Erakko

Viime viikon perjantaina tapahtui jotain odottamatonta ja tavallisuudesta poikkeavaa. Sain eräältä kaverilta tekstiviestin, jossa hän kyseli kuulumisia ja ehdotti tapaamista. Häkellyin täysin, enkä tiennyt mitä tehdä. Sosiaaliset kontaktini ovat jo hyvin pitkään rajoittuneet lähinnä työpaikalle ja kumma kyllä, vaikka valitan ja suren yksinäisyyttäni ja läheisten ihmisten kaipuuni on suuri, olen silti jotenkin jo sopeutunut ja hyväksynyt tilanteen. Aiemmin päivä, etten työpaikan ulkopuolella ollut jollain lailla tekemisissä kavereideni tms kanssa, oli harvinainen poikkeus. Nyt voi mennä helposti viikkokin, etten juttele kuin terapeutilleni (ja tietty Rompulalle).

Tuntuu, etten enää osaa olla ihmisten kanssa ja tuntuu jopa helpommalta olla yksin kotona. Pelottaa, mitä tapahtuu, jos lähtee ulos tapaamaan ihmisiä. Pelottaa, ettei kukaan viihdy seurassani, koska en ole se sama ihminen, joka olen ollut. Olen vain varjo siitä entisestä, harmaa ja tylsä. En jaksa nauraa ja naurattaa.

Kesti kolme päivää ennen kuin sain vastattua viestiin. Vastaukseni oli ihan perseestä. Miksi en pysty olemaan iloinen ja sopimaan tapaamista, kun joku vaivautuu ottamaan yhteyttä? Siitähän olen viimeiset puoli vuotta terapeutilleni kitissyt. Miksei kukaan soita/laita viestiä/halua tavata/kysy kuulumisia? Haluaisin haluta lähteä tämän kaverin kanssa parille vaikka heti huomenna mutta jään mieluummin kotiin, laitan kotipantsit ja pörrösukat jalkaan ja pyörin itsesäälissä. Todella hyvä valinta.

En ole ikinä aiemmin elämässäni pelännyt tai ahdistunut sosiaalisissa tilanteissa. Nyt tuntuu tukalalta lähteä ihmisten ilmoille ja olla aivan eri roolissa, mitä silloin kun vielä kaikki oli ok. Uusien Puoli vuotta vanhojen työkavereiden kanssa on helpompaa, sillä he eivät tunteneet minua ennen sairastumista ja roolini porukassa on muovautunut kuluneen kouluvuoden aikana, eikä vertailua menneisyyteen ole. Kukaan ei ole odottanut minulta mitään. Olen töissä juuri sellainen kun olen. Ehkä juuri sen takia olen viihtynyt työpaikalla paremmin kuin vapaalla. Joo, tiedän, surullista.

Onneksi huomenna pääsen terapeuttini juttusille. Ehkä hän osaa auttaa tämän ongelman ratkomisessa. Tai sitten musta on tullut erakko. Eikä se kai niin paha asia olisi, pääasia, että se olisi oma valinta ja että se tuntuisi hyvältä. Nyt ei kuitenkaan tunnu.