Pills at work

Vielä yhdet

Aamulla mun sängystä nous taas ihan karsee mörkö. Simahdin illalla kyllä ihan ajoissa mutta heräsin yöllä taas kolme kertaa, enkä vikalla kerralla meinannut saada uudestaan unta. Kaiken tän käynnissä olevan hässäkän lisäks saattaa hyvin olla, että oon näin väsynyt myös sen takia, että mun lääkkeistä osa on loppu. En ollut tietenkään muistanut ja jaksanut viedä reseptejä ajoissa uusittavaksi, joten nyt kitkutan eteenpäin 75mg pienemmällä annoksella ja se kyllä tuntuu. Huomenna pitäs jaksaa ja muistaa mennä hakeen reseptit. Ehkä mä sitten virkistyn, kun saan taas kehooni normiannostuksen kemiaa.

Paljonkohan olen elimistööni viimeisen puolentoista vuoden aikana tunkenut lääkkeitä. En varmaan mitään verrattuna moniin mutta paljon, jos vertaan entiseen elämääni, johon ei juuri ikinä edes burana kuulunut. Sairaalan päätyessäni lääkitys oli välttämätön. Olin sekaisin kun seinäkello ja lääkkeiden avulla mä siitä sitten rauhotuin ja pääsin sen pahimman kriisin yli. Mulle on ruvennut vasta nyt (1v ja 9kk jälkeen) aukeemaan, miten paljon noi lääkkeet mua oikeesti jeesaa ainakin arjessa jaksamisessa, mikä sitten osaltaa on auttanut nostamaan mielialaa. Monilta kuulee niin paljon negatiivista, että omakin suhtautuminen on ollut tosi krittiinen ja skeptinen. Nyt oon kuitenkin huomannut, että se kesän alussa tehty annostuksen nosto on selkeesti parantanut mun jaksamista. Tää tovi pienemmällä annoksella on ollut yhtä koomaamista, eikä ois voinut paskempaan saumaan osua, kun se uus duuni vie nyt alussa aika paljon voimia (kun pitää esittää uusille työkavereille vitun tehokasta ja antaa hyvä vaikutelma).

Sitä en osaa sanoa, onko mun pää nyt vähemmän pipi, kun ennen lääkkeiden alotusta (todennäköisesti ei). Just tällä sekunnilla en tunne oloani supermasentuneeksi ennemmin kuvailisin itseäni ja oloani todella sekaiseksi ja arvaamattomaksi. Yhtenä hetken olo on hyvä ja sit saatankin olla lattialla itkemässä. Tätäkin tapahtuu nykyisin onneksi hieman harvemmin. Jossain vaiheessa tää oli ihan joka päiväinen tilanne, tosin ilman niitä hyvänolonhetkiä. Joku jossain mainitsi, että masislääkkeet tekee olosta tyhjän ja turtuneen. Ehkä se on mulle ihan hyvä, koska mä reagoin kaikkeen niin tajuttoman voimakkaasti, että pieni tunnottomuus on ihan paikallaan. Pahimpina aikoina se paha olo tuntui niin raastavalta, että sen kanssa tuntui melkeen mahdottomalta elää, eikä sen rinnalla pystynyt tuntemaan mitään hyvää. Lääkkeet, aika ja terapia on ehkä yhdessä muodostanut tällasen pyhän kolminaisuuden, joka on vähän lievittänyt sitä taukoamatonta ranteetaukifiilistä ja antanut myös tilaa positiivisille asioille.

Oon mietiskellyt paljon, että pärjäisinkö mä ilman päivittäistä kemikaaliannostusta. Haluaisin mutten uskalla. Sitten luin tämän jutun. Eipä tää nyt mikään suuri uutinen ole mutta herätti ajatuksia. Jotenkin niin vitun surullista, että me eletään maailmassa, jossa kaikki pitäis parantaa lääkkeillä, koska muuhun ei ole resursseja. Täällä me kaikki masentuneet napsitaan pillereitä ja kykitään omissa koloissamme ja parannutaan jos jaksetaan. Todella kustannustehokasta.

Unihiekkaa

Tiedoksi vielä niille, jotka edellisen kirjotuksen perusteella huolestui tän maan perusopetuksen tasosta, niin kerrottakoon, että oon hikaroinut tänään ihan huimasti ja lapsille on taas huomenna luvassa sellasia sirkushuveja ja systeemejä, että reksikin kalpenis ku näkis.

terveiset nimimerkiltä "Tasapainoa hakemassa"

p.s. Mun treffipoika on viikon lomalla jossain auringossa. Siltä tuli tänään tekstari ja yritin olla ihan cool, et ihan ku ei muka hetkauttais, vaik oikeesti salaa hykertelin ihan onnessani kun näin, että se oli viestin lähettäjä. Täysin normaalia taas.