Iltasatuja

Vaikka mä olen kovasti yrittänyt olla vähemmän hullu, ettei se mun treffipoika säntäis nyt saman tien karkuun, oon mä näköjään jossain määrin kuitenkin ollut oma itsenikin. Treffipoika laittoi mulle linkin blogiin, josta se aatteli, että mä voisin nauttia. Oikeassa oli.

Tänään mun ei tarttekaan katsoa tuhannetta jaksoa Law and orderia iltasaduks, vaan voin lukea ihmisten rankoista ongelmista. Tekis mieli kopioida tähän joku mun lempparijuttu mutta en pysty. Liian vaikeeta valita, kun on niin monta koskettavaa stooria.

Ja vielä kun on tuoreessa muistissa tämän aamuinen hieno suoritus, niin täytyypä nyt kehaista vähän. Tosiaan se aamunavaus jäi sit eilen tekemättä mutta mä oon näköjään niin ammattilainen, että kyhäsin sen aamulla töissä kasaan ja hyvä tuli. Lätisin jotain kuulennosta ja suurista harppauksista. Todella syvällistä ja kasvattavaa. Mun kaunis ja heleä äänenikin sai kehuja. Ammattimainen kuuluttajaääni mulla. Mä kehitän tästä vielä pikku sivubisneksen. Väsyneet opet saattas palkita mut ihan hyvin ku taikoisin niiden puolesta aamunavauksia.

t. työyhteisönsä tukipilari

p.s. Miten on mahdollista saada kaksi päivää sitten siivottu koti totaalisen kaaoksen valtaa, vaikkei ole ollut juurikaan kotona? Onks kellään tälläsestä mitään kokemuksia?

Tunnustus

Saretska päätti yllättää ja antoi ihanaisen tunnustuksen mulle ja mun blogille. Huima euforinen olotila on siis mahdollista saada aikaan myös maanantaina, tuhannet kiitokset siitä. Pakko siteerata kun Saretska niin osuvasti kiteytti tän.

Kissallisen open elämää mustan huumorin sävyttämänä.  

(ite lisäisin vielä tohon alkuun sanan vinksahtaneen)

 Tunnustukseen liittyi  pari sääntöä:

 1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka antoi tunnustuksen.

2. Anna tunnustus eteenpäin 5:lle lempiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.

3. Kopioi Post it - lappu ja liitä se blogiisi.

4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu
vain Post it - lapulla ja toivo, että lempibloggaajasi jakavat
sen eteenpäin. 

Mä oon ihan huono ihminen, kun oon viime aikoina tosi huonosti lukenut blogeja, kauheesti vieläkin luettavaa rästissä. Muutamia blogeja oon suunnattoman kiireisestä elämästäni huolimatta ehtinyt melko aktiivisesti seurata, joten laitan tunnustusta näille menemään.

1. Miumiulle ja vertaistukea antavalle Haave huomisesta-blogille 

2. Piipulalle ja rakentavia ajatuksia herättävälle blogille Minuuden rakennuspalikoita

3. Nellalle ja Inner violence blogille, jonka viimeisimmän tekstin innoittamana kaivoin farkut vuosimallia 2006 kaapista ja yllättäen mahduin niihin ja sain vetoketjunkin kiinni. 

4. Minervalle, joka on helpottanut mun "oon maailman huonoin terapia-asiakas" ahdistusta blogissaan Dating Mr. D 

No niin ja nyt kellokin on jo hampipesun verran, enkä sitten ehtinyt tekemään sitä huomista aamunavausta, kun piti tää tunnustusjuttu tehdä. Toivottavasti yön aikana mun alitajunta prosessois jonku aiheen, josta vois pari minuuttia lätistä ja sitten joku humppa soimaan. Mut siis eihän niitä aamunavauksia kukaan edes kuuntele, et ei oo paha.  Yöuniani en ainakaan aio menettää. Natti natti! 

