Perusmoodi

Jotain outoa on tapahtunut. Joko jäätävät vitutukset on laimentuneet tai sitten mä olen liian uupunut tai tottunut olemaan vittuuntunut, niin ettei sitä enää edes oikeen huomaa. Ihminenhän kai sopeutuu kaikkeen. Vitutus on mun perusolotila.

Vielä ihan masennuksen alkuvaiheessakin saatoin välillä olla todella vihanen ja raivoissani. Itkin, huusin ja olin hysteerinen. Kyllä mä vieläkin itkeskelen mutta lähinnä yksin kotona ja aika hiljaa niiskuttaen. Aiemmin itkukohtaus saattoi tulla missä vaan. Useimmiten esimerkiksi työpäivän jälkeen matkalla kotiin. Ehkä on ihan hyvä merkki, että pystyn jo vähän hallitsemaan itseäni ja tunteenpurkauksia. Toisaalta mulla on sellanen olo, että kaikki on tasapaksua mössöä. Ei oo ylä- tai alamäkiä, on vaan tasasta menoa 50 metriä pohjamutien alapuolella.

Tietty mä oon ilonen, että oon vähän enemmän balanssissa kun vaikka vuosi sitten. Kuitenkin tuntuu, että en oikeen oo elossa. Hengitän kyllä ja yritän selvitä arjesta mutta en tunne olevani elossa. Ei paljo vitsit naurata tai paskat uutiset itketä.

Välttelenköhän mä näitä tunneskaalan ääripäitä?

Kotiverkkareissa

Taas meni viikonloppu. En syönyt yhtään lämmintä ateriaa mutta söin yhden aamiaisen. Söin vitusti herkkuja ja yhden greipin. Katsoin liian monta jaksoa Law and orderia. Nukuin päikkäreitä. Olin kotipäntsit jalassa. Mietin mun vikoja. Mietin syitä yksinäisyyteeni. Yritin ajatella parantumista. Tietääkö joku, miten masennuksesta parannutaan?

Mä en halua viettää mun elämää tällä tavalla. Mulla ei vaan ole mitään hajua, mitä mun pitäisi tehdä toisin. Miten olla ei yksinäinen, jos on yksin?

Mä olin tyytyväinen kun satoi. Vihree näytti enemmän vihreeltä.

Tuun vielä häpeemään tätä seuraavaa lausetta joskus mutta minkäs teet. Onneks huomenna pääsee töihin.

Le Chat Noir

Kissat on monesti ihanampia kuin ihmiset.

I am free to go. Yet I remain.

Hidas sunnuntai

Mä en osaa sanoa mikä tässä päivässä on ollut niin erityisen hyvää mutta mä haluan tällasia päiviä lisää. Tänään mä en ahdistunut yksinäisyydestä enkä tekemättömyydestä (ihan huippua ja helvetin harvinaista). Tänään mä annoin itselleni luvan olla hidas ja vetelä ja nauttia siitä. Toimi paremmin kuin koskaan. Sunnuntaiahdistuksesta ei oo tietoakaan.

Mun uus kalenteri ja musta se näyttää ihanalta tälleen tyhjänä.

Musta tuntuu, että mä oon tosi kauan vaan suorittanut tätä elämää, tehnyt kaikkea mahdollisimman paljon mutta monesti unohtanut nauttia. Masiksen myötä siihen tuli muutos. Ensin täysi stoppi kaikkeen tekemiseen ja nyt oon vähittelen yrittänyt palauttaa elämääni asioita aina fiiliksen mukaan. Enää en tee niin paljoa juttuja pakon (no duunit ja sellaset tietty) takia tai koska jotain kuuluu tehdä. Mä oon melkeen päässyt eroon tyhjänkalenterinpelosta. Toki kyllä se kalenterin tyhjyys mua vieläkin joskus ahdistaa mutten silti enää täytä sitä pakonomaisesti kaikella yhdentekevällä puuhastelulla. Tosin jos ihan rehellisiä ollaan niin ei mulla nyt ihan niin laajat nää sosiaaliset verkostot enää oo, että kalenterin täyteen ahtaminen olis edes mahdollista.

p.s. Miks mä rupeen kiherteleen kun teinityttö, kun huomaan, että se mun treffityyppi on käynyt facebookissa tykkäämässä mun uudesta profiilikuvasta? Joo mä palasin jotain viikko sitten facebookkiin. En osaa sanoa miksi, mut en ainakaan siks et oisin kokenut jääväni jostain paitsi. Ei nyt varsinaisesti mikään elämänlaadun suurin kohottaja mut katellaan. Pääseehän sieltä taas pois kun rupee vituttaa.

