Etätöitä

Koeviikko alkoi ja sen kunniaksi tänään on ollut vapaapäivä. En ymmärrä mitä jotkut kitisee koeviikosta ja sen kiireydestä. Mun mielestä koeviikot on pikkujoulujen ja lomien jälkeen kouluvuoden parhaimpia hetkiä. Ei tartte pitää/suunnitella oppitunteja ja koekin valmistuu ennätysajassa kustantajien nettiin laittamien koepakettien ansioista. Copy ja paste ja save toiminnot vaan käyttöön. Eikä joka kurssille todellakaan tehdä uutta koetta joka kerta. Haastavinta on ehkä se 32 koepaperin kopioiminen, koska koeviikkollahan se paska kopiokone tietty jumiutuu. Se kokeiden korjaaminen on kyllä ihan perseestä, varsinkin kun loistavasta opetuksestani huolimatta opettamassani aineessa mukulat tuntuvat olevan vuosi vuodelta enemmän pihalla. Ou well.. Ne kaikki onneksi tietävät jo nyt 16-vuotiaina, etteivät oppetaamaani ainetta tule elämässään ikinä tarvitsemaan. Ja hyvä niin.

Tänään oli ihan ok päivä. Ei tarvinnut herätä herätyskelloon, vaan heräsin joskus viideltä aamulla ihan ilman kelloa. Nyt on pyykkikone pöhöttämässä, tosin edelliset pyykit odottaa vieläkin kuivaustellineellä kaappiin pääsyä. Päivän ehdottomasti herkullisin hetki oli lounas. Kävin terapian jälkeen kauppahallissa lounaalla vetämässä soppaa. Ihan yksin. Oon vasta ihan viime aikoina opetellut tekemään asioita yksin ja tää lounas omassa paskassa seurassa oli ihan ookoo kokemus. Toinen kohokohta tänään oli ehdottomasti päikkärit. Nää oli kaiken lisäksi hyvät päikkärit. Ei mitään karseita painajaisia existä ja nyksistä eikä tuskanhiessä heräämistä. Joku vois aatella, että vittu miten tylsää mutta tällästä tää mun elämä nyt vaan on. Tällainen päivä, kun mitään huonoa ja ikävää ei tapahdu ja muistan hengittää, on ihan hyvä päivä. Elin pitkään sellaista ajanjaksoa, jolloin tällaisia päiviä ei ollut. Päivät oli täynnä ahdistusta, kipua ja tuskaa. Itkin, huusin ja raivosin. Halusin kadota täältä, halusin kuolla. Nyt jokainen päivä, jolloin en ajattele kuolemista, on ihan hyvä päivä.

SLURPS!

Erakko

Viime viikon perjantaina tapahtui jotain odottamatonta ja tavallisuudesta poikkeavaa. Sain eräältä kaverilta tekstiviestin, jossa hän kyseli kuulumisia ja ehdotti tapaamista. Häkellyin täysin, enkä tiennyt mitä tehdä. Sosiaaliset kontaktini ovat jo hyvin pitkään rajoittuneet lähinnä työpaikalle ja kumma kyllä, vaikka valitan ja suren yksinäisyyttäni ja läheisten ihmisten kaipuuni on suuri, olen silti jotenkin jo sopeutunut ja hyväksynyt tilanteen. Aiemmin päivä, etten työpaikan ulkopuolella ollut jollain lailla tekemisissä kavereideni tms kanssa, oli harvinainen poikkeus. Nyt voi mennä helposti viikkokin, etten juttele kuin terapeutilleni (ja tietty Rompulalle).

Tuntuu, etten enää osaa olla ihmisten kanssa ja tuntuu jopa helpommalta olla yksin kotona. Pelottaa, mitä tapahtuu, jos lähtee ulos tapaamaan ihmisiä. Pelottaa, ettei kukaan viihdy seurassani, koska en ole se sama ihminen, joka olen ollut. Olen vain varjo siitä entisestä, harmaa ja tylsä. En jaksa nauraa ja naurattaa.

