 |
| Ai sulta puuttu kynä, no voit lainaa tätä. |
Perjantaina oli vika varsinainen koulupäivä ja sekin oli yhtä höpöhöpöä. Palautettiin kokeet lapsukaisille ja siivoiltiin työpöytiä. Koko vuoden aikana pinoon kasatut tärkeet paperit lens silppuriin ja paperinkeräysroskiksetkin oli päivän päätteeks aikalailla täynnä. Jollain sairaalla tavalla ihan älyttömän terapeuttista heittää läjäpäin kamaa roskiin.
 |
| Arkistoon vai roskiin? |
Näitten velvollisuuksien jälkeen me pidettiin mejän työhuoneessa pienimuotoinen yksityistilaisuus. Vastaanotto oli peruttu. Herkuteltiin mun tuomalla kakulla ja nostettiin maljaa. Sain ihanan kisukortin, jonka kolleega oli askarrellut omin pikku kätösin ja kuohuviinipullokin poikkesi hieman Alkon perusvalikoimasta. Siihenkin oli ilmestynyt kissimirrejä. Mistähän ne oli oikeen keksinyt, että mä tykkään kissoista (ja kuohuviinistä)? Kortin teksti sopi täydellisesti meidän porukan huumoriin. Olet nyt saanut meidän työhuoneeltamme kaiken sen pedagogisen tiedon ja taidon, mitä sillä on antaa. Tähän yks vanhempi lehtori muisti mustuttaa, kuinka hän opetti mut laminoimaan. Good times. Ei voi todeta kun, että en mä ois jaksanut tätä kouluvuotta, jos kollegat ei ois olleet noin sekopäitä ja hauskoja. Meijän työhuoneessa ei paljoa hampaita kiristelty.
Eilen joutui sit armas aika ja uudet ylioppilaat sai lakit päähänsä. Tänä vuonna ei vaihteeks tarvinnut hikoilla pyhämekossa. Ihan kivaa vaihtelua. Monena vuonna on ollut kohtalaisen tuskallista istua perse puuduksissa siinä loputtomalta tuntuvassa juhlassa, kun hiukset hiostaa niskaa ja kainalot rupee kostumaan. Pahinta on ne keinonahkaset korkkarit, jotka puristaa eikä hengitä. Lisäksi sitten kosteusvoiteet, jotka rupee sulamaan iholla ja tekee kengistä mukavan liukkaat ja märät. Oo siinä sitten juhlava.
Tän vuotisen juhlan jälkeen todettiin työkaverin kanssa, että me voitas ruveta jatkossa hoitamaan linnan juhlien selotusta. Meijän arvioinnit ylioppilaiden asuista oli sen verran syväluotaavia, et vois hyvin kelvata ylelle ja myös monikielinen selostus onnistuu. Tunnustan, ei se juhlan kaava ja ne lätinät enää jaksa kauheesti kiinnostaa, ne on kuultu jo aika monta kertaa, joten jotain oheistoimintaa on keksittävä. Pukuloiston kommentointi on hyvää ajanvietettä taputtamisen ja kankkujen puutumisen ohella. Niitä muutamia herutusmekkoja
(Mistä niitä edes löytyy vai onko ne oikeesti tuubitoppeja, jotka on vedetty mekoiksi? Siltä välillä näyttää.) lukuunottamatta lakitetut oli aika tyylikkäitä ja erityisesti iloisen näköisiä. Mussakin heräs joku ihme liikutuksen tunne, kun katsoin sitä niiden riemua ja ylpeyttä omasta saavutuksestaan. Vähän taisin olla myös kateellinen. Koskahan mä olen viimeks ollut riemuissani tai saati sitten ylpeä itsestäni
(kun söin kokonaisen suklaalevyn oksentamatta?).
Hetkellisesti tunsin itteni tosi vanhaks horoks. Siitä on nimittäin kymmenen vuotta, kun olen ensimmäisen
(ja ainoan) kerran painanut valkolakin päähäni
(ja näyttänyt urpolta). Ja mitäs tässä kymmenessä vuodessa on saatu aikaseks. Varmasti paljon vähemmän, mitä silloin kymmennen vuotta sitten kuvittelin.
Ajattelin tossa jokin aika sitten noustessani sängystä, että voisin blogipäivityksen jälkeen siivota täällä läävässä vähäsen. Sit repesin nauramaan, kun tajusin kuinka utopistinen ja epärealistinen ajatus se oli. Jos jotain hyvää, niin oon näemmä oppinut vähän viihdyttämään itseäni. Se on ihan hyvä taito, kun on paljon itsekseen.
p.s. Mistä laulusta otsikon sanat?