Kauppareissu

Tänään meni sitten apteekkiin enemmän rahaa kun ruokakauppaan. Mut nyt on onnellisuutta muutamaks kuukaudeks. Unilääkkeen annostusta nostettiin taas, kun en mä oo saanut nukuttua kunnolla sen jälkeen kun Venlafaxinin annosta nostettiin. Tää tuntuu ihan älyttömältä oravanpyörältä. Ite oisin mieluummin koklannut jotain toista unihiekkaa mutta näillä mennään nyt. Jos uni ei tästä kohta rupee paranemaan niin sitten täytyy oikeesti tehdä jotain radikaalia, koska ei oo mitään toivoa jaksaa koko pitkää syksyä töissä huonolla unella.

Apteekkiostoksien lisäksi palkitsin itseni pienellä shoppailulla sen kunniaksi, että selvisin ekasta työviikosta ilman hermoromahdusta tai irtisanomista. Mä oon vaan nykyisin tosi huono shoppaileen. Ahdistaa ihmisvilinät niin paljon, etten oikeen halua kuitenkaan käydä missään. No nyt pakotin itseni hakeen pari jo aiemmin tehtyä löytöä, jotka vaan on odottanut kaupan hyllyllä palkkapäivää ja hyvää syytä. Kummallisinta täs touhussa on se, että entinen minä ois heti kotiin päästyään koklannut uusia ostoksia ja viikannut ne kaappiin. Nyt mä jaksan hädin tuskin kantaa ostoskassin kotiin ja sieltäkin kaivan esiin vaan lääkepakkaukset. 

p.s. Mun eksä on taas vallannu mun unet. Viime yönä mä taas lähetin sille tekstarin, johon se ei tälläkään kertaa vastannut. Pitäsköhän mun vihdoin rohkaistua tekemään toi viestin lähetys ihan valveilla, niin ei tarttis unelmoida siitä ihan näin usein?

Pills at work

Vielä yhdet

Aamulla mun sängystä nous taas ihan karsee mörkö. Simahdin illalla kyllä ihan ajoissa mutta heräsin yöllä taas kolme kertaa, enkä vikalla kerralla meinannut saada uudestaan unta. Kaiken tän käynnissä olevan hässäkän lisäks saattaa hyvin olla, että oon näin väsynyt myös sen takia, että mun lääkkeistä osa on loppu. En ollut tietenkään muistanut ja jaksanut viedä reseptejä ajoissa uusittavaksi, joten nyt kitkutan eteenpäin 75mg pienemmällä annoksella ja se kyllä tuntuu. Huomenna pitäs jaksaa ja muistaa mennä hakeen reseptit. Ehkä mä sitten virkistyn, kun saan taas kehooni normiannostuksen kemiaa.

Paljonkohan olen elimistööni viimeisen puolentoista vuoden aikana tunkenut lääkkeitä. En varmaan mitään verrattuna moniin mutta paljon, jos vertaan entiseen elämääni, johon ei juuri ikinä edes burana kuulunut. Sairaalan päätyessäni lääkitys oli välttämätön. Olin sekaisin kun seinäkello ja lääkkeiden avulla mä siitä sitten rauhotuin ja pääsin sen pahimman kriisin yli. Mulle on ruvennut vasta nyt (1v ja 9kk jälkeen) aukeemaan, miten paljon noi lääkkeet mua oikeesti jeesaa ainakin arjessa jaksamisessa, mikä sitten osaltaa on auttanut nostamaan mielialaa. Monilta kuulee niin paljon negatiivista, että omakin suhtautuminen on ollut tosi krittiinen ja skeptinen. Nyt oon kuitenkin huomannut, että se kesän alussa tehty annostuksen nosto on selkeesti parantanut mun jaksamista. Tää tovi pienemmällä annoksella on ollut yhtä koomaamista, eikä ois voinut paskempaan saumaan osua, kun se uus duuni vie nyt alussa aika paljon voimia (kun pitää esittää uusille työkavereille vitun tehokasta ja antaa hyvä vaikutelma).

Sitä en osaa sanoa, onko mun pää nyt vähemmän pipi, kun ennen lääkkeiden alotusta (todennäköisesti ei). Just tällä sekunnilla en tunne oloani supermasentuneeksi ennemmin kuvailisin itseäni ja oloani todella sekaiseksi ja arvaamattomaksi. Yhtenä hetken olo on hyvä ja sit saatankin olla lattialla itkemässä. Tätäkin tapahtuu nykyisin onneksi hieman harvemmin. Jossain vaiheessa tää oli ihan joka päiväinen tilanne, tosin ilman niitä hyvänolonhetkiä. Joku jossain mainitsi, että masislääkkeet tekee olosta tyhjän ja turtuneen. Ehkä se on mulle ihan hyvä, koska mä reagoin kaikkeen niin tajuttoman voimakkaasti, että pieni tunnottomuus on ihan paikallaan. Pahimpina aikoina se paha olo tuntui niin raastavalta, että sen kanssa tuntui melkeen mahdottomalta elää, eikä sen rinnalla pystynyt tuntemaan mitään hyvää. Lääkkeet, aika ja terapia on ehkä yhdessä muodostanut tällasen pyhän kolminaisuuden, joka on vähän lievittänyt sitä taukoamatonta ranteetaukifiilistä ja antanut myös tilaa positiivisille asioille.