Kesti kolme päivää ennen kuin sain vastattua viestiin. Vastaukseni oli ihan perseestä. Miksi en pysty olemaan iloinen ja sopimaan tapaamista, kun joku vaivautuu ottamaan yhteyttä? Siitähän olen viimeiset puoli vuotta terapeutilleni kitissyt. Miksei kukaan soita/laita viestiä/halua tavata/kysy kuulumisia? Haluaisin haluta lähteä tämän kaverin kanssa parille vaikka heti huomenna mutta jään mieluummin kotiin, laitan kotipantsit ja pörrösukat jalkaan ja pyörin itsesäälissä. Todella hyvä valinta.

En ole ikinä aiemmin elämässäni pelännyt tai ahdistunut sosiaalisissa tilanteissa. Nyt tuntuu tukalalta lähteä ihmisten ilmoille ja olla aivan eri roolissa, mitä silloin kun vielä kaikki oli ok. Uusien Puoli vuotta vanhojen työkavereiden kanssa on helpompaa, sillä he eivät tunteneet minua ennen sairastumista ja roolini porukassa on muovautunut kuluneen kouluvuoden aikana, eikä vertailua menneisyyteen ole. Kukaan ei ole odottanut minulta mitään. Olen töissä juuri sellainen kun olen. Ehkä juuri sen takia olen viihtynyt työpaikalla paremmin kuin vapaalla. Joo, tiedän, surullista.

Onneksi huomenna pääsen terapeuttini juttusille. Ehkä hän osaa auttaa tämän ongelman ratkomisessa. Tai sitten musta on tullut erakko. Eikä se kai niin paha asia olisi, pääasia, että se olisi oma valinta ja että se tuntuisi hyvältä. Nyt ei kuitenkaan tunnu.

Karjamarkkinat

Jos tää lumi, talvi ja päin persettä menneet uudenvuodenlupaukset vituttaa, niin onneksi tänäkin vuonna meitä uskollisesti piristää Miss Suomi kilpailu. Viihdeuutisaddiktina olen väkisinkin altistunut viime aikoina missiuutisten otsikoille. Itsehillintäni on kuitenkin onneksi pysynyt kurissa ja olen mahtavista houkuttelevista otsikoista huolimatta jättänyt lukematta missikiertuetta koskevat uutiset. Otsikoista päätellen kiertue on kuitenkin ollut huisin vauhdikas, eikä vaaratilanteilta ole vältytty. Eniten huvitusta tänä vuonna aiheutti jollekin runsaspoviselle missikandidaatille tehty tissitarkastus (Kukahan sai kunnian suorittaa tarkastuksen?). Olisihan se ihan hirveetä, jos pikkutyttöjen idoli Miss Suomi ei olisikaan luonnollisen kaunis ja aito, vaan olisi täyttänyt rinstikat toppausten sijaan sillisareilla.

Ruotsissa on monia asia paremmin. Siellä ollaan jo joitakin vuosia sitten oivallettu lopettaa Fröken Sverige kisa. Ilmeisesti Ruotsissa juorulehtien kansiin saadaan ilman tätä kilpailuakin kauniita julkkisnaisia, sillä onhan Ruotsissa mm. kuninkaallisen kauniit prinsessat. Toisaalta jostainhan SM-liigan kiekkkoilijoille pitää tyttöystävät saada (sorry tää klisee!).

Kyllä taas kovasti harmitta, etten omista telkkaria.