Laiska töitään laskee

Toivottavasti kaikki tajus, että viittaan otsikossa siis itseeni. Perjantain koomasin raskaan duuniviikon uuvuttamana mutta lauantaiaamuna heräsin täysin uutena ja virkeänä ihmisenä, jolle ei tuottanut vaikeuksia päästä sängystä ylös. Mä oonkin ollut nyt koko viikonlopun ihan pysäyttämätön tehokone. Vaikuttaako kenestäkään muusta siltä, että mussa asuu kaks (tai mahdollisesti useampikin) tyyppiä?

Kissan vessamökki pesty, jumpissa (huomaa monikko!) jumpattu, pyykkikone käynnistetty, sänky pedattu, pari kuukautta temppuillut rikkinäinen pyöränlukko vaihdettu, tiskit hoidettu, vaatekaaos sohvalta raivattu, roskat lajiteltu ja viety ulos, verkkopankin laskut hyväksytty, kaks lenkkiä juostu, 0 grammaa karkkia syöty, pilaantuneet ruoat poisheitetty, jonkin verran omasta seurasta nautittu, kyynelten määrä minimiin rajoitettu ja hyvät yöunet ilman painajaisia nukuttu.

Mitähän kummaa on oikeen tapahtunut. Vielä vähän aikaa sitten mä inhosin vapaa-aikaa ja varsinkin viikonloppuja. Ehkä tässä on nyt sitten otettu joku pieni askel oikeeseen suuntaan, kun elämä tuntuu välillä jossain määrin siedettävältä myös ihan kotioloissa.

Alla kuvassa vielä todistusaineistoa. On niillä mun kesän alussa ostamilla lenkkareilla nyt pikkasen jo juostu.

Läskejä pakoon!

Picture your life... better

Kerrassaan osuva mainos. No en voi väittää etteikö tänään olis tullut tykätty olo, kun mun typerästä kouluaiheisesta statuksesta oli hetkessä tykännyt yli 20 ihmistä.

Kaipaan silti kovasti oikeita ihmiskontakteja.

Life worth living?

Täältä pesee!

Hetkellisesti olin jo huolissani, että mun kyynelkanavat ei enää toimi, koska viime viikko meni niin jouhevasti ilman veden vuodatusta. Mun huoli oli tietenkin aivan turha. En tiedä johtuuko olotila kuun asennosta vai mistä kummasta mutta mulla on maanantaista asti ollut kauheen vetämätön ja alakuloinen olo, eikä tarvita kun pieni negatiivinen asia syöksemään mut epätoivoon ja itsesääliin. Terapeuttikin jaksaa aina muistuttaa, että mä olen vielä toipilas ja herkässä tilassa, että on aivan ymmärrettävää, että pienetkin vastoinkäymiset saa mut pois tolaltaan. Oli miten oli, ei se silti kivaa ole.

Töissä on nyt vähän ongelmaa mun työsuhteen kestosta. Tosi raivostuttavaa heti toisella työviikolla joutua sanomaan esimiehelle vastaan. Mut pakko sanoa ja pitää vähän puolia. Ei sitä kukaan muukaan oo vapaaehtoistunut mun puolesta tekemään. Lisäksi tänään yks mukula oli ihan super vittupää ja jouduin lähettään sen reksille. Se on kumma, et vaikka oon tällä viikolla pitänyt monta ihan mahtavaa siedettävää oppituntia, niin silti mulla on päälimmäisenä mielessä se yksi tunti, jossa se teini aiheutti ongelmia. Ja sitten asiaan kuulu tietenkin sopivassa määrin oman toiminnan kyseenalaistaminen ja jossittelu.

Tää työpaikan joka vuotinen vaihtaminen on siinä mielessä raskasta, että alku menee aina vähän omaa tyyliä ja paikkaa etsiessä. Vaikka tiedän osaavani opettaa ja olevani siinä hyvä, niin taas tänäkin syksynä tuolla uusien ihmisten keskellä musta tuntuu, että mä oisin vasta-alkaja. Tarkkailen muita ja katselen, miten niillä on tapana asiat tehdä, ihan kun en itse tietäisi, miten vaikka uutta tekstiä on hyvä lähteä käsittelemään. Oli mulla kyllä ihan mukavakin hetki tänään uusien pikkuriikkisten seiskojen kanssa. Ne on vielä niin sulosia, että niihin uppoo melkeen mikä vaan. Ekalle ruotsin tunnille olin väkertänyt hienon kuvashown ruotsinkielisistä kylteistä. Aikamoista paneutumista. 

