Never ending misery

Kamalaa jos mä oon tällanen aina. Jos mä elän vanhaks asti, niin mä haluaisin voida istua siinä kiikkustuolissa ja muistaa jotain hyvääkin tästä eletystä elämästä. Mä en haluu lopunikääni pillahtaa itkuun tai olla katkera, kun ajattelen eksää tai muutamia muita elämäni entisiä merkkihenkilöitä.

Ja tänään mulle valkeni sellanen tosiasia, että ellen linnottaudu täysin kotiin koko loppuelämäkseni, niin näitä surua ja katkeruutta aiheuttavia ihmisiä ehtii vielä tulla mun elämään monia kappaleita, mikä tarkottaa, että sit vanhana on vielä enemmän paskoja muistoja. Ellei sit joku oikeesti keksi sellasta systeemii niinku Iternal Sunshine of the Spotless Mind leffassa. Se vois koitua mun pelastukseksi mut se kyl tais olla ihan fiktiota. Perse.

Vittu et itkettää.

Voihan soijanakki!

Kamalan monta kertomisen arvoista asiaa jäänyt kertomatta tällä viikolla, kun oli se internetkatkos. Kuumien Treffitarinoiden jälkeen sopii hyvin taas tilittää ja vauhkota ystävyys/kaverisuhteista. Tällekin illalle oli toki myös treffejä tarjolla mutta mä kokeilen tälle yhelle esittää et mulla ois muka muutakin elämää.

Sain tällä viikolla yhteydenoton eräältä entiseltä ystävältä. Tää tyyppi on siinä mielessä poikkeuksellinen, että se ei suinkaan kadonnut mun elämästä masennuksen myötä, vaan jo joskus aikana ennen masista. Me oltiin ihan hyviä ystäviä useita vuosia mutta tää tyyppi rupes jossain vaiheessa seurustelemaan ja muuttui siinä rytäkässä todella hankalaks.

Tilanne muuttui jossain vaiheessa niin, että sen seurassa piti aina olla kamalan varovainen sen suhteen, mitä suustaan ulos päästi. Ja kun lisää tohon yhtälöön suuren alkoholin kulutuksen ja mun puheliaisuuden, on soppa valmis. (Tässä kohtaa pitänee tarkentaa, että mä en todellakaan ollut ainoa ihminen, jolla oli hankalaa tän henkilön kanssa.) Kerran erehdyin puolijulkisesti (eli facebookissa) vitsailemaan kasvissyönnistä (mä oon vitsaillu kyllä monesti myös lihansyönnistä mutta se ei ilmeisesti oo niin herkkä aihe) ja siitä tää veti lopullisesti soijanakit sieraimiin, poisti mut facebookkavereistaan ja jätti tulematta mun valmistujaisiin, jotka oli myöhemmin samalla viikolla. Virallinen syy oli se, että hän loukkaantui kasvissyöjäboyfriendinsä puolesta, tästä mun huonosta vitsistä. 

No nyt se on tietenkin eronnut ja muuttanut sieltä lähiöstä takaisin keskustaan ja kaipaa sinkkuelämäänsä seuraa. Tiedän toki tunteen mutta en mä oikeen oo innostunut kaveeraamaan sen kanssa, vaikka mulla ei liikaa noita frendejä olekaan. Mietin kuitenkin kovasti, että pitäiskö yrittää lämmittää välit kuntoon, koska meillä oli hirmu kivaa silloin joskus. Toisaalta edellisellä terapiasessiolla tultiin siihen tulokseen, että mä kaipaan ja tarvitsen pysyvämpiä ihmissuhteita, jotka ei heti katkea konflikteihin tai elämänmuutoksiin. Ja mikäli historia toistaa itseään, ei tässä(kään) tyypissä ole ainesta pysyvyyteen. Kenessähän olis ja mistä sellasen löytäs? 