Oon mietiskellyt paljon, että pärjäisinkö mä ilman päivittäistä kemikaaliannostusta. Haluaisin mutten uskalla. Sitten luin tämän jutun. Eipä tää nyt mikään suuri uutinen ole mutta herätti ajatuksia. Jotenkin niin vitun surullista, että me eletään maailmassa, jossa kaikki pitäis parantaa lääkkeillä, koska muuhun ei ole resursseja. Täällä me kaikki masentuneet napsitaan pillereitä ja kykitään omissa koloissamme ja parannutaan jos jaksetaan. Todella kustannustehokasta.

Unihiekkaa

Tiedoksi vielä niille, jotka edellisen kirjotuksen perusteella huolestui tän maan perusopetuksen tasosta, niin kerrottakoon, että oon hikaroinut tänään ihan huimasti ja lapsille on taas huomenna luvassa sellasia sirkushuveja ja systeemejä, että reksikin kalpenis ku näkis.

terveiset nimimerkiltä "Tasapainoa hakemassa"

p.s. Mun treffipoika on viikon lomalla jossain auringossa. Siltä tuli tänään tekstari ja yritin olla ihan cool, et ihan ku ei muka hetkauttais, vaik oikeesti salaa hykertelin ihan onnessani kun näin, että se oli viestin lähettäjä. Täysin normaalia taas.

Supernainen taantuu takaisin sängyn pohjalle

Pitipä mennä parissa edellisessä postauksessa kehumaan ihan kuvien kera omaa erinomaisuuttani. Otan sanani nyt nöyrästi takaisin. En oo yhtään pirtee, virkee tai mitään muutakaan, päinvastoin vituttaa, ahdistaa ja itkettää. Ja mikähän siinäkin on, että aina kun on se kotonamököttämispäivä, aurinko paistaa ja kun taas jaksaisin mennä ulos, siellä sataa. Yläkerran säidenhaltijalla on tosi hyvä huumori.

On mulla pieni aavistus siitä, mikä kaikki surettaa. Kuluneella viikolla olis taas ollu merkkipäivä. Siitä on kolme vuotta, kun tavattiin eksän kanssa. Se oli ihanaa aikaa. Kaipaan sitä tunnetta ja oloa ihan älyttömästi. Juhlistin ihan unnissanikin tätä muistoa. Näin unta, että kirjotin eksälleni tekstiviestiä mutta en saanut lähetettyä sitä. Haluaisin ihan valvetilassakin ollessani tekstata sille ja saada jonkilaisen päätöksen asioihin mutta en oo vaan pystynyt. En vaan uskalla. Koska pelkkä sen ihmisen ajatteleminen sattuu ihan kauheesti, pelkään että kipu on sietämätön, jos yritän kommunikoida sen kanssa. Toisaalta tuntuu, että mä en ikinä pääse sen yli, jos en puhu sen kanssa. Terapeutilla ois tähän varmasti jotain järkevää sanottavaa, et kiva kun se on nyt sit lomalla.

Oikeenlaista kemiaa

Unikaverit

Siitä on nyt melkeen kuukausi, kun pienet lääkemuutokset tehtiin. Jonkilaista vaikutusta olen ehkä havainnut tai ainakin luullut havainneeni (placeboako?). Väsymys on hellittänyt ihan pikkasen. Aamut ei edelleenkään ole mun mieleen mutta siihen tuskin saadaan ikinä muutosta. Päivisin oon jaksanut olla hieman aktiivisempi ja nyt on takana kolme päiväunetonta päivää! Tää on jonkin asteinen ennätys.

On ihanaa huomata jaksavansa vähän paremmin tätä arjen suorittamista. Oon joka päivä saanut noustua sängystä ja poistunut kotoota vähintään kauppaan hakemaan jädeä. Ei tää mun touhu varmasti oo lähelläkään normaalia mutta siihen mä en edes villeimmissä unelmissani tähtääkään.