Tokalle tunnille kiva kuva luomaan tunnelmaa Jokerileiriin.

p.s. Eläinrakkaana ihmisenä oon hankkinut taas vähän uusia lemmikkejä. Nyt me ollaan Rollen kanssa saatu seuraa banaanikärpäsistä. Ne on hirveen kivoja. Suosittelen. En usko, että aiheuttaa allergioitakaan, eikä tartte ulkoiluttaa.

Hidas sunnuntai

Mä en osaa sanoa mikä tässä päivässä on ollut niin erityisen hyvää mutta mä haluan tällasia päiviä lisää. Tänään mä en ahdistunut yksinäisyydestä enkä tekemättömyydestä (ihan huippua ja helvetin harvinaista). Tänään mä annoin itselleni luvan olla hidas ja vetelä ja nauttia siitä. Toimi paremmin kuin koskaan. Sunnuntaiahdistuksesta ei oo tietoakaan.

Mun uus kalenteri ja musta se näyttää ihanalta tälleen tyhjänä.

Musta tuntuu, että mä oon tosi kauan vaan suorittanut tätä elämää, tehnyt kaikkea mahdollisimman paljon mutta monesti unohtanut nauttia. Masiksen myötä siihen tuli muutos. Ensin täysi stoppi kaikkeen tekemiseen ja nyt oon vähittelen yrittänyt palauttaa elämääni asioita aina fiiliksen mukaan. Enää en tee niin paljoa juttuja pakon (no duunit ja sellaset tietty) takia tai koska jotain kuuluu tehdä. Mä oon melkeen päässyt eroon tyhjänkalenterinpelosta. Toki kyllä se kalenterin tyhjyys mua vieläkin joskus ahdistaa mutten silti enää täytä sitä pakonomaisesti kaikella yhdentekevällä puuhastelulla. Tosin jos ihan rehellisiä ollaan niin ei mulla nyt ihan niin laajat nää sosiaaliset verkostot enää oo, että kalenterin täyteen ahtaminen olis edes mahdollista.

p.s. Miks mä rupeen kiherteleen kun teinityttö, kun huomaan, että se mun treffityyppi on käynyt facebookissa tykkäämässä mun uudesta profiilikuvasta? Joo mä palasin jotain viikko sitten facebookkiin. En osaa sanoa miksi, mut en ainakaan siks et oisin kokenut jääväni jostain paitsi. Ei nyt varsinaisesti mikään elämänlaadun suurin kohottaja mut katellaan. Pääseehän sieltä taas pois kun rupee vituttaa.

Aikainen mato

Tässä on nyt tää hetki jota oon oottanut koko viikon. Sunnuntaiaamu, jolloin saa nukkua pitkään, eikä tarvitse herätä herätyskellon julmaan meteliin. No ei mennyt tämäkään ihan suunnitelmien mukaan. Huolimatta iltanamien ahkerasta syömisestä heräsin taas kukonlaulun aikaan, vaikka en millään tasolla miellä itseäni aamuihmiseksi. Päinvastoin. Mä vihaan aamuja.

Jotain erilaista tässä aamussa silti on. Se fiilis, ettei tästä ole pakko nousta, eikä se kello pirise ihan kohta. Nyt mä voin huoletta olla hereillä ja puuhastella mitä nyt ikinä vaan jaksan ja nukahtaa sitten, kun se herätyskello normiaamuna rupeisi pitämään sitä ääntä. Se on muuten kumma juttu, että yöllä kun herää, ei unin meinaa aluksi tulla enää ollenkaan ja olo on semisti virkeä aina siihen asti kun kello soi ja pitäis kohdata taas uusi päivä.

