Mä olen niin menneisyyden vanki, että on vähitellen alkanut vituttamaan kaikki rajoitukset, joita nää mun ahdistukset saa aikaan. Jaksa mitään elinkautista kärsiä. Tiettyihin paikkoihin ei voi mennä, eikä ravintoloihin tai kauppoihin. Musiikki on myös iso ongelma. Kiva että eksä on ladannut mulle hirveen liudan musiikkia, että varmasti tulee sitten mun mieleen, kun kuuntelen Ipodia aamulla polkiessa tehtaalle.
Tänään mä meinasin sitten tehdä oikeen kunnon ponnistuksen pois mukavuusalueeltani (mut en sit tietty tehnyt). Harkitsin meneväni salille. Enkä siis mille tahansa kuntosalille, vaan sille tietylle, jossa me eksän kanssa jumppailtiin monet kerrat (joo me oltiin sellanen ällöttävän hyvännäköinen ja sporttinen pari). Eron jälkeen sinne ei oo ollut asiaa kahdesta syystä. Ekanakin mulla on lähempänäkin kotia saman lafkan toimipiste. Ja sit toisena, mulla ei vaan ole henkinen tasapaino ollut ihan riittävän vahvoissa kantimissa, että olisin sinne uskaltautunut. Nyt tää eksän salille meneminen on tullut ajankohtaiseksi, koska mun duuni on ihan siinä vieressä. Aattelin, että jos menisin sinne heti kun omat tunnit loppuu, kun voi olla varma, ettei valtion virkamiehet oo vielä leimannut kellokorttiaan päivän päättymisen merkiksi. Mulla oli salikamat tänään mukana mutta vielä en pystynyt. Tää suoritus jäi nyt mielikuvaharjoittelun tasolle.
Edellinen kouluvuosi oli tavallaan aika helppo noin niinkuin
maantieteellisesti ajateltuna. Pääsin töihin kouluun, joka oli kaukana
eksästä ja muistoista. Nyt mä oon joutunut palaamaan lähelle niitä
seutuja, joilla on suuri eksälataus, koska en saanut töitä mistään
muualta. En mä nyt sentään ihan sen kotioven ohi joudu pyöräilemään
mutta mun kaltaselle pipipäälle muutama kilometri ei oo riittävä
etäisyys. Päivä päivältä on kai kuitenkin helpompaa. Yritän joka päivä vallottaa pienen kadun pätkän takaisin itselleni. Ja ehkä suvivirren soidessa tää kaupunki on taas mun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti