Ylitsepääsemätöntä

Ja miks vitussa mulla oli niin kiirus sopia treffit tän huomisen hepun kanssa selittynee hauskalla sattumuksella, joka tapahtui tänään tehtaalla. Opetussunnitelmaanhan kuulu niinkuin sen opetettavan kielen kulttuuriinkin tutustuminen (enkö mä vaikutakin ammattimaiselta). Esim että ranskan opiskeluun kuuluu viinien maistelun alkeiskurssi ja ruotsin perusteisiin kuuluu Ruotsin euroviisuhistorian opettelu. No me sitten enkun tunnilla juteltiin Irlannista ja musiikista. Keksimpä soittaa U2:n sijaan jotain kersoille vähemmän tuttua Irlantilaista shittiä. Eikä muuten ois pitänyt.

Jostain mä sain päähäni, että kuunnellaas Sinead O'connorin vittumunelämäonpilallailmansua-biisi. Enhän mä muistanut, että mä meinaan rupee itkemään, kun kuulen sen. Piti vielä laittaa sellanen versio pyörimään, mistä mukulat voi tavaa sanat. Eipä ollut itku kaukana. No onneks ne kasiluokan apinaa muistuttavat pojat sai mut sitten palautettua takasin maanpinnalle. Jossain nekin sentään on sit hyvä. Eipä oo nimittäin kukaan aikuinen mies saanu eksää pois mun mielestä yhtä vikkelästi.

No kyllä se sitten myöhemmin hiipi takaisin mun päähän. Niinhän se aina tekee. Ihan sama ketä mä tapaan ja jopa halaan, niin korvikkeilta ne kaikki loppujen lopuks tuntuu. En vaan hetkellisesti halunnu antaa periksi tolle ajatukselle, joten oli pakko sopia treffit ja uskotella itselleen, että vielä on toivoa. Mun sarkastis-ironinen pessimistiminä ei halunnut taipua kyynis-masentuneen minän edessä. Nyt tosin haluisin perua koko paskan mutta ehkä odotan huomiseen ja katson makaanko vielä huomennakin sängyssä verkkareissa kyynis-masentuneena silmät itkuisina kuuntelemassa kaikkee paskaa sydänsurumusaa.

Kumpi ois niinku parempi vaihtis?
a) Hyväksyy, että en pysty ottaan ketään uutta ja itkee näitä itkuja kotona vaikka loppuelämän, jos/kun siltä sattuu tuntumaan.
b) Lakasta sydänsurut patjan alle ja tyytyä siihen, että kaikki tulevat on enemmän tai vähemmän korvaavia tuotteita.

Kovin on mahtavat skenaariot tulevaisuuden varalle. Parempi mennä unille.

Never ending misery

Kamalaa jos mä oon tällanen aina. Jos mä elän vanhaks asti, niin mä haluaisin voida istua siinä kiikkustuolissa ja muistaa jotain hyvääkin tästä eletystä elämästä. Mä en haluu lopunikääni pillahtaa itkuun tai olla katkera, kun ajattelen eksää tai muutamia muita elämäni entisiä merkkihenkilöitä.

Ja tänään mulle valkeni sellanen tosiasia, että ellen linnottaudu täysin kotiin koko loppuelämäkseni, niin näitä surua ja katkeruutta aiheuttavia ihmisiä ehtii vielä tulla mun elämään monia kappaleita, mikä tarkottaa, että sit vanhana on vielä enemmän paskoja muistoja. Ellei sit joku oikeesti keksi sellasta systeemii niinku Iternal Sunshine of the Spotless Mind leffassa. Se vois koitua mun pelastukseksi mut se kyl tais olla ihan fiktiota. Perse.

Vittu et itkettää.