No siis sit siihen asiaa. Piti nimittäin taas kertoa mun sekopäisestä unesta. Tänäkin yönä unissani seikkailivat vanhat tutut hahmot eksä ja eksän rebound. Tässä unessa se eksä rebound piti muotiblogia ja mä löysin sen täältä internetistä. Sen blogin nimi oli enkkuu ja se oli jotain todella leimiä ja tökeröö, tietenkin. Ankeen nimen lisäksi mä sain siinä unessa mielettömät kiksit siitä, että se oli kaikella tavalla ihan karsee. Siis sekä se blogi että se nainen.

Mä tiedän, että puran angstini väärään kohteeseen. Eihän se nainen ole syypää mun ja eksän asioihin mutta ehkä mä taas alitajuisesti käsittelen tätä erittäin epämielyttävää kohtaamista, joka mulla oli näiden kahden kanssa siellä flowssa. Siellä se nainen käyttäytyi melko hyvin juntisti, kun juttelin eksän kanssa ja siitä johtunee tämä hyvin negatiivinen käsitys, joka mulle on nyt siitä muodostunut. No siis tuskimpa mä ikinä siitä ihmisestä voisin aidosti pitää, vaikka se ois kuinka mukavanoloinen mutta silloin joutuisin ainakin tunnustamaan sen, että eksä on tehnyt ihan hyvän löydön.

Ja kyllä, mä olen niin surkea ihminen, että koin jonkinlaista mielihyvää, kun tajusin, että ei se nainen ole sen ihmeellisempi kuin mä, vaan oikeestaan päinvastoin. Ihan turhaan oon puoltoista vuotta piinannut itseäni miettimällä, että mikä siinä naisessa on mua parempaa. Mä luulen, että tää oivallus saattaa johtaa jonkilaiseen läpimurtoon tässä lähiaikoina, kun tän oikeen kunnolla sisäistän.

Nyt mä teen pienen aamupalan (onhan se hyvä, et jos kerran viikkos söis sen päivän tärkeimmän aterian) ja ryhdyn lukemaan rästissä olevia blogeja.

t. Panda

p.s. Kyllä elokuussakin voi palaa, jos on 10 tuntia ulkona urheilukentällä tai siis urheilukentän laidalla. Tärkee korjaus, ettei kukaan luule mun juosseen maratonia tai jotain.

Kauppareissu

Tänään meni sitten apteekkiin enemmän rahaa kun ruokakauppaan. Mut nyt on onnellisuutta muutamaks kuukaudeks. Unilääkkeen annostusta nostettiin taas, kun en mä oo saanut nukuttua kunnolla sen jälkeen kun Venlafaxinin annosta nostettiin. Tää tuntuu ihan älyttömältä oravanpyörältä. Ite oisin mieluummin koklannut jotain toista unihiekkaa mutta näillä mennään nyt. Jos uni ei tästä kohta rupee paranemaan niin sitten täytyy oikeesti tehdä jotain radikaalia, koska ei oo mitään toivoa jaksaa koko pitkää syksyä töissä huonolla unella.

Apteekkiostoksien lisäksi palkitsin itseni pienellä shoppailulla sen kunniaksi, että selvisin ekasta työviikosta ilman hermoromahdusta tai irtisanomista. Mä oon vaan nykyisin tosi huono shoppaileen. Ahdistaa ihmisvilinät niin paljon, etten oikeen halua kuitenkaan käydä missään. No nyt pakotin itseni hakeen pari jo aiemmin tehtyä löytöä, jotka vaan on odottanut kaupan hyllyllä palkkapäivää ja hyvää syytä. Kummallisinta täs touhussa on se, että entinen minä ois heti kotiin päästyään koklannut uusia ostoksia ja viikannut ne kaappiin. Nyt mä jaksan hädin tuskin kantaa ostoskassin kotiin ja sieltäkin kaivan esiin vaan lääkepakkaukset. 

p.s. Mun eksä on taas vallannu mun unet. Viime yönä mä taas lähetin sille tekstarin, johon se ei tälläkään kertaa vastannut. Pitäsköhän mun vihdoin rohkaistua tekemään toi viestin lähetys ihan valveilla, niin ei tarttis unelmoida siitä ihan näin usein?