Massakausi

Miksi ihmeessä Runebergintorttuja myydään aina vain kahden tortun pakkauksissa? Kukaan ei ole taaskaan ajatellut yksin asuvaa kilojensa ja ulkomuotonsa kanssa tuskaisaa kampailua käyvää nuorta naista. Hammaslääkäri opetti joskus kun oltiin pieniä, että on parempi hampaiden kannalta syödä karkkipussi yhdellä kertaa, eikä napostella pitkin päivää. Sen takia nämäkin tortut on nyt siis syötävä iltapalaksi, huomiseen ei voi säästää toista. Huomenna voi sitten jo hakea uudet. Mä en ole ikinä ymmärtänyt ihmisiä, jotka voi säilöä useita päiviä herkkuja kaappiensa kätköissä, siinä on jotain epänormaalia. Entiseltä poikaystävältä löytyi kerran kaapista vanhaksi mennyt suklaarasia. Olisi pitänyt jo siinä vaiheessa tajuta, että se suhde oli tuhoon tuomittu.

Onneksi on kuitenkin vasta tammikuu ja massakausi. Eli vielä voi hyvin kerätä massaa ruhoonsa ja kun bikinikataloogit tipahtaa postiluukusta, voi kropan veistely sitten alkaa. On ainakin sitten mistä veistellä. Kävin edellisen kerran salilla elokuussa, että jos nyt menis uudelleen heti perään vaikka helmikuussa. Joka kuukausi olen kuitenkin uskollisesti maksanut jäsenyydestäni useita kymmeniä euroja. Tauollehan sitä korttia en ole viitsinyt laittaa, koska ensi viikolla ajattelin mennä jumppaan. Täytyy vaikka ryhtyä edes sitten ottamaan sieltä vakkari saunavuoro joka viikko ja käydä kunnolla kylpemässä, että saisi edes vähän vastinetta rahoilleen.

Mähän olen ihan oikeasti ollut muinoin hurjassa nuoruudessani ihan aktiiviurheilija ja pelannut koko nuoruuden pallopeliä. Työelämään siirtyessäni vaihdoin harrastelijasarjaan ja jatkoin jumppailuja sekä salilla käymistä ihan vain siksi, että urheileminen oli elämäntapa, josta nautin. Nyt se tapa on täysin kadonnut. Viime keväänä treenasin vielä välillä mutta nyt suurimmat liikunnalliset ponnistukseni tapahtuu aamulla ratikan perässä juostessa. Haluisin kovasti laittaa jumppatossut jalkaan ja mennä hikoilemaan mutta jokin siinä pelottaa. Pelottaa mennä takaisin paikkaa, jossa kävin säännöllisesti silloin, kun olin terve vähemmän sairas. Se kuulu mun elämään silloin kun voin vielä hyvin ja tulee haikea ja surullinen olo ja kaipaan sitä aikaa. Ehkä se siksi pelottaa niin paljon. 

Iltapala

Syön molemmat, vaikka toi kuinka kerjäis.

Suorittamassa arkea

Tää viikko ei oo mennytkään niin perseelleen, mitä maanantaina herätessäni pelkäsin. Pessimisti ei pettynyt tälläkään kertaa. Oma tehokkuuteni on ylittänyt kaikki odotukset. Tosin tässä kohtaa on hyvä ehkä muistuttaa, että se mitä omalla kohdallani pidän tehokkuutena, voi muiden mielestä tuntua huonolta sanavalinnalta.

En ole moneen kuukauteen jaksanut lukea. Nyt vihdoin alotin uuden dekkarin (Lars Keplerin Paganinkontraktet) ja lukuinto löytyi. Toinen mahtava saavutus oli pyykinpesu, tosin ne pyykit on nyt kolmatta päivää kuivumassa ja pyykkikori on edelleen täynnä. Töissä paikkailin sairastuneen kolleegan hommia, vaikka omissakin on ihan riittämiin tehtävää. Hiuksetkin oon saanut pestyä kahteen kertaan ja osan tiskivuoresta tiskattua. Ei varmaan tarvii kuin hetki odottaa, kyllä tää suorittamispuuska pian katoaa.

Vielä kuitenkin jos saisin yhden ikävän ihmissuhdedraaman selvitettyä niin tää viikko olis ihan toppen.

1 voimahali kiitos!