Siedätyshoitoa

Mä olen niin menneisyyden vanki, että on vähitellen alkanut vituttamaan kaikki rajoitukset, joita nää mun ahdistukset saa aikaan. Jaksa mitään elinkautista kärsiä. Tiettyihin paikkoihin ei voi mennä, eikä ravintoloihin tai kauppoihin. Musiikki on myös iso ongelma. Kiva että eksä on ladannut mulle hirveen liudan musiikkia, että varmasti tulee sitten mun mieleen, kun kuuntelen Ipodia aamulla polkiessa tehtaalle.


Tänään mä meinasin sitten tehdä oikeen kunnon ponnistuksen pois mukavuusalueeltani (mut en sit tietty tehnyt).  Harkitsin meneväni salille. Enkä siis mille tahansa kuntosalille, vaan sille tietylle, jossa me eksän kanssa jumppailtiin monet kerrat (joo me oltiin sellanen ällöttävän hyvännäköinen ja sporttinen pari). Eron jälkeen sinne ei oo ollut asiaa kahdesta syystä. Ekanakin mulla on lähempänäkin kotia saman lafkan toimipiste. Ja sit toisena, mulla ei vaan ole henkinen tasapaino ollut ihan riittävän vahvoissa kantimissa, että olisin sinne uskaltautunut. Nyt tää eksän salille meneminen on tullut ajankohtaiseksi, koska mun duuni on ihan siinä vieressä. Aattelin, että jos menisin sinne heti kun omat tunnit loppuu, kun voi olla varma, ettei valtion virkamiehet oo vielä leimannut kellokorttiaan päivän päättymisen merkiksi. Mulla oli salikamat tänään mukana mutta vielä en pystynyt. Tää suoritus jäi nyt mielikuvaharjoittelun tasolle. 

Edellinen kouluvuosi oli tavallaan aika helppo noin niinkuin maantieteellisesti ajateltuna. Pääsin töihin kouluun, joka oli kaukana eksästä ja muistoista. Nyt mä oon joutunut palaamaan lähelle niitä seutuja, joilla on suuri eksälataus, koska en saanut töitä mistään muualta. En mä nyt sentään ihan sen kotioven ohi joudu pyöräilemään mutta mun kaltaselle pipipäälle muutama kilometri ei oo riittävä etäisyys. Päivä päivältä on kai kuitenkin helpompaa. Yritän joka päivä vallottaa pienen kadun pätkän takaisin itselleni. Ja ehkä suvivirren soidessa tää kaupunki on taas mun.

Kytkin ei nouse

Miten tästä on niin helvetin vaikea kirjottaa. Haluaisin niin paljon purkaa eroon liittyviä asioita mutta kun yritän, rupee kyyneleet tulemaan silmiin ja lopetan yrittämisen. Viime viikon tapahtumat tosin aktivoi aikalailla näitä piilotettuja ja osittain todella tukahdutettuja tunteita. Haluisin niin kovasti saada jonkulaisen päätöksen asioille ja jatkaa matkaa ja elämää.

Mä en ole vielä kivusta vapaa, pelkään olenkohan ikinä. Haluisin niin päästää sut menemään mutta pelkään, että sitten mulle ei jää enää mitään. Mä en halua unohtaa, koska olin niin onnellinen. Ja jonkunhan on vaalittava muistoa siitä, mitä meillä oli, koska sä oot jo ajat sitten päättänyt unohtaa mut ja meijät.

p.s. On tää kyl mahtavaa, et on olemassa toi Youtube, niin voi kuunnella kaikkii ranteetaukibiisejä ihan milloin huvittaa. Tai ehkä mun pitäs vaan laittaa Ipodilta repeatillä Proud soimaan.

Supernainen taantuu takaisin sängyn pohjalle

Pitipä mennä parissa edellisessä postauksessa kehumaan ihan kuvien kera omaa erinomaisuuttani. Otan sanani nyt nöyrästi takaisin. En oo yhtään pirtee, virkee tai mitään muutakaan, päinvastoin vituttaa, ahdistaa ja itkettää. Ja mikähän siinäkin on, että aina kun on se kotonamököttämispäivä, aurinko paistaa ja kun taas jaksaisin mennä ulos, siellä sataa. Yläkerran säidenhaltijalla on tosi hyvä huumori.