Pills at work

Vielä yhdet

Aamulla mun sängystä nous taas ihan karsee mörkö. Simahdin illalla kyllä ihan ajoissa mutta heräsin yöllä taas kolme kertaa, enkä vikalla kerralla meinannut saada uudestaan unta. Kaiken tän käynnissä olevan hässäkän lisäks saattaa hyvin olla, että oon näin väsynyt myös sen takia, että mun lääkkeistä osa on loppu. En ollut tietenkään muistanut ja jaksanut viedä reseptejä ajoissa uusittavaksi, joten nyt kitkutan eteenpäin 75mg pienemmällä annoksella ja se kyllä tuntuu. Huomenna pitäs jaksaa ja muistaa mennä hakeen reseptit. Ehkä mä sitten virkistyn, kun saan taas kehooni normiannostuksen kemiaa.

Paljonkohan olen elimistööni viimeisen puolentoista vuoden aikana tunkenut lääkkeitä. En varmaan mitään verrattuna moniin mutta paljon, jos vertaan entiseen elämääni, johon ei juuri ikinä edes burana kuulunut. Sairaalan päätyessäni lääkitys oli välttämätön. Olin sekaisin kun seinäkello ja lääkkeiden avulla mä siitä sitten rauhotuin ja pääsin sen pahimman kriisin yli. Mulle on ruvennut vasta nyt (1v ja 9kk jälkeen) aukeemaan, miten paljon noi lääkkeet mua oikeesti jeesaa ainakin arjessa jaksamisessa, mikä sitten osaltaa on auttanut nostamaan mielialaa. Monilta kuulee niin paljon negatiivista, että omakin suhtautuminen on ollut tosi krittiinen ja skeptinen. Nyt oon kuitenkin huomannut, että se kesän alussa tehty annostuksen nosto on selkeesti parantanut mun jaksamista. Tää tovi pienemmällä annoksella on ollut yhtä koomaamista, eikä ois voinut paskempaan saumaan osua, kun se uus duuni vie nyt alussa aika paljon voimia (kun pitää esittää uusille työkavereille vitun tehokasta ja antaa hyvä vaikutelma).

Sitä en osaa sanoa, onko mun pää nyt vähemmän pipi, kun ennen lääkkeiden alotusta (todennäköisesti ei). Just tällä sekunnilla en tunne oloani supermasentuneeksi ennemmin kuvailisin itseäni ja oloani todella sekaiseksi ja arvaamattomaksi. Yhtenä hetken olo on hyvä ja sit saatankin olla lattialla itkemässä. Tätäkin tapahtuu nykyisin onneksi hieman harvemmin. Jossain vaiheessa tää oli ihan joka päiväinen tilanne, tosin ilman niitä hyvänolonhetkiä. Joku jossain mainitsi, että masislääkkeet tekee olosta tyhjän ja turtuneen. Ehkä se on mulle ihan hyvä, koska mä reagoin kaikkeen niin tajuttoman voimakkaasti, että pieni tunnottomuus on ihan paikallaan. Pahimpina aikoina se paha olo tuntui niin raastavalta, että sen kanssa tuntui melkeen mahdottomalta elää, eikä sen rinnalla pystynyt tuntemaan mitään hyvää. Lääkkeet, aika ja terapia on ehkä yhdessä muodostanut tällasen pyhän kolminaisuuden, joka on vähän lievittänyt sitä taukoamatonta ranteetaukifiilistä ja antanut myös tilaa positiivisille asioille.