Jottei nyt menisi aivan yltiöpositiiviseksi tää touhu, niin pakko valittaa nukkumisesta. Nukahtaminen itsessään ei enää tuota hirveesti ongelmia ja noitten iltanamien avulla koneisto hyytyy takuuvarmasti. Kinkkiseks homma menee siinä kahden aikaan aamuyöstä. Pysyn iltanappien kanssa horroksessa siihen asti mutta sit loppuu kemian teho ja uni. Tää ei oo mikään uus juttu ja luulen, että se saattaa olla kytköksissä Venlafaxin nostoon. Jossain vaiheessa söin siitä vielä isompaa annosta, jolloin nukkuminen oli lähes mahdotonta. Virkistyin liikaa. Satsia sitten laskettiin mutta tehokin laski. Nyt kokeilussa uusi annostus. Tuntuu ihan hyvältä mutta nukkumiseen tarviin paremman puudutuksen.

p.s. Pitäiskö alkaa huolestua, kun muistutan enemmän tota sikaa kun naista?

Hesarista

No more drama

Miks kaikista ongelmista tulee aina niin älytöntä draamaa? Ei tällanen masentunut ja muutenki väsynyt horo vaan jaksa.

No tired, tired of this drama
No more, no more
I wanna be free
I'm so tired, so tired

Broken heart again
Another lesson learn
Better know your friends
Or else you will get burned
Gotta count on me
Cause I can guarantee
That I'll be fine

No more pain (no more pain)
No more pain (no more pain)
No drama (no more drama in my life)
No one's gonna make me hurt again

Why'd I play the fool
Go through ups and downs
Knowing all the time
You wouldn't be around
Or maybe I like the stress
Cause I was young and restless
But that was long ago
I don't wanna cry no more

No more pain (no more pain)
No more game (no more game messin with my mind)
No drama (no more drama in my life)
Nooone's gonna make me hurt again
No more tears (no more tears, I'm tired of cryin everynight)
No more fears (no more fears, I really don't wanna cry)
No drama (no more drama in my life)
I don't ever wanna hurt again
Wanna speak my mind, wanna speak my mind

Uh, it feel so good
When you let go
Of all the drama in your life
Now you're free from all the pain
Free from all the game
Free from all the stress
So find your happiness

I don't know
Only God knows where the story ends for me
But I know where the story begins
It's up to us to choose
Whether we win or loose
And I choose to win

No more pain (no more pain)
No more game (tired of your playin' game with my mind)
No drama (no more drama in my life)
No more, no more, No more, no more
No more tears (no more tears, no more cryin every night)
No more fears (no more waking be up in the morning)
No drama, no more in my life
No more drama, no more drama
No more drama, no more drama
NO MORE DRAMA
NO MORE DRAMA
NO MORE DRAMA
NO MORE DRAMA
NO MORE DRAMA
No more drama in my life
So tired, tired of this drama

Myötäelämisen jalo taito

Molle on vähän myötäelänyt mun kanssa.

Kaikki maailman ihmiset, jotka on syystä tai toisesta päätynyt edes hetkeksi mun paskanjauhannan kuulijakuntaan, on jo ihan kyllästynyt tähän mun katkeraämmämoodiin. Ja se on ihan ok, tavallaan mä itekin ehkä oon mutta en ole keksinyt mitään uutta moodia siihen tilallekaan, joten tällä mennään. Onneks mulla on nyt kuitenkin tää mun maailman loistavin keskinkertainen ja itseään toistava blogi, jossa mä saan valittaa ja tilittää vaikka näpyttelemällä sormet ruville. Eikä tarvii edes pelkää, että tulis jotain ilkeitä ja provosoivia kommentteja, koska tällasen väsyneen ämmän pilkkaaminen ei varmasti oo yhtään niin hauskaa ja mielekästä kun jonku umpirakastuneen teinin (joo, oon muutamana iltana eksyny joidenki höppänä teinien blogeihin, joiden kommenttiketjut on ihan tajutonta viihdettä ainakin telkkarittomalle hullulle).

Nää mun ystävyyssuhteet on nyt ollut aikalailla pinnalla ja käsittelyssä niin terapiassa kuin kotisohvallakin. Paha mieli, katkeruus ja pettymys on päälimmäiset tunteet, kun mietin näitä ystäviäni. Tää asioiden käsitteleminen loputon jankkaaminen on kuitenkin poikinut myös jotain fiksujakin ajatuksia.