Siedätyshoitoa

Mä olen niin menneisyyden vanki, että on vähitellen alkanut vituttamaan kaikki rajoitukset, joita nää mun ahdistukset saa aikaan. Jaksa mitään elinkautista kärsiä. Tiettyihin paikkoihin ei voi mennä, eikä ravintoloihin tai kauppoihin. Musiikki on myös iso ongelma. Kiva että eksä on ladannut mulle hirveen liudan musiikkia, että varmasti tulee sitten mun mieleen, kun kuuntelen Ipodia aamulla polkiessa tehtaalle.


Tänään mä meinasin sitten tehdä oikeen kunnon ponnistuksen pois mukavuusalueeltani (mut en sit tietty tehnyt).  Harkitsin meneväni salille. Enkä siis mille tahansa kuntosalille, vaan sille tietylle, jossa me eksän kanssa jumppailtiin monet kerrat (joo me oltiin sellanen ällöttävän hyvännäköinen ja sporttinen pari). Eron jälkeen sinne ei oo ollut asiaa kahdesta syystä. Ekanakin mulla on lähempänäkin kotia saman lafkan toimipiste. Ja sit toisena, mulla ei vaan ole henkinen tasapaino ollut ihan riittävän vahvoissa kantimissa, että olisin sinne uskaltautunut. Nyt tää eksän salille meneminen on tullut ajankohtaiseksi, koska mun duuni on ihan siinä vieressä. Aattelin, että jos menisin sinne heti kun omat tunnit loppuu, kun voi olla varma, ettei valtion virkamiehet oo vielä leimannut kellokorttiaan päivän päättymisen merkiksi. Mulla oli salikamat tänään mukana mutta vielä en pystynyt. Tää suoritus jäi nyt mielikuvaharjoittelun tasolle. 

Edellinen kouluvuosi oli tavallaan aika helppo noin niinkuin maantieteellisesti ajateltuna. Pääsin töihin kouluun, joka oli kaukana eksästä ja muistoista. Nyt mä oon joutunut palaamaan lähelle niitä seutuja, joilla on suuri eksälataus, koska en saanut töitä mistään muualta. En mä nyt sentään ihan sen kotioven ohi joudu pyöräilemään mutta mun kaltaselle pipipäälle muutama kilometri ei oo riittävä etäisyys. Päivä päivältä on kai kuitenkin helpompaa. Yritän joka päivä vallottaa pienen kadun pätkän takaisin itselleni. Ja ehkä suvivirren soidessa tää kaupunki on taas mun.

Yhden hullun illallinen

Slurps!

Mä oon kuluneen viikon aikana laittanut ruokaa kaksi kertaa. Se on paljon. Koko vuoden ruoanlaittosaldon voi laskea kahden käden sormin. Kyse ei oo siitä, ettenkö mä osaisi kokata, en vaan jaksa tai viitsi. Mulle ruokaileminen yksin ja ruoan valmistaminen vaan mulle itelle on jotenkin hankalaa. Viikolla tapasin mun treffipoikaa ja pistettiin sen kanssa padat porisemaan. Oli heti helpompaa kun oli joku kaverina siinä touhussa. Eilen mä sitten sain hirveen tsempin päälle ja keräsin lähikaupasta tarvikkeet eksän bravuuriruokaan. En oo pystynyt kyseistä ruokaa nauttimaan, enkä todellakaan kotona valmistamaan, kun se tärkeä ainesosa, eli mun eksä ei oo enää ollut kuvioissa. No eilen mä sitten loihdin kookoskanaa punasella curryllä ja rehuilla höystettynä.

Kyllähän se ihanaa olis, jos eksä ois kokkailussa (tai jälkien korjaamisessa) ollut mukana mutta mä oon tosi onnellinen, että sain pitkästä aikaa kyseistä ruokaa napani täyteen, eikä paha mieli vallottanut mun päätä. Tää vaikuttaa varmasti ihan mielipuoliselta, että miten joku ruoka voi tuoda toisen ihmisen mun mieleen niin voimakkaasti mut näin se nyt vaan on. Ja lohduttavaa huomata, että enää mun ei tartte ihan kaikkia eksään liittyviä asioita vältellä, vaan oon vähitellen laajentanut elämänpiiriäni myös niihin eksästä muistuttaviin asioihin ilman, että romahdan täysin.

Taidan vielä vähän piinata itseäni eksäjutuilla ja lähden hakemaan kaupasta mun ja eksän usein nauttimaa powercow vanukasta (joo ollaan aikuisia ja syödään vanukkaita), et josko siitä sit tulis se romahdus.

t. Herkku

Aikainen mato

Tässä on nyt tää hetki jota oon oottanut koko viikon. Sunnuntaiaamu, jolloin saa nukkua pitkään, eikä tarvitse herätä herätyskellon julmaan meteliin. No ei mennyt tämäkään ihan suunnitelmien mukaan. Huolimatta iltanamien ahkerasta syömisestä heräsin taas kukonlaulun aikaan, vaikka en millään tasolla miellä itseäni aamuihmiseksi. Päinvastoin. Mä vihaan aamuja.

Jotain erilaista tässä aamussa silti on. Se fiilis, ettei tästä ole pakko nousta, eikä se kello pirise ihan kohta. Nyt mä voin huoletta olla hereillä ja puuhastella mitä nyt ikinä vaan jaksan ja nukahtaa sitten, kun se herätyskello normiaamuna rupeisi pitämään sitä ääntä. Se on muuten kumma juttu, että yöllä kun herää, ei unin meinaa aluksi tulla enää ollenkaan ja olo on semisti virkeä aina siihen asti kun kello soi ja pitäis kohdata taas uusi päivä.

No siis sit siihen asiaa. Piti nimittäin taas kertoa mun sekopäisestä unesta. Tänäkin yönä unissani seikkailivat vanhat tutut hahmot eksä ja eksän rebound. Tässä unessa se eksä rebound piti muotiblogia ja mä löysin sen täältä internetistä. Sen blogin nimi oli enkkuu ja se oli jotain todella leimiä ja tökeröö, tietenkin. Ankeen nimen lisäksi mä sain siinä unessa mielettömät kiksit siitä, että se oli kaikella tavalla ihan karsee. Siis sekä se blogi että se nainen.

Mä tiedän, että puran angstini väärään kohteeseen. Eihän se nainen ole syypää mun ja eksän asioihin mutta ehkä mä taas alitajuisesti käsittelen tätä erittäin epämielyttävää kohtaamista, joka mulla oli näiden kahden kanssa siellä flowssa. Siellä se nainen käyttäytyi melko hyvin juntisti, kun juttelin eksän kanssa ja siitä johtunee tämä hyvin negatiivinen käsitys, joka mulle on nyt siitä muodostunut. No siis tuskimpa mä ikinä siitä ihmisestä voisin aidosti pitää, vaikka se ois kuinka mukavanoloinen mutta silloin joutuisin ainakin tunnustamaan sen, että eksä on tehnyt ihan hyvän löydön.

Ja kyllä, mä olen niin surkea ihminen, että koin jonkinlaista mielihyvää, kun tajusin, että ei se nainen ole sen ihmeellisempi kuin mä, vaan oikeestaan päinvastoin. Ihan turhaan oon puoltoista vuotta piinannut itseäni miettimällä, että mikä siinä naisessa on mua parempaa. Mä luulen, että tää oivallus saattaa johtaa jonkilaiseen läpimurtoon tässä lähiaikoina, kun tän oikeen kunnolla sisäistän.

Nyt mä teen pienen aamupalan (onhan se hyvä, et jos kerran viikkos söis sen päivän tärkeimmän aterian) ja ryhdyn lukemaan rästissä olevia blogeja.

t. Panda

p.s. Kyllä elokuussakin voi palaa, jos on 10 tuntia ulkona urheilukentällä tai siis urheilukentän laidalla. Tärkee korjaus, ettei kukaan luule mun juosseen maratonia tai jotain.