Myötäelämisen jalo taito

Molle on vähän myötäelänyt mun kanssa.

Kaikki maailman ihmiset, jotka on syystä tai toisesta päätynyt edes hetkeksi mun paskanjauhannan kuulijakuntaan, on jo ihan kyllästynyt tähän mun katkeraämmämoodiin. Ja se on ihan ok, tavallaan mä itekin ehkä oon mutta en ole keksinyt mitään uutta moodia siihen tilallekaan, joten tällä mennään. Onneks mulla on nyt kuitenkin tää mun maailman loistavin keskinkertainen ja itseään toistava blogi, jossa mä saan valittaa ja tilittää vaikka näpyttelemällä sormet ruville. Eikä tarvii edes pelkää, että tulis jotain ilkeitä ja provosoivia kommentteja, koska tällasen väsyneen ämmän pilkkaaminen ei varmasti oo yhtään niin hauskaa ja mielekästä kun jonku umpirakastuneen teinin (joo, oon muutamana iltana eksyny joidenki höppänä teinien blogeihin, joiden kommenttiketjut on ihan tajutonta viihdettä ainakin telkkarittomalle hullulle).

Nää mun ystävyyssuhteet on nyt ollut aikalailla pinnalla ja käsittelyssä niin terapiassa kuin kotisohvallakin. Paha mieli, katkeruus ja pettymys on päälimmäiset tunteet, kun mietin näitä ystäviäni. Tää asioiden käsitteleminen loputon jankkaaminen on kuitenkin poikinut myös jotain fiksujakin ajatuksia.

Miksi mun ystävien on ollut niin vaikea hyväksyä mua masentuneena tai hyväksyä mun tunteita ja ajatuksia? Miksi sitä selänkääntäjämukaystävää ymmärretään, kun se lemppaa mut spårapysäkille mutta mä en saa ymmärrystä osakseni, kun ilmaisen pettymykseni ko. ihmiseen? Miksi mulle puolustellaan sitä selänkääntäjää kertomalla kuinka se nyt vaan ei varmaan tiennyt mitä sanoa tai se nyt on niin huono noissa tollasissa jutuissa? Voisko joku puolustaa mua ja sanoa muille, että sillä nyt vaan on niin paha olla, että sitä vaan itkettää mut ei nyt jätetä sitä yksin itkemään? Haluaisin, että mun tunteet hyväksyttäisiin muaallakin kun terapeutin luona. Nyt tuntuu siltä, että vastaanotto on ainoa paikka, jossa mut hyväksytään tällasena masentuneena hulluna (koska se kuuluu siihen terapiapakettiin, mut ystävyyten näköjään ei) ja mun katkeraämmämoodikin on ihan ok. Osin tän takia tuntuu myös siltä, että terapiakin junnaa paikallaan, kun mä en pysty puhumaan mistään muusta kun niistä asioista, jotka muut mussa torjuu.

Masentuneet kolleegat siellä ruutujen ääressä varmaan nyökkää, kun totean, että masennus on siitä kelju homma, että se ei parane lopettamalla kaikki sosiaaliset kontaktit ulkomaailmaan. Silti masentuneena sitä helposti tekee näin, vaikka se saattaa vaan syventää sitä mutavelliä, jossa yrittää räpiköidä. Mä olen masennuksen myötä erakoitunut tänne koirakoppiini aivan liikaa mutta osaltaan syy on myös ihmissuhteissani. En pysty olemaan yhteydessä ihmisiin, joiden tiedän kammoksuvan masennustani tai joiden kyky empatiaan on heinäsirkan tasolla.

Mä en halua sääliä tai sympatioita. En halua, että muut itkevät myötätunnosta, vain koska mä itken. Sympaattinen ihminen on ihan mukava mutta päähän taputtelu ja paskan tuurin voivottelu ei vie tilannetta eteenpäin, vaan itse ainakin jumiudun entisestään siihen negatiiviseen tunnetilaan, enkä silloin pysty käsitellä sitä. Haluaisin, että ystäväni yrittäisi asettua asemaani (niin epämielyttävältä kun se mahtaakin tuntua), ymmärtää tunteitani ja vastata niihin (eli olisi empaattinen). Tällöin tilanteen käsittelykin on mahdollista, eikä homma mene vain surkutteluksi. Miltä he kuvittelevat, että minusta mahtaa tuntua? Miltä itsestä tuntuisi samassa tilanteessa ja mitä toivoisi toisen silloin tekevän? Jos he uskaltaisivat kuunnella, osa varmasti pystyisi ymmärtämään, kun ei tässä nyt mistään ydinfysiikasta ole kyse. Vai vaadinko mä liikoja? Ok, no jos empatiaa ei oo tarjolla niin sit mä voisin ottaa sitä sympatiaa sen totaalisen ignooramiseen sijaan.

Onko empatia uusiutumaton luonnonvara, kateissa oleva hyve vaiko elämäänsä tyytymättömän säälittävän akan jorinaa? You tell me! Please! Itse onneksi olen todella empaattinen ja muutenkin mahtava ihminen.