Miksi mun ystävien on ollut niin vaikea hyväksyä mua masentuneena tai hyväksyä mun tunteita ja ajatuksia? Miksi sitä selänkääntäjämukaystävää ymmärretään, kun se lemppaa mut spårapysäkille mutta mä en saa ymmärrystä osakseni, kun ilmaisen pettymykseni ko. ihmiseen? Miksi mulle puolustellaan sitä selänkääntäjää kertomalla kuinka se nyt vaan ei varmaan tiennyt mitä sanoa tai se nyt on niin huono noissa tollasissa jutuissa? Voisko joku puolustaa mua ja sanoa muille, että sillä nyt vaan on niin paha olla, että sitä vaan itkettää mut ei nyt jätetä sitä yksin itkemään? Haluaisin, että mun tunteet hyväksyttäisiin muaallakin kun terapeutin luona. Nyt tuntuu siltä, että vastaanotto on ainoa paikka, jossa mut hyväksytään tällasena masentuneena hulluna (koska se kuuluu siihen terapiapakettiin, mut ystävyyten näköjään ei) ja mun katkeraämmämoodikin on ihan ok. Osin tän takia tuntuu myös siltä, että terapiakin junnaa paikallaan, kun mä en pysty puhumaan mistään muusta kun niistä asioista, jotka muut mussa torjuu.

Masentuneet kolleegat siellä ruutujen ääressä varmaan nyökkää, kun totean, että masennus on siitä kelju homma, että se ei parane lopettamalla kaikki sosiaaliset kontaktit ulkomaailmaan. Silti masentuneena sitä helposti tekee näin, vaikka se saattaa vaan syventää sitä mutavelliä, jossa yrittää räpiköidä. Mä olen masennuksen myötä erakoitunut tänne koirakoppiini aivan liikaa mutta osaltaan syy on myös ihmissuhteissani. En pysty olemaan yhteydessä ihmisiin, joiden tiedän kammoksuvan masennustani tai joiden kyky empatiaan on heinäsirkan tasolla.

Mä en halua sääliä tai sympatioita. En halua, että muut itkevät myötätunnosta, vain koska mä itken. Sympaattinen ihminen on ihan mukava mutta päähän taputtelu ja paskan tuurin voivottelu ei vie tilannetta eteenpäin, vaan itse ainakin jumiudun entisestään siihen negatiiviseen tunnetilaan, enkä silloin pysty käsitellä sitä. Haluaisin, että ystäväni yrittäisi asettua asemaani (niin epämielyttävältä kun se mahtaakin tuntua), ymmärtää tunteitani ja vastata niihin (eli olisi empaattinen). Tällöin tilanteen käsittelykin on mahdollista, eikä homma mene vain surkutteluksi. Miltä he kuvittelevat, että minusta mahtaa tuntua? Miltä itsestä tuntuisi samassa tilanteessa ja mitä toivoisi toisen silloin tekevän? Jos he uskaltaisivat kuunnella, osa varmasti pystyisi ymmärtämään, kun ei tässä nyt mistään ydinfysiikasta ole kyse. Vai vaadinko mä liikoja? Ok, no jos empatiaa ei oo tarjolla niin sit mä voisin ottaa sitä sympatiaa sen totaalisen ignooramiseen sijaan.

Onko empatia uusiutumaton luonnonvara, kateissa oleva hyve vaiko elämäänsä tyytymättömän säälittävän akan jorinaa? You tell me! Please! Itse onneksi olen todella empaattinen ja muutenkin mahtava ihminen.

Ootko sä kuuro vai etkö sä vaan tajua?

jeesaa Sirpaa edes vähän

Mun masennus on pysyvä tila. Se ei johdu mistää. Se johtuu kaikesta. Se on osa mua. Edelleen ihan liian iso osa. Miten tän nyt sit selittäis ymmärrettävästi jollekin asiaan vihkiytymättömälle, jolle kuitenkin haluaisi kertoa, että on edelleen romukopan pohjalla tai liiskaantuneena sen alla.

Ainiiin, kyllähän mä yritin. Mua ei kuultu tai ymmärretty. Sit mä vähitellen lakkasin yrittämästä.

Kaveri: Mitä kuuluu?
Minä: Ei kovinkaan hyvää. Mä olen masenutunut.
Kaveri: Aijaa. No mikäs sua masentaa?
Minä: No vittu ku pandat kuolee ja otsonikerros ohenee.  
Kaveri: hehh... Mullakin on kauhee masis, on kiire töissä ja poikaystäväkin on perseestä.
Minä:  Just.

Mä tiiän, ei tää katkeruushomma muka sovi mulle. But I couldn't care less.

Elämänkumppani

Mä ja Masennus ollaan koko ajan yhdessä. Se nukkuu ja se valvoo mun kanssa. Se on mun seurana ruokapöydässä ja lenkilläkin. Se on kuitenkin vaikea elämänkumppani, eikä me päästä eroon toisistamme. Kaikista muista mä oon onnistunut pääsemään eroon. Masennuksesta en. Osaisinkohan mä enää edes elää ilman Masennusta. Mitä mä oon sitten, kun mun Masennus löytää jonkun toisen? Enkä mä oikeestaan halua, että Masennus löytää ketään toista. Ei kukaan oo sitä ansainnut.

