes kaikki oli mun sairaslomajakson ajan vähän aktiivisempia yhteydenpidossa, mikä oli ihanaa. Kaikki hyvä loppuu kuitenkin aikanaa ja niin loppui myös ystävieni into soitella tai tekstailla mulle (kootut selitykset on kuultu moneen kertaan, eikä enää kiinosta miksi Maijan kanssa ehtii kahvitella muttei mun kanssa). Mä olen itse ollut niin huonossa jamassa, etten ole pystynyt olemaan yhtä aktiivinen yhteydenpidossa kuin ennen sairastumista, joten yhteydenpito monien kanssa on päättynyt. Osaltaa myös mun passiivisuuteen joidenkin kohdalla on vaikuttanut se, että en vain ole enää saanut kyseisistä suhteista itselleni mitään, joten empä ole jaksanut niihin kovasti panostaakaan. Ja mikä siinä oikeen on, että vastuu ystävyyssuhteen säilymisestä on nimenomaan mulla? Jälkeenpäin kun mietin (tai oikeestaan terapiassa viimeks mietittiin) monia ystävyyssuhteitani, tajuan (tai siis terapeutti auttoi tajuamaan) kuinka yksipuolisia ne on olleet. Olen itse kantanut suurimman vastuun yhteydenpidosta ja tapaamisten järjestämisistä. Luulen, että monet hauskat illat olisi jäänyt esimerkiksi harrastusporukallani viettämättä, jos olisin ollut yhtä passiivinen kuin monet heistä. Tosiaan eipä meillä ookaan ollut mitään kekkereitä yli vuoteen, kumma juttu.

Jos sä mietit, et soittasko Sirpalle, niin soita. Sirpa kyl ilostuu.

Taitaa olla niin, ettei mun ja mun ns. ystävien tarpeet enää vaan oikeen kohtaa. Mun omat tarpeet ja odotukset on masennuksen myötä muuttuneet. Nyt tarvitsisin näiltä ihmisiltä enemmänkin tukea ja heidän puolelta aktiivisuutta/aloitteellisuutta, enkä pysty olemaan täysillä se sama hilpeä olento, joka aiemmin olin.Tuntuu, että nää ihmiset hylkäs mut, kun mä en enää antanut heille sitä hauskuuttajapullaa, kun en ollutkaan se hullunhauska bileitä järkkäävä ilopilleri, jollaisena monet oli tottunut mut näkemään.


Mulla on ihan älyttömiä angsteja tyttöjen välisistä ystävyyssuhteista. Ne on niin vitun hankalia. Kateutta ja skismaa jo leikkipuistosta asti. Mulla olikin lapsena enemmän poikia kavereina kuin tyttöjä (ja tää aiheutti lisää skismaa tyttöjen keskuudessa). Niiden kanssa mä osasin olla, tyttöjen kanssa en. Terapeutin mukaan tääkin johtuu varmaan taas mun suhteesta vanhempiini. Isän kanssa olin läheinen ja opin, miten poikien kanssa asiat tehdään. Äitini on aina ollut todella etäinen ja hänen kanssa olen taas joutunut tekemään kovasti töitä, ottamaan vastuuta ja olemaan se alotteellinen, että meillä olisi edes jonkinlainen suhde. Tämä on sitten heijastunut myös ystävyyssuhteisiini, joissa olen ottanut kohtuuttomasti vastuuta suhteen ylläpitämisestä ja tullut myös monesti tämän takia hyväksikäytetyksi. Mulle ei tullut äidinmaidosta sitä mallia, miten tyttöjen kanssa pitää leikkiä ja juonitella. Myöhemmin opin sen sitten yrityksen ja erehdyksen kautta mut vieläkään se ei suju kovin hyvin.

Kaikkien mun tyttöpuolisten ystävien kohdalla on aina jossain vaiheessa tapahtunut tää välttämätön pariutuminen jonkun uroksen kanssa, minkä seurauksena mut ja muutkin ystävät on voinut poistaa kännykän pikavalinnoista. Ei mun tuntemat miehetkään lopeta kavereiden kanssa hengailua tai rajaa sosiaalista elämäänsä vain tyttöystäväänsä, ryhtyessään leikkimään kotia jonkun naisen kanssa. Miksi monet naiset kuitenkin unohtaa kaverit tai jos ei unohda niin ainakin tekee kaikella tapaa selväksi, että ei enää ystävyyttä niin tarvitse, kun on löytänyt sen oman sielunkumppanin. Joo mä olen katkera hyvin monelle mun ns. ystävälle siitä, että niillä on aikaa kavereille tai ainakin mulle vaan silloin kun poikaystävällä on saunailta/sählypeli/töitä tms. Kaikki menee heidän parisuhteen (huom. nyt siis kyse ihan lapsettomista ihmisistä) aikataulujen ehdoilla.