On mulla pieni aavistus siitä, mikä kaikki surettaa. Kuluneella viikolla olis taas ollu merkkipäivä. Siitä on kolme vuotta, kun tavattiin eksän kanssa. Se oli ihanaa aikaa. Kaipaan sitä tunnetta ja oloa ihan älyttömästi. Juhlistin ihan unnissanikin tätä muistoa. Näin unta, että kirjotin eksälleni tekstiviestiä mutta en saanut lähetettyä sitä. Haluaisin ihan valvetilassakin ollessani tekstata sille ja saada jonkilaisen päätöksen asioihin mutta en oo vaan pystynyt. En vaan uskalla. Koska pelkkä sen ihmisen ajatteleminen sattuu ihan kauheesti, pelkään että kipu on sietämätön, jos yritän kommunikoida sen kanssa. Toisaalta tuntuu, että mä en ikinä pääse sen yli, jos en puhu sen kanssa. Terapeutilla ois tähän varmasti jotain järkevää sanottavaa, et kiva kun se on nyt sit lomalla.

Älä tee sitä!

Kaikki on taas tietenkin odottanut kuumeisesti, että mitähän paskaa mä oon viime yönä saanut kirjotettua. Tää teksti on kyllä yöllisiä tuotoksiani mutta ei viime yöltä. Tää vaan on odottanut julkaisua tuolla luonnokset-kansiossa jonkin aikaa. Ja kyllä, olen samaa mieltä. Mulla pitäsi olla joku aikalukko (niinku toisilla alkolukko) nettiin/blogiin, ettei pääsis yöllä kirjottelemaan/lukemaan mitä sattuu soopaa. Mutta kun ei ole, ou well.

Mulla oli äskettäin vuosipäivä tai oikeestaan kaksi. Niistä molemmat olis kait voinut olla mun kuoleman vuosipäiviä. Ensimmäinen yritys tapahtui melko pian Aurorasta päästyäni ja toinen muutamaa viikkoa myöhemmin. Tää aihe on hankala ja mä häpeän itseäni sen takia, että yritin itsemurhaa. Mä olin silloin todella väsynyt ja olo oli ihan toivoton (seliseliseli). Sairaalasta kotiuduttuani jäin tosi yksin. Kaikki kai luuli, että mut oli saatu korjattua, koska tää hullu päästettiin sieltä suljetulta vapaaksi. Jos mulla olis ollut kainalosauvat ja kipsi, kaupassakäynti- ja siivousapua olisi varmasti ollut enemmän tarjolla.

Ekalla kerralla mä vedin ketipinoria kuulemma tappavan annoksen. No sehän siis mulla oli kai alunperin tarkoituksenakin, että en ymmärrä mitä se sairaalan väki nyt siihen takertui. Mä en ihan tarkalleen muista kaikkea, mitä siinä tapahtui mutta jossain vaiheessa soitin yhdelle kaverille, joka sitten soitti ambulanssin (ja sen jälkeen se koki velvollisuudekseen tiedottaa kaikkia yhteisiä tuttavia tapahtuneesta muttei jaksanut tulla sairaalaan katsomaan, että olenko kunnossa, hyvin olen "ystäväni" valinnut). Että vituiks meni sitten se ja pääsin jouduin takas Auroraan pariks päiväks. Seuraava yritys päättyi siihen, että äiti löysi mut kotoota lattialta ja sit taas mentiin pillit soiden sairaalaan. Äiti oli huolestunut, kun mä en vastannut puhelimeen ja tuli vara-avaimilla sisään.

Ihmisten reaktiot oli tosi perseestä, juoruamista selän takana, totaalista ignooramista, vähättelyä, suuttumusta jne. Mun isosiskon ehkä erikoisin. Sillä itsellään oli reilut kymmen vuotta sitten paha huumeongelma (ja nyt ei siis oo kyse mistään pilven poltosta) ja se on itsekin aiheuttanut aikalailla huolta kaikille ja on ollut lähellä kuolemaa useamman kerran. Silti mun sisko oli ekana tuomitsemassa ja huutamassa mulle sitä, kuinka itsekäs mä olen, kun aiheutan äidille, hänelle ja kaikille näin paljon huolta.