Oon mietiskellyt paljon, että pärjäisinkö mä ilman päivittäistä kemikaaliannostusta. Haluaisin mutten uskalla. Sitten luin tämän jutun. Eipä tää nyt mikään suuri uutinen ole mutta herätti ajatuksia. Jotenkin niin vitun surullista, että me eletään maailmassa, jossa kaikki pitäis parantaa lääkkeillä, koska muuhun ei ole resursseja. Täällä me kaikki masentuneet napsitaan pillereitä ja kykitään omissa koloissamme ja parannutaan jos jaksetaan. Todella kustannustehokasta.

Unihiekkaa

Tiedoksi vielä niille, jotka edellisen kirjotuksen perusteella huolestui tän maan perusopetuksen tasosta, niin kerrottakoon, että oon hikaroinut tänään ihan huimasti ja lapsille on taas huomenna luvassa sellasia sirkushuveja ja systeemejä, että reksikin kalpenis ku näkis.

terveiset nimimerkiltä "Tasapainoa hakemassa"

p.s. Mun treffipoika on viikon lomalla jossain auringossa. Siltä tuli tänään tekstari ja yritin olla ihan cool, et ihan ku ei muka hetkauttais, vaik oikeesti salaa hykertelin ihan onnessani kun näin, että se oli viestin lähettäjä. Täysin normaalia taas.

Hallitsematon kaaos

 Kotoisa kaaos

Mun korvien välissä kaikki on ihan täyttä kaaosta (mut vähän erilailla kun yleensä). Vähän niinkun mulla täällä kotonakin. Tuntuu, että ihan tosi lyhyessä ajassa on tapahtunut kauheesti, enkä oo jotenkin ehtinyt sisäistää ja analysoida mitään. Tän viikon terapeuttisessioikin piti perua, kun jouduinkin oleen töissä piikomassa. Ei tee hyvää mun psyykeelle.

Oon nyt kolme päivää ollut siellä uudessa koulussa. Innolla ja väsyneenä oon joka aamu lähtenyt matkaan reppu heiluen. Vielä on vaikee antaa mitään syväanalyysia siitä mestasta mutta toistaseks kaikki mennyt maanantaita lukuun ottamatta ihan hyvin. Maanantaina saatoin olla vähän koomassa viikonlopun jäljiltä ja mun ääni saattoi hieman kuulostaa siltä, että oisin dokannut kolme päivää. No mut sattuuhan sitä. (Toivokaa pliis et henkilökunnan yhteiskuva maanantailta ois epäonnistunut tai jotenkin taianomaisesti deletoitunut, sillä se mun tuskanhiki ja vapina ei ollut mitenkään kaunista ja kuvauksellista.)

Uuden duunin lisäksi mun päätä sekottaa se eksään törmääminen, muutama kaveri ja sit se poika, jota oon vähä treffaillu. Tekis mieli vaan lakasta kaikki nää asiat sängyn alle piiloon ja mennä nukkumaan. Jotenkin pitäs saada vaan tää arkirytmi taas päälle ja lopettaa se iän ikuinen torkuttaminen. Löysin kyl tänään jo hengen heimolaisen töistä. Siellä on joku toinenkin urpo, joka torkuttaa joka aamu niin et melkeen myöhästyy.

Musta vaan tuntuu, että oon nyt tällä hetkellä jotenkin ihan ylikuorimitettu, ylikierroksilla ja sairaan väsynyt. Pakko nyt vielä kaks päivää yritän tsempata tuol duunissa ja sit huilin viikonlopun ja yritän sitten miettiä seuraavaa peliliikettäni näiden ihmissuhdeasioiden suhteen. Mun päähän ei vaan nyt mahdu enempää dataa, eikä mulla ole vielä edes kalenteria, johon voisin merkata muistiin muistamisen arvoisia juttuja, kuten kampaajan.

t. Computer says no

p.s. Onneks oppilaat tai niiden vanhemmat ei tiedä, kenen haltuun ne mukulansa päiväks laittaa.