Luin tänään töissä kersojen mahtavia keskinkertaisia tuotoksia ja olihan niistä muutamia jopa ihan nautinto lukea (kun yritti ignooraa kielivirheet), kun aiheena oli meikit tai muu turhamainen hömppä. 

Ikävien ja jollain tapaa deepien asioiden kohtaaminen ei oo kivaa, se on selvä. On helpompaa puhua uusista meikeistä tai vaattehankinnoista kuin elämän ei niin glamoureista hetkistä. Riittää, että katsoo blogilistojen luetuimpian blogeja. Eipä siellä kärjessä näyttänyt vilkkuvan kuin muotiblogeja ja vastaavia (kateellinenko??). Ja kyllä mä ymmärrän miksi. Silloin kun jaksan, käyn itse lukemassa niin ihanan ja positiivisen Maria Montazamin blogia. Se piristää.

Ahdisti paljon, kun tätini ryhtyi puhumaan testamentin tekemisestä mutta kuuntelin ja toivoin hiljaa mielessäni, että puheenaihe vaihtuu pian. Eihän se mun täti +70v vielä oo kuolemaa tekemässä, joten en halua asiaa ajatella. Tästä tilanteesta ja ystävän kanssa teekupin äärellä käydystä keskustelusta (ja monen monesta terapiaistunnosta) seurasi oivallus, jonka kaikki muut on varmaan tajunnut jo kauan sitten. On ihan käsittämätöntä, miten monelle ihan aikuisellekin on vaikeaa olla toisten elämässä läsnä myös suruissa. Pitää kädestä kiinni, jotta tärinä lakkaa, ruokkia kissaa, kun ei itse pysty tai vaan olla paikalla, jotta muistaisin hengittäää. Pelottaako, että sama voisi tapahtua myös itselle vai onko kyse vain siitä, että ikävät asiat ei sovi joidenkin ihmisten maailmankuvaan? Osa tuntuu elävän paikassa, jossa ei pahaa tapahdu paitsi telkkarissa ja ehkä jollekin tutun tutun tutulle.

Mulla oli saatanasti ystäviä kavereita, silloin kun jaksoin pitää hauskaa ja juhlia. Nyt en jaksa, pysty enkä halua.

 

Re: Hej Gumman!

Nyt lähtee vastauslähetys Ruotsiin. Ei tässä kortissa kyllä ollut riittävästi tilaa kaikelle asialle, mitä olisin halunnut kertoa. Varmaan pitää laittaa joku päivä sähköpostia perään. Sähköpostien kirjottaminen on vaan niin perseestä. Mä en halua ikinä työtä, jonka pääasiallinen kommunikointiväline on sähköposti. Siinä on jo ihan riittävästi tekemistä, että saan inhimillisessä ajassa vastattua henkilökohtaisiin posteihin. Tälläkin hetkellä yksi mahdollinen tuleva työnanataja odottaa viidettä päivää, että ilmottaisin sopivan ajankohdan haastattelulle. Vaikutan varmaan tosi innokkaalta ja potentiaaliselta työnhakijalta (ja annan ainakin rehellisen kuvan itsestäni).

Ou well.. Kyllähän sitä penskanakin malttoi odottaa, vaikka vastauksen saaminen postin tuomana välillä kestikin. Mähän olin siis mukulana ihan hardcore kirjeiden kirjottaja. Kirjepapereita oli miljoonaa erilaista ja osa jollain hajullakin maustettuja. Näihin pääosin perheen kanssa lomaillessa hankittuihin kirjekavereihin on tosin yhteydet lähes katkenneet. Muutama sähköposti tms joskus on tullut laitettua mutta ei siinä ole enää sitä samaa hohtoa. 

Mörrikin haluaa laittaa terkut mukaan

p.s. Mjau kortti löytyi SevenArtista, yllättäen ruotsalaista osaamista tämäkin

Kulutuksessa: Teachers dvd

Ikävöin joululomalla niin kovasti töihin kouluun, että mieleeni muistui eräs brittiläinen tv-sarja koulumaailmasta. Yle esitti joskus muinoin Teachers sarjaa mutta en ikinä nähnyt kaikkia jaksoja. Nyt alotin dvd maratoonin, koska en jaksa lukea.