The National - Sorrow

Blogi

Vaikka kuinka yritän tällai aamulla oikolukea yön pimeinä tunteina tehtyjä aikaansaannoksia, ei tässä tekstissä taaskaan taida olla mitään tolkkua mutta antaa mennä. Jännä miten yöllä ne omat ajatukset tuntuu niiiiin deepeiltä ja fiksuilta. Päivä kun valkenee tulee karu totuus esiin. Tässä kohtaa voisi tehdä taas jonku vertaukset/viittauksen Tuksun blogiin ja sen ajatuksen kulkuun mutta en viitsi nyt dissata itseäni enää enempää.

Muistaakseni mulla oli joku visio (jotain suurta varmasti) tän blogin suhteen sillon reilu pari kuukautta sitten, kun mä aloin kirjottamaan tätä. Nyt mä oon ihan totaalisesti kadottanut tän mun vision. Mä tykkään kirjottaa, se on mukavaa ajankulua. Mutta tän piti olla mulle muutakin. Mun oli tarkotus tehä muutakin kun vaan kirjottaa söpösti ja mukahauskasti jostain typeristä kommelluksista.

Mä oon niin kateellinen niille, jotka osaa/pystyy tarttumaan siihen asiaansa ja näpyttään sen siihen näytölle. Oli kyse sitten jostain muotihässäköistä, sisutusjutskista tai omista/naapurin mielenterveysongelmista. Mulla se ei oikeen suju. Mulla on punanen lanka kateissa, enkä mä edes tiedä haluanko mä oikeesti löytää sitä. Että haluanko mä oikeesti kirjottaa niistä jutuista, mistä mä oikeesti olin aatellu kirjottaa. Siinä olis tietty se vaara, että saattas tulla melko paha mieli. On niin paljon helpompi kirjottaa jotain suhteellisen arkipäivästä paskaa.

Mun elämässä paskan määrä on nyt jonkin aikaa pysynyt aikalailla vakiona, ei suuria heittoja suuntaan tai toiseen. Syksyllä piti jaksaa palata töihin, kaikki energia ja terapiasessiot tuli käytettyä työssäjaksamisen yllläpitämiseen. Ei ollut voimia jatkaa menneiden asioiden käsittelyä ja puimista. Nyt tuntuu siltä, että on liikaa asioita, joista pitäisi puhua mm terapeutin kanssa. Ihan kuin sisälle ois patoutunut monen kuukauden tuntemukset. Mä en oo kirjottanut päiväkirjaakaan ikuisuuksiin. En jaksais aatella niitä asioita, joiden takia on niin saatanan huono olla. Siinä on riittävästi jaksamista, että jaksaa sitä huonoa oloa.

Ja sitten toisaalta mua pelottaa, että vointi menee huonompaan suuntaan, jos taas kaikki padot aukee ja ikävät asiat tulee takas pintaan. Nyt mä selviin yksin jotenkuten tästä arjen pyörityksestä mutta oon jumissa, enkä pääse eteenpäin toipumisessa. Ehkä tästä vois olla hyvä mainita sille mun maksulliselle juttukaverille. Vittu kun se ei lue ajatuksia.

p.s. tähän ahdistukseen saattaa kyllä vähän vaikuttaa vitun huonosti nukutut/valvotut yöt ja menkat (aina hyvä tekosyy asialle kun asialle).

Saisko unihiekkaa, sitä 350 milligrammasta!

Tietääkö joku, mikä on torkuttamisen maailmanennätys?

Rolle lempparipuuhassaan

Mun oma personal best on noin 1,5h (tänään torkutin vaan tunnin). Vanhassa puhelimessa herätys sammui itestään tunnin jälkeen, en tosin tajunnut sitä ennen kuin muutaman pommiin nukkumisen jälkeen. Nuorempana kollina Rompan toimi näppärästi sinnikkäänä herättäjänä, jota ei saanut pois päältä yhtä helposti kuin herätyskelloa. Nykyään Rompankin on jo tottunut torkuttaja. Se lähinnä kääntää kylkeä tai katsoo mua vittuuntuneena, kun herätyskello soi. Mun aamu-unisuudesta ja sängystänousemisinhotuksesta huolimatta mä kyllä menen töihin ihan ajoissa. Mä vaan laitan kellon soimaan sen verran aikasin, että ehdin noin puol tuntia torkuttaa, skippaan aamiaisen ja jos on oikeen kiire meikkaan matkalla töihin. Eräs miespuolinen kollega sanoi mulle kerran, että vain nainen voi toimia noin. Mä tavallaan ymmärrä. Enemmänhän unta tulis ilman torkuttamista mutta kun ne minuutit torkkupirahdusten välillä on mun mielestä makoisinta unta mitä on (päikkäreiden lisäks).