Otsikon sitaatti on Charles Bukowskyn käsialaa. Ehkä tohon vankilatuomion tilalle voitas vaihtaa mielenterveysongelman, niin olis vielä yleispätevämpi lausahdus. Ja nyt mä sit vielä sotkin suklaata mun valkosille lakanoille, et vituikshan taas kaikki menee.

Teetä ja sympatiaa

Mä puin ihan taukoomatta kaikkia menneisyydessä tapahtuneita asioita mutta tulevaisuutta mun on suunnattoman vaikea ajatella. Tulevaisuus ahdistaa enemmän. Enkä mä usein edes usko, että tässä mitään tulevaisuutta on. Eilen vatvoin suuren osan kallisarvoisesta ajastani yhtä vuoden takaista episodia erään ns. ystäväni kanssa. Yks mun entisen elämäni parhaista kavereista oikeesti jätti mut kerran autonsa kyydistä ratikkapysäkille ja kuuluisat viimeiset sanat oli soitellaan.

Syy siihen, miksi tää asia kuuluu mun vatvomislistan top 10 (kerron ne loput yhdeksän joskus toiste), johtuu siitä, että tän automatkan jälkeen me ei olla enää oltu tekemisissä (ja ennen tätä oltiin vähintää viikottain). Tän mun ystävän toiminta kyseisessä tilanteessa (ja sen jälkeen) sai mut tajuamaan meidän ystävyyssuhteesta jotain, mitä en ollut aiemmin oikeen halunnut ymmärtää. Kun mä siinä automatkalla itkin ja avauduin, oli ystäväni todella vaivaantunut, sillä tavalla miten ollaan kun esim. joku vähän vieraampi ihminen kertoo vaikka liian intiimejä asioita, joita sä et oikeesti haluaisi tietää.

Myöhemmin mä ihmettelin, että miksei se pyytänyt mua kotiinsa vaikka juomaan kuppia teetä ja rauhoittumaan tai tuonut mua himaan ja ollut hetken seurana. Se meni kotiinsa tekemään makaroonilaatikkoa, se oli tärkeämpää. Koska mä kuitenkin olen viimeisen asti äärettömän ymmärtäväinen ihminen, ymmärrän, että ystävälläni saattoi mennä jauhot suuhun ja iskeä paniikki, siinä mun pahaa oloa todistaessaan. Ja onhan se vaikeeta yrittää keksiä jotain järkevää sanottavaa hakalassa paikassa, yleensä sitä sitten aina jälkeenpäin miettii, että olisi pitänyt sanoa näin tai näin. Mä kyllä odotinkin, että ystäväni olisi soittanut tai laittanut edes viestin tämän tapahtuneen jälkeen ja laittoihan hän, kaksi viikkoa myöhemmin noteeraamatta mitenkään tätä automatkaa. Sen jälkeen kun ollaan joskus harrastusjutuissa satuttu törmäämään, hän on vältellyt mua ja pakoillut mahdollisuutta jutella kahden kesken. Täytyy kai tunnustaa, että en mä ole itsekään laittanut tikkua ristiin, koska olen niin suunnattoman vittuuntunut ja pettynyt. Eikä mulla ole tällä hetkellä intressejä pitää väkisin yllä sellaisia ihmissuhteita, joissa mä joudun koko ajan esittämään tai peittelemään masennustani.

Surettaa silti, koska en oikeesti tiennyt, että meidän ystävyyssuhde oli näin pinnallinen. Ystäväni selkeesti nautti mun seurasta ja tykkäs musta, niin kauan kun mä annoin itsestäni sen iloisen osan. Mut tosielämässä ei jaeta oscareita, et turha tässä on mitään näytellä, joten täs sitä nyt ollaan enemmän yksin kuin koskaan.

Ootko sä kuuro vai etkö sä vaan tajua?

jeesaa Sirpaa edes vähän

Mun masennus on pysyvä tila. Se ei johdu mistää. Se johtuu kaikesta. Se on osa mua. Edelleen ihan liian iso osa. Miten tän nyt sit selittäis ymmärrettävästi jollekin asiaan vihkiytymättömälle, jolle kuitenkin haluaisi kertoa, että on edelleen romukopan pohjalla tai liiskaantuneena sen alla.

Ainiiin, kyllähän mä yritin. Mua ei kuultu tai ymmärretty. Sit mä vähitellen lakkasin yrittämästä.

Kaveri: Mitä kuuluu?
Minä: Ei kovinkaan hyvää. Mä olen masenutunut.
Kaveri: Aijaa. No mikäs sua masentaa?
Minä: No vittu ku pandat kuolee ja otsonikerros ohenee.  
Kaveri: hehh... Mullakin on kauhee masis, on kiire töissä ja poikaystäväkin on perseestä.
Minä:  Just.

Mä tiiän, ei tää katkeruushomma muka sovi mulle. But I couldn't care less.

Tekstiviesti

"Oliko sulla niitä poranteriä? Tarttisin niitä. Lauantaina alkaa taas Melodifestivalen. Tuutko meille kattomaan? t. T."