Nyt me ei olla vuoteen oltu tekemisissä oikeestaan ollenkaan. Se muutti syksyllä, en tiedä mihin. Enkä saanut kutsua sen tyttären synttäreillekään. No tähän väliin pakko mainita, että mä en ole ainoa sen sukulainen, joka on sen mustalla listalla ja johon se on katkassu välit. Vituttaa melko rankasti, että äiti varoo sekaantumasta koko asiaan. Se ei halua, että sisko suuttuu sille, koska sitten sisko ei antais sen nähdä sen lastenlasta. Siskolla on yliote äidistä ton lapsenlapsijutun taikia ja mä taas oon etääntynyt niistä molemmista. Musta tuntuu, että äiti valitsi mun siskon, vaikka mä olin se, joka sillä hetkellä olis tarvinnut perheen apua ihan niinku sisko silloin huumevuosien jälkeen.

Mun oma suhtautumiseni itsemurhaan on vuoden aikana vähän muuttunut, enkä osaa sanoa halusinko ihan oikeasti silloinkaan kuolla. Mä olin vaan niin älyttömän uupunut. Tän hetken tunnetilan voisi kiteyttää lainaamalla Ann Heberleiniä Jag vill inte dö, jag vill bara inte leva / En halua kuolla, en vain halua/jaksa elää.

Siskoni yritti ekan itsemurhayritykseni jälkeen kai jotenki puhua mulle järkeä (kovin hyvin onnistumatta) ja mainitsi tän Hectorin biisin. Mulle siitä jäi mieleen vaan se, että kuolleet unohdetaan, eikä ketään surra ikuisesti, muiden elämä jatkuu (tosi kannustavaa). Mutta entä jos on elossa ja tuntuu siltä, että on jo unohdettu, pitäiskö silti jaksaa/haluta elää?

Hei, silloin kun sä seisot sillä sillankaiteella, tai kun makaat niska sopivasti junanraiteella ja olet päättänyt näin...
Tai juuri kun oot unilääkepullon avannut, taikka pyssy ohimolla lähtörunos tavannut, kun olet päättänyt näin...
 Älä tee sitä! Hei, älä tee sitä!
Hei, ennen kuin sun valtimosi auki ratkeaa, tai ennen kuin sun niska silmukassa katkeaa, ja olet päättänyt näin...
Älä tee sitä! Hei, älä tee sitä!
Jos sä teet sen hirmutyön, valvon vuokses yhden yön. Sitten olet vain ei-kukaan, minua et ota mukaan. Annan anteeksi, mut itseäni aion puolustaa: sinut unohtaa...
Siis älä tee sitä! Hei, älä tee sitä!
Hei, juuri kun sä ikkunaasi auki vetäiset, tai punaisessa kylvyssä näet näyt etäiset ja olet päättänyt näin...
Älä tee sitä! Hei, älä tee sitä!
Paljon vielä löytää vois, miksi kiirehtiä pois? Silti estä ei sua kukaan, mutta ketään et saa mukaan! Annan anteeksi, mut itseäni aion puolustaa: sinut unohtaa...Siis älä tee sitä! Hei, älä tee sitä! Hei, älä tee sitä!

Että tällaset perjantaifiilikset.
Hectorin biisin sanat kopioitu täältä.

Blogi

Vaikka kuinka yritän tällai aamulla oikolukea yön pimeinä tunteina tehtyjä aikaansaannoksia, ei tässä tekstissä taaskaan taida olla mitään tolkkua mutta antaa mennä. Jännä miten yöllä ne omat ajatukset tuntuu niiiiin deepeiltä ja fiksuilta. Päivä kun valkenee tulee karu totuus esiin. Tässä kohtaa voisi tehdä taas jonku vertaukset/viittauksen Tuksun blogiin ja sen ajatuksen kulkuun mutta en viitsi nyt dissata itseäni enää enempää.