Hyviä uutisia

En voi uskoa, että kirjoitin ton yllä olevan otsikon mutta näin se on. Mulle on vihdoin tapahtunut jotain hyvää tän kaiken skeidan keskellä. Kuuden hakemuksen, kolmen haastattelun ja vitullisen stressaamisen jälkeen oon vihdoin saanut töitä. Kävin tiistaina jututtaan ko. koulun reksiä ja keskiviikkona illalla se sitten soitti ja toivotti mut tervetulleeksi suunnittelupäivään maanantaina.

Kyseessä ei ole mikään unelmaduuni mutta duuni kuitenkin. Aloin olla jo niin paskana ja ammatillinen itsetuntoni oli jo ihan matalalla. Ajatukset kiersi sitä samaa kaavaa "miksen mä kelpaa mihinkään?". Torstaina heräsin oudon hyväntuulisena ja ihmettelin ihan, että mistähän mä voisin valittaa nyt, kun mun suurin murheenaihe on kadonnut. No lupaan kyllä keksiä jotain.

Tää viikonloppu menee nyt flowssa hilluessa. Eilen oli ihan hauskaa, vaikka ikäviäkin kohtaamisia tapahtui. Niistä on nyt parempi olla puhumatta, ettei mene koko festarit ihan perseelleen niinku viime vuonna. Mutta selkeetä kehitystä mussa on vuodessa tapahtunut. Tilanne josta viime vuonna poistuin itkien, meni tällä kertaa jo aika hyvin. Poistuin paikalta selkä suorassa ja häpeämättä mitään. Samaa en voi sanoa siitä toisesta osapuolesta.

Tää hyvänolontunne on todella huumaava ja samalla hirveen pelottava. En oo kokenut tällasta todella pitkään aikaan. Nyt vaan pelottaa tietty, et täält tullaan sit alas ja kovaa. No koitan tän pienen hetken nauttia. Pessimistihän osaa nauttia hetkestä, kun tietää, että kaikki hyvä loppuu aikanaan.

Pussi vai korkki auki?

Työttömän selviytymispaketti

Onko mitään säälittävämpää ku katsoa laihdutusohjelmaa ja syödä karkkia? Eipä kai oo, ellen sit ota vielä kissaa kainaloon. Sit mä saattaisin olla surullisin tapaus ikinä. Valitin viime viikolla Kotihoidolle tätä mun karkkimässäilyhimoa ja se totes, että parempi vetää karkkii ku avata korkki, jos mököttää yksinään kotisoffalla. Mä oon kyllä niin sosiaalinen juoppo, että sitä pelkoa ei taida onneksi olla, että tässä vielä ryyppäämäänkin ratkeaisi paremman tekemisen puutteessa. Mä dokaan vaan sosiaalisissa tilanteissa, jotta niistä (ja musta) tulis hauskempia ja siedettävämpiä. Eiks oo ihan täysin normaalia eikä yhtään huolestuttavaa.

Huomenna on vihdoin terapia. Mua ei kyl yhtään huvittas mennä sinne, koska on niin paljon kaikkea jauhettavaa. Pelkkä ajatus siitä, et pitäs puhuu kaikesta tapahtuneesta, jo ihan hengästyttää. Ja sit mä tiedän, et oon ihan siipi maassa sen terapiasetin jälkeen, kun on taas revitty loman aikana kiinnitettyjä laastareita irti.

t. työtön maisteri

p.s. Tästä ei taitas saada hienoa facebookpäivitystä edes tosi hyvillä värikynillä.


UPPDATE:
Nyt makaan sängyllä. Laihdutusohjelma loppui jo aikaa sitten ja mun pahaolo sen kun pahenee. Mässäilyhän ei siis tietenkään jäänyt tohon yhteen daimpussukkaan, se oli vasta alkupala. Oksettaa aika rankasti. Tällasta syöpöttelysettiä en oo tehny tosi pitkään aikaan. Tulipa hirveen hyvä mieli.

Ha den äran Mörri!