Jotenkin näin meni tekstiviesti, joka tuli puhelimeen eilen illalla. En ole vielä vastannut viestiin. Menin jotenkin sanattomaksi. Viestinlähettäjä, kutsutaan häntä nyt vaikka Tarjaksi (nimi tietysti muutettu), on edellisen kerran ollut yhteydessä, joskus kun puissa oli vielä lehtiä ja vaatekokoni oli numeroa pienempi. Tässä välillä hän on kuitenkin enemmän tai vähemmän aktiivisesti udellut yhdeltä jos toiseltakin yhteiseltä tuttavaltamme kuulumisiani. Kun hän huolestui haistoi jotain juoruttavaa facebook profiilini muututtua harmaaksi, hän soitti kaverilleni ja kysyi onko minulla kaikki hyvin. Olisin otettu välittämisestä, jos hän edes yrittäisi esittää vilpitöntä. Jokaiseen tuttavapiiriin tai porukkaa kuuluu varmasti tällainen henkilö. Uteliaisuus, jonka hän verhoaa välittämiseksi. Selän takana juoruaminen, joka on hänen mukaan vaan osoitus siitä, että hän oli niin kovin huolissaan. Itsestään hän ei paljoa avaudu ja kun avautuu, se tapahtuu harkiten paitsi ehkä joskus kännissä mutta eihän niitä juttuja kukaan kuitenkaan muista.

Minulta Tarja ei ole aikoihin kysynyt kuulumisia. Ei, vaikka yhteinen ystävämme on useaan otteeseen kehottanut häntä soittamaan minulle ja kysymään itse, onko minulla kaikki hyvin. Ei Tarja taida uskaltaa. Tarja ei varmaan oikein tiedä, mitä hän sanoisi minulle, koska ei hän oikeasti välitä. Hän on vain utelias ja siksi hän kysyy, onko kaikki hyvin. Tarja rakastaa juoruja ja skandaaleja normaalia enemmän. Tarja ei osaa pitää mitään asioita omana tietonaan. Hän on yleinen tietotoimisto, joka takuuvarmasti levittää kaikkien asiat kaikille.

Otettuani yliannostuksen ja jouduttuani sairaalaan, soitin hänelle ja kerroin. Hän ei tullut katsomaan minua mutta hän soitti entiselle työkaverilleni ja kertoi tilanteestani. Jonkin aikaa tämän tapauksen jälkeen menimme samoihin juhliin ja oli todella yllätys huomata, että myös minulle vähemmän tutut ihmiset tiesivät yhtä ja toista sairastumisestani. Juhlafiilis vähän laski. Kun myöhemmin otin asian Tarjan kanssa puheeksi, hän puolustautui sanomalla, että hän oli niin huolissaan ja että hänen oli pakko puhua asiasta jonkun kanssa. Ei hän pyytänyt anteeksi.

En mä taida huomenna mennä Tarjan luokse kylään. En suostu olemaan lähipiirini oma Johanna Tukiainen, jonka sekoiluilla väritetään omaa harmaata arkea.

Re: Hej Gumman!

Nyt lähtee vastauslähetys Ruotsiin. Ei tässä kortissa kyllä ollut riittävästi tilaa kaikelle asialle, mitä olisin halunnut kertoa. Varmaan pitää laittaa joku päivä sähköpostia perään. Sähköpostien kirjottaminen on vaan niin perseestä. Mä en halua ikinä työtä, jonka pääasiallinen kommunikointiväline on sähköposti. Siinä on jo ihan riittävästi tekemistä, että saan inhimillisessä ajassa vastattua henkilökohtaisiin posteihin. Tälläkin hetkellä yksi mahdollinen tuleva työnanataja odottaa viidettä päivää, että ilmottaisin sopivan ajankohdan haastattelulle. Vaikutan varmaan tosi innokkaalta ja potentiaaliselta työnhakijalta (ja annan ainakin rehellisen kuvan itsestäni).

Ou well.. Kyllähän sitä penskanakin malttoi odottaa, vaikka vastauksen saaminen postin tuomana välillä kestikin. Mähän olin siis mukulana ihan hardcore kirjeiden kirjottaja. Kirjepapereita oli miljoonaa erilaista ja osa jollain hajullakin maustettuja. Näihin pääosin perheen kanssa lomaillessa hankittuihin kirjekavereihin on tosin yhteydet lähes katkenneet. Muutama sähköposti tms joskus on tullut laitettua mutta ei siinä ole enää sitä samaa hohtoa. 

Mörrikin haluaa laittaa terkut mukaan

p.s. Mjau kortti löytyi SevenArtista, yllättäen ruotsalaista osaamista tämäkin

Hej gumman!

Edellisen kerran oon saanut kirjeen kolme vuotta sitten kesälomalla eräältä oppilaalta. Nyt eteisen lattialla odotti kirje Ruotsista. Posteljoonikin oli varmaan ihmeissään, kun joutui kerrankin pysähtymään mun ovella.

Huomenna Tiimariin hakeen kirjepaperia, kuori ja postimerkki.