Mikä on yleisesti hyväksyttävä aika surra parisuhteen päättymistä?
Mun edellinen parisuhde päättyi hieman yli vuosi sitten ja siitä se alamäki on sitten vauhdilla jatkunut. Mä olin lääkärin mukaan masentunut jo ennen tätä eroa (en mielestäni tämän parisuhteen takia) mutta sitten kun hän päätti eräänä tiistaina ilmoittaa, että tää oli nyt tässä, mun koko maailma romahti. Ja kyllä, mulla meni oma elämä ihan palasiksi yhden miehen takia. Tunnustan syntini. Mä olen säälittävä nainen, jolle tämä ihminen oli sanoinkuvaamattoman tärkeä ja rakas. Niin tärkeä, etten päässyt siitä yli vain olkia kohauttamalla ja vitullisella dokailulla ja huoraamisella. Mä tunnen itseni ihan luonnonoikuksi. Olen kuullut niin monelta taholta kummasteluja siitä, miten otin niin raskaasti tämän eron. Eihän me edes asuttu yhdessä jne. Mun mielestä olisi ollut kummallisempaa, jos en olisi ottanut sitä raskaasti, sehän olisi ollut merkki siitä, että hän ei ollut minulle erityinen ihminen, jonka menetys olisi sattunut.
Tää ero ja tää henkilö on ollu sellasia asioita, joista mä olen halunnut kirjottaa jo monesti tähän mun blogiin, koska niin moni mun ilo ja suru liittyy niihin. Mun elämä on jakautunut kahteen osaan: entinen kiva elämä ennen eroa ja tää paska, jota kutsun elämäksi eron jälkeen. Kirjottaminen (ja puhuminen) tästä on kuitenkin ollut älyttömän vaikeeta. Kuten joskus aiemmin taisin jo mainita, on niin paljon iisimpää jauhaa peruspaskaa perusarkijutuista ilman, että raapasee pintaa syvemmältä ja päätyy sen seurauksena sänkyyn vollottamaan.
Nyt sillä oli syntymäpäivät ja mä inspiroiduin mun rikkoutuneesta peilistä (ei syytä huoleen, en ole laittanut peiliäni paskaksi sydänsurujeni takia, se vaan kaatu, todennäkösesti pyhän hengen voimasta ja meni rikki) taiteilemaan tunnettani viestivän kuvan (joo luovuus/hulluus huippussaa). Nää kaikenlaiset merkkipäivät tuottaa mulle tuskaa, tulee muistoja, niin hyviä kuin huonojakin. Mä tein superteon ja laitoin hänelle onnittelut multa ja kissimirriltä ja kerroin lyhyesti kuulumiseni. Hän vastasi viestiini kahdella sanalla. Ne ei onneksi olleet haista vittu mutta kiitos paljon ei tuntunut hirveesti paremmalta.
Vaikka edelleen tuntuu pahalta kaikki tähän eroon liittyvä, oon huomannut, että terapeuttini on jollain kummallisella tavalla saanut mut ymmärtämään ja hyvinä päivinä myös hyväksymään tilanteen. Tätä kipua se ei poista mutta auttaa ehkä välillä elämään sen kanssa. Olisi silti ihanaa, jos kuvioissa olisi joku ihana ystävä, jonka kanssa edes vaan joskus vois jutella tästä. Että muutkin kun terapeutti hyväksyis mun surun ja ikävän.
Huh, I did it! Kykenin kirjottamaan mun rikki menneestä sydämestä. Et tiedoks vaan kaikille, tätä scheissee on sit luvassa lisää taas joskus, kun mä nyt vihdoin sain tän padon auki.
p.s. Uutisissa on otsikoitu, että takatalvi haittaa pääsiäisen menoliikennettä. Mihin pitäs niinku mennä? Sänkyyn, peiton alle viettämään pääsiäisen kärsimysnäytelmää?
1 kommentti:
Tervehdys Sinulle
Tärkeän ja rakkaan ihmisen menettämistä on kamalaa surra, tiedän kokemuksesta. Se kaipaus sisimmässä voi tuntua loputtomalta ja raadolliselta. Mutta kuten totesit olisi kummallista jos ei ottaisi suhteen päättymistä raskaasti - sinun tunteesi eksääsi kohtaan olivat ainutlaatuisia joten niin on myös se miten käsittelet eron. Se on sinun oma "matkasi" miten alat rakentaa elämääsi uudelleen, ja mielestäni on epäasiallista jos joku ihmettelee kuinka kauan erosta kestää toipua. Mikä on toipumista, eteenpäin menemistä? Vaikeista eroista ei mielestäni "päästä yli", niiden kanssa opitaan elämään. On toki elämä "ennen" ja "jälkeen", mutta toisesta ihmisestä luopuminen on myös henkinen prosessi... Päästääkö hänestä irti, mitä hänestä voi ja haluaa pitää itsellään.
Itselläni on mennyt enimmillään kolme vuotta käsitellä ja tulla suhteellisen hyvin sinuiksi entisen suhteen ja eron kanssa. (Minun eksäni ei vastannut eron jälkeen onnitteluun :( ) Jossain vaiheessa masennus (joka ei myöskään johtunut pelkästään suhteesta) oli paha ja epätoivo hyvin suuri, mutta päätin että suren niin kauan kuin surettaa, mutta en juutu siihen.
Toivon, että sinäkin jaksaisit vielä surra jos siltä tuntuu, kaivatakin. Ihan miltä sinusta itsestäsi tuntuu. Se on raskasta, ja sen edesauttaa sitä että vielä tulee olemaan parempi olo.
Olisi ehkä ollut paikallaan lukea muutkin tekstisi ennen vastaamista, etten vahingossa vain tule pahoittaneeksi mieltäsi kommentoimalla jostain mistä olet jo kirjoittanut. Oli vain jotenkin pakko alkaa kirjoittaa samoin tein.
Lähetä kommentti