Muistaakseni mulla oli joku visio (jotain suurta varmasti) tän blogin suhteen sillon reilu pari kuukautta sitten, kun mä aloin kirjottamaan tätä. Nyt mä oon ihan totaalisesti kadottanut tän mun vision. Mä tykkään kirjottaa, se on mukavaa ajankulua. Mutta tän piti olla mulle muutakin. Mun oli tarkotus tehä muutakin kun vaan kirjottaa söpösti ja mukahauskasti jostain typeristä kommelluksista.

Mä oon niin kateellinen niille, jotka osaa/pystyy tarttumaan siihen asiaansa ja näpyttään sen siihen näytölle. Oli kyse sitten jostain muotihässäköistä, sisutusjutskista tai omista/naapurin mielenterveysongelmista. Mulla se ei oikeen suju. Mulla on punanen lanka kateissa, enkä mä edes tiedä haluanko mä oikeesti löytää sitä. Että haluanko mä oikeesti kirjottaa niistä jutuista, mistä mä oikeesti olin aatellu kirjottaa. Siinä olis tietty se vaara, että saattas tulla melko paha mieli. On niin paljon helpompi kirjottaa jotain suhteellisen arkipäivästä paskaa.

Mun elämässä paskan määrä on nyt jonkin aikaa pysynyt aikalailla vakiona, ei suuria heittoja suuntaan tai toiseen. Syksyllä piti jaksaa palata töihin, kaikki energia ja terapiasessiot tuli käytettyä työssäjaksamisen yllläpitämiseen. Ei ollut voimia jatkaa menneiden asioiden käsittelyä ja puimista. Nyt tuntuu siltä, että on liikaa asioita, joista pitäisi puhua mm terapeutin kanssa. Ihan kuin sisälle ois patoutunut monen kuukauden tuntemukset. Mä en oo kirjottanut päiväkirjaakaan ikuisuuksiin. En jaksais aatella niitä asioita, joiden takia on niin saatanan huono olla. Siinä on riittävästi jaksamista, että jaksaa sitä huonoa oloa.

Ja sitten toisaalta mua pelottaa, että vointi menee huonompaan suuntaan, jos taas kaikki padot aukee ja ikävät asiat tulee takas pintaan. Nyt mä selviin yksin jotenkuten tästä arjen pyörityksestä mutta oon jumissa, enkä pääse eteenpäin toipumisessa. Ehkä tästä vois olla hyvä mainita sille mun maksulliselle juttukaverille. Vittu kun se ei lue ajatuksia.

p.s. tähän ahdistukseen saattaa kyllä vähän vaikuttaa vitun huonosti nukutut/valvotut yöt ja menkat (aina hyvä tekosyy asialle kun asialle).

Tekstiviesti

"Oliko sulla niitä poranteriä? Tarttisin niitä. Lauantaina alkaa taas Melodifestivalen. Tuutko meille kattomaan? t. T."

Jotenkin näin meni tekstiviesti, joka tuli puhelimeen eilen illalla. En ole vielä vastannut viestiin. Menin jotenkin sanattomaksi. Viestinlähettäjä, kutsutaan häntä nyt vaikka Tarjaksi (nimi tietysti muutettu), on edellisen kerran ollut yhteydessä, joskus kun puissa oli vielä lehtiä ja vaatekokoni oli numeroa pienempi. Tässä välillä hän on kuitenkin enemmän tai vähemmän aktiivisesti udellut yhdeltä jos toiseltakin yhteiseltä tuttavaltamme kuulumisiani. Kun hän huolestui haistoi jotain juoruttavaa facebook profiilini muututtua harmaaksi, hän soitti kaverilleni ja kysyi onko minulla kaikki hyvin. Olisin otettu välittämisestä, jos hän edes yrittäisi esittää vilpitöntä. Jokaiseen tuttavapiiriin tai porukkaa kuuluu varmasti tällainen henkilö. Uteliaisuus, jonka hän verhoaa välittämiseksi. Selän takana juoruaminen, joka on hänen mukaan vaan osoitus siitä, että hän oli niin kovin huolissaan. Itsestään hän ei paljoa avaudu ja kun avautuu, se tapahtuu harkiten paitsi ehkä joskus kännissä mutta eihän niitä juttuja kukaan kuitenkaan muista.

Minulta Tarja ei ole aikoihin kysynyt kuulumisia. Ