Vaimomatskuu

Tapasin eilen mun treffipoikaa. Oli hauskat puitteet ja hyvät lähtökohdat huisin hauskalle illalle mutta persiilleenhän se meni. Sillä oli jotain ihmeen miesten oikkuja. Mulle jäi täysin mysteeriksi tän oikuttelun syy mutta seuraukset olen kyllä huomannut. Nyt mä taas tunnen olevani riittämätön ja ei-haluttava. Hirmu kiva. Ja vielä kivempi, että hain tänään sitten lohtua Pågenin korvapuustipussin pohjalta. Ei löytynyt.

Eilisen jälkeen oon ruvennut miettimään, että kykenenköhän mä sittenkään tähän tapailemisjuttuun. Mä taidan olla vielä liian haavoittuva, että kestäisin torjutuksi tulemisen ja pettymykset, joita tää homma näköjään tuo tullessaan. Toisaalta mä tiedän, että itse väkisin hakeudun tällasten sitoutumiskammoisten miesten seuraan, koska sitoutuminen pelottaa mua itseenikin. Silti tuntuu todella pahalta huomata, että mä oon vuodesta ja miehestä toiseen aina vaan se hauska ja kuuma tyyppi, jonka kanssa on kyllä hyvä olla mutta jota ei pidetä potentiaalisena tyttöystävänä. Mä oon niinku se, jonka kanssa pidetään hauskaa ennen kuin löydetään se unelmien nainen, johon sitoudutaan.

Nyt pitäs vaan päättää, että jatkasko treffailuu turpiin ottamista vai sanoisko sille tackochadjö. Ehkä terapeutti osaa huomenna johdattaa mut kohti oikeaa päätöstä, kun itse en siihen näköjään pysty.

Mä takerrun koko ajan kaiteeseen ja tiedän eläväni puoliteholla mutta kun en uskalla ottaa omasta potentiaalistani selkoo, en ees vitutuksen uhalla. Vaiks Jukka Poikakin yrittää kannustaa nojaamaan reunan yli, rakkautta tuhlaten ja sydäntä avaten.

t. Nössö