Koska mä olen niin itsekeskeinen ihminen ja keskityn vaan koko ajan näihin oman elämäni draamoihin, meinasi eräs tuiki tärkeä merkkipäivä jäädä viettämättä. Elämäni ykkös(ja ainoa)mies täytti vuosia. Tänään mä sitten kävin stockalla hakemassa vähän herkkunameja päivänsankarille ja se sai oikeen hemmotteluillan. Lahjalista koostui tänä vuonna lähinnä aineettomista ihanuuksista, eli Mörri sai superisti rapsutusta, haleja, leikkiä ja tietty sapuskaa. Normipäivä siis.

Kyllä mä tälläsinä hetkinä voin jollain oudolla tavalla samaistua äiteihin, jotka päivittelee ajan kulumista ja lastensa vanhenemista. Mörri täytti nyt yhdeksän, eli ens vuonna on sitten isot pileet kun vietetään pyöreitä. Tosin näissä Mörrin juhlissa ollut joskus aiemminkin aika huisia menoa. Jonain vuonna Mörri oli eksällä hoidossa ja oksensi sen kirjahyllyyn kaikki synttäriherkut. Onkohan ihan normaalia, että lemmikki on näin kovin rakas? No toisaalta kai se on ihan hyvä, että mullakin niitä positiivisia tunteita tulee esiin edes joskus ja edes jonku karvasen kissimirrin kohdalla.

Synttäridinneri

 

Ruokalepo

Sunnuntaiahdistus

Mä en ole muutamaan viikkoon ehtinyt potea sunnuntai-ahdistusta, joten tänään se iski sit oikeen voimalla. Yritin kyllä päivällä vähän tsempata ja kävin lenkillä (juu ihan 40 minuuttia juoksua) mutta 200 metriä ennen kalkkiviivaa mä romahdin ja pillahdin taas kerran itkuun. Ja nää ei siis tosiaan ollut mitään onnen kyyneliä siks et olin saanu perseeni lenkille (vaikka loistava saavutushan sekin on).

Mulla vaan pyörii repeatillä nää paskat ihmissuhdekuviot päässä. Mä kun olen tällanen vatvojaihminen niin mulla on suorastaan pakonomainen tarve aina selvittä asiat ja jos ne jää kesken tai jotenkin epäselviksi, niin mä ahdistun ja mietin niitä juttuja ihan loputtoman paljon. Tavallaan kadehdin niitä, jotka pystyy vaan kohauttaan olkapäitä ja antaa paskojen juttujen olla. Mä en siihen kykene. Vie niin kamalasti energii, kun murehtii kaikkea mahdollista.

Mietin sit lenkin jälkeen rauhotuttuani, et mitä kaikkia epäselviä tai keskeneräisiä asioita on, jotka ahdistaa mua ja voisinko mä tehdä niille jotain (aika kypsää, eikö?). No sen Eksän kanssa puhuminen tietty mut en tiedä uskaltasinko ees yrittää. Ihmissuhteelle pitäs varmaan soittaa, tosin ei se kuitenkaan vastaa puhelimeen. Muutamia kiukkusia viestejä on lähetelty puolin ja toisin mutta en haluis, että jää näin paska fiilis siitä hommasta.

Helpoin nakki, jonka vois nyt hoitaa pois päiväjärjestyksestä ois se mun treffityyppi. Tää kuvio sen kanssa on nyt erittäin outo. Ollaan tavattu tosi monta kertaa mut nyt sillä on käytös muuttunu kusipäiseks (yks kaveri kysy multa parien treffien jälkeen et mikäs tyyppi se on, niin mä luonnehdin sitä osuvasti potentiaaliseksi kusipääksi) mutta silti se sanoo haluavansa tavata. Tyyppi lähettää siis erittäin ristiriitaista signaalia ja mähän siis inhoan yrittää tulkita niitä rivien välissä kerrottuja totuuksia. Ehkäpä mä nyt yritän saada tähän hommaan selvyyden ja tartun puhelimeen. Eipähän tartte sitten enää jossitella ja arvailla, että onkohan sillä peeämässät tai se monilla miehillä oleva urpoilua aiheuttava geeni.

Nyt siis tartutaan härkää sarvista. Pitäkää peukkuja!