Amerikkalaisissa leffoissa se päähenkilön kiltti ja kunnollinen tyttöystävä on aina joku nössö opettaja, jota yleensä esittää Jennifer Aniston tms. Ihanaa, että totuudenmukaisempiakin kuvauksia löytyy. Osa opettajista on oikeesti ihan yhtä lapsellisia kuin oppilaansa ja vähintään ihan yhtä pihalla. Ensimmäistä vuottaan töissä englannin opettajana oleva Simon (Andrew Lincoln) sanoo ääneen sen, mitä moni opettaja varmasti välillä ajattelee ja mitä ei ehkä pitäisi edes sanoa. Tähän sitten lisäksi vielä teini-ikäset oppilaat, kaljat lähipubissa parin työkaverin kanssa ja sekava ihmissuhdekuvio naispoliisin kanssa.

Se että on opettajan pätevyys, ei vielä tarkoita mitään.

Enkunope Simon

 Brian Steadman: "This has nothing to do with you being fat, which you're not, you're just healthy... in a large way."

Hej gumman!

Edellisen kerran oon saanut kirjeen kolme vuotta sitten kesälomalla eräältä oppilaalta. Nyt eteisen lattialla odotti kirje Ruotsista. Posteljoonikin oli varmaan ihmeissään, kun joutui kerrankin pysähtymään mun ovella.

Huomenna Tiimariin hakeen kirjepaperia, kuori ja postimerkki.

There are no wall posts

Olen tauolla. Laitoin sosiaalisen elämäni hyllylle. Tein jotain, minkä osa tuntuu ottavan henkilökohtaisena loukkauksena. Laitoin facebook-tilini harmaaksi, toistaiseksi. En jaksanut enää lukea yhtään päivitystä. Monien elämä on kuin suoraan romanttisesta komediasta höystettynä liioittelulla. Se mies, joka flirttaili kaupan kassalla ei oikeesti ollu TOOOSI komee eikä se lenkki ja jumppakaan nyt rehellisesti sanottuna ollut ihan niin ihania ja piristäviä.

Sain huolestunutta palautetta eräältä oikeasti ihanalta ihmiseltä (vaikkakin tässä asiassa olen täysin eri mieltä). Hän oli sitä mieltä, että olisi parempi, että pitäisin profiilini aktiivisena, jotta ihmisten olisi helpompi ottaa yhteyttä, enkä siis jäisi niin yksin. Joidenkin on kuulemma vaikea ottaa puhelimitse yhteyttä masentuneeseen ja se on ihan ok. Toivoittavasti kaikille on ok se, että mun on vaikea olla siellä sosiaalisessa mediassa.


Tässä terveiseni huolestuneille.

Olen väliaikaisesti poistunut sosiaalisesta mediasta. Minut tavoittaa puhelimitse numerosta XXXXX arkisin kello 8 ja 22 välillä. Voit myös halutessasi laittaa tekstiviestin ja palaan asiaan mahdollisimman pian. Sähköpostini on edelleen toiminassa ja pyrin lukemaan viestit vähintään muutaman kerran työpäivän aikana. Voit lisäksi laittaa yhteydenottopyynnön perinteisellä kirjeellä osoitteeseeni.

Asenne

Joku jossain joskus on sanonut, että pitäs asennoituu positiivisemmin ja olla ilonen elämän pienistä asioista. Tunnustan, asenne mulla on useimmiten aina ihan päin persettä ja siihen tuskin on tulossa muutosta ellei markkinoille saada jotain todella hyvää lääkevalmistetta, joka muuttaa ihmisen täysin.

Pieniä iloja mä kuitenkin joskus koen. Viimeksi tämä tapahtui pari päivää sitten, kun löysin kaupasta kynsilakan, jonka sävy oli stockholm.

Mitähän on ne suuret ilot?