Nukkuminen on muutenkin niin saatanan vaikeeta. Mä en enää syö iltasin mitään lääkkeitä (vaikka ehkä pitäs), koska musta tuntui, että olin ihan koomassa seuraavana päivänä. Sairaalassa olessa se oli ihan ideaalitilanne, meni aika hirveen nopsaa ja kivasti, kun oli ihan pihalla 247 (tässä ehkä selitys sille, miksi en muista tammi- maaliskuusta 2011 hirveesti mitään). Työelämään yhdistettynä vitullinen iltalääkitys ei kuitenkaan mulle sopinut. Toisaalta ei kyllä sovi vitullinen valvominenkaan. Viime keväänä menin muutaman kerran aamulla töihin ilman, että olin nukkunut minuuttiakaan edellisenä yönä. Olotila muistutti etäisesti humalaa tai krapulaa (vanhan viinan haju vaan puuttui).

Nykyisin nukahtaminen harvemmin on se ongelma. Mä kyllä tavallisesti saan unen päästä kiinni jos yritän (en kyllä aina yritän koska valvominen yöllä on kivaa) mutta uni on todella katkonaista. Kuulemma tyypillinen masennuksen oire, great. Yleensä herään aamuyöstä useaksi tunniksi. Sitten mä surffailen netissä tai katon jotain paskaa telkkariohjelmaa ja uni tulee uudelleen siinä viiden jälkeen. Aamulla herätyskellon soidessa tuntuu kuin olisin nukkunut vain muutaman tunnin. Mun oli pakko lopettaa viikonloppuhesarin tilauskin, jotta olis edes teoriassa mahdollista nukkua yhtä soittoa koko yö (joo mä oon nyt näin leimi horo, että mä oikeesti nukun yöt viikonloppuisin). Toinen tyypillinen juttu on terapeutin mukaan se, että yöllä nukkuessani käsittelen näitä hankalia asioita unien avulla. Sekin tosi great. Nää unet on yleensä ihan perseestä ja superahdistavia (mun eksät on jättänyt mut mun unissa nyt joku miljoona kertaa ja tuhannella eri tavalla, on tosi levollinen olo kun herää). Ja sit se toistuva painajainen. Tää mun painajainen ei tosin oo mikään uus juttu, joka olis tullu kehiin vasta masennuksen myötä. Mä oon niin kauan kun muistan nähnyt aina samaa jahtaamispainajaista erilaisine variaatioineen, eli perusjuttu on aina sama, paikka ja henkilöt vaan välillä vaihtuu. Joku viisas varmaan osais kertoa, mitä syviä alitajunnan juttuja tää jahtaaminen kuvastaa.

Nyt kun en ole säännöllisesti töissä, eikä siis yleensä ole pakkoa herätä aamulla aikaisin, on mulle ollut todella haastavaa pitää vuorokausirytmi normaalina. Valvon helposti pitkälle yöhön ja nukun päivällä, kun muut puurtaa arjen askareiden parissa. Päivällä en millään haluaisi nousta sängystä ja herätä, yöllä sen sijaan mulla ei ole mitään ongelmaa puuhastella kotona ja jos vain kehtaisi, voisin hyvin ryhtyä yöllä esim pesemään pyykkiä tai imuroimaan. Joululomahan mulla käytännössä menikin niin, että nousin sängystä joskus neljän aikaan päivällä ja olin virkeimmiläni illalla, kun normaalit ihmiset menivät nukkumaan. Tää luonnollisesti helpottaa hirveesti muutenkin huonossa jamassa olevien ihmissuhteiden ylläpitämistä sekä oman aktiivisuustason nostamista.

Pitää varmaan vielä kirjottaa pätkä mun suuresta rakkaudesta eli päiväunista. Yleensä jos oon päivällä kotona, enkä tee mitään ihmeempiä niin rojahda sohvalle tai sänkyyn ja siitä seuraa aina päikkärit. Vaikka olisin nukkunut kuinka pitkät ja makosat yöunet, aina on aikaa päiväunille. Muutenhan päikkäreissä ei oo mitään ongelmaa mutta kun se vaikeuttaa sitten entisestään sitä yöllä nukkumista. Toisaalta tällä hetkellä tuntuu, että mikään määrä unta ei oo tarpeeksi. Tää on raivostuttava oravanpyörä. Kun jätän päikkärit väliin, ei se takaa, että yö menisi ihanasti höyhensaarilla mutta sen se takaa, että seuraavana päivänä olen entistä väsyneempi (ja äkäsempi) ja päikkäreiden välttäminen on vielä hankalampaa.

Musta tuntuu muutenkin, että mun unen tarve on ihan loputon. Entisessä elämässä jaksoin painaa viikko tolkulla kiireistä arkea lyhyillä yöunilla ja viikonloppuna en nukkunut senkään vertaa. Mä en kestä tätä jatkuvaa väsymystilaa.

p.s. Älkää vaan sitten kukaan kysykö, että miten tollanen kuvarykelmä tehdään, koska en mä tiedä ja jos joku muka huomas, että blogin ulkoasuun on tullut ihan pikkiriikkinen muutos, niin siitäkään en voi ottaa kunniaa itselleni, vaan kiitos menee amk-insinööriystävälleni. Et tackar o pockar!

Masennus on rumaa

Tukka likainen. Laskut avaamattomina eteisen lattialla. Sänky petaamatta. Kissanhiekkaa kylppärin lattialla. Lukemattomat Hesarit oven edessä. Se ei haittaa, ei ovea jaksais avatakaan.

Mikä meikki peittäis masennuksen? 

Päiväkirja

Etsin työpöytäni laatikosta teippiä, löysin vuoden vanhan päiväkirjan. En uskalla avata sitä, sillä muistan vielä liian hyvin hetket, kun avasin sydäntäni sen vihkon sivuille. Häpeän sitä minua, joka on kirjoittanut ne sanat ja lauseet.

Häpeänköhän taas itseäni, kun luen tätä tekstiäni joskus myöhemmin? Internetistähän ei kuulemma saa mitään pois. Pysyykö täällä kaikki ahdistus ja masennus ikuisesti? Eikö niitä saa deletoitua?

Onneksi työpöydän laatikon saa laitettua kiinni. Teippirulla on nyt pöydällä. Ihan varmuuden vuoksi.

Erakko

Viime viikon perjantaina tapahtui jotain odottamatonta ja tavallisuudesta poikkeavaa. Sain eräältä kaverilta tekstiviestin, jossa hän kyseli kuulumisia ja ehdotti tapaamista. Häkellyin täysin, enkä tiennyt mitä tehdä. Sosiaaliset kontaktini ovat jo hyvin pitkään rajoittuneet lähinnä työpaikalle ja kumma kyllä, vaikka valitan ja suren yksinäisyyttäni ja läheisten ihmisten kaipuuni on suuri, olen silti jotenkin jo sopeutunut ja hyväksynyt tilanteen. Aiemmin päivä, etten työpaikan ulkopuolella ollut jollain lailla tekemisissä kavereideni tms kanssa, oli harvinainen poikkeus. Nyt voi mennä helposti viikkokin, etten juttele kuin terapeutilleni (ja tietty Rompulalle).

Tuntuu, etten enää osaa olla ihmisten kanssa ja tuntuu jopa helpommalta olla yksin kotona. Pelottaa, mitä tapahtuu, jos lähtee ulos tapaamaan ihmisiä. Pelottaa, ettei kukaan viihdy seurassani, koska en ole se sama ihminen, joka olen ollut. Olen vain varjo siitä entisestä, harmaa ja tylsä. En jaksa nauraa ja naurattaa.

Kesti kolme päivää ennen kuin sain vastattua viestiin. Vastaukseni oli ihan perseestä. Miksi en pysty olemaan iloinen ja sopimaan tapaamista, kun joku vaivautuu ottamaan yhteyttä? Siitähän olen viimeiset puoli vuotta terapeutilleni kitissyt. Miksei kukaan soita/laita viestiä/halua tavata/kysy kuulumisia? Haluaisin haluta lähteä tämän kaverin kanssa parille vaikka heti huomenna mutta jään mieluummin kotiin, laitan kotipantsit ja pörrösukat jalkaan ja pyörin itsesäälissä. Todella hyvä valinta.

En ole ikinä aiemmin elämässäni pelännyt tai ahdistunut sosiaalisissa tilanteissa. Nyt tuntuu tukalalta lähteä ihmisten ilmoille ja olla aivan eri roolissa, mitä silloin kun vielä kaikki oli ok. Uusien Puoli vuotta vanhojen työkavereiden kanssa on helpompaa, sillä he eivät tunteneet minua ennen sairastumista ja roolini porukassa on muovautunut kuluneen kouluvuoden aikana, eikä vertailua menneisyyteen ole. Kukaan ei ole odottanut minulta mitään. Olen töissä juuri sellainen kun olen. Ehkä juuri sen takia olen viihtynyt työpaikalla paremmin kuin vapaalla. Joo, tiedän, surullista.

Onneksi huomenna pääsen terapeuttini juttusille. Ehkä hän osaa auttaa tämän ongelman ratkomisessa. Tai sitten musta on tullut erakko. Eikä se kai niin paha asia olisi, pääasia, että se olisi oma valinta ja että se tuntuisi hyvältä. Nyt ei kuitenkaan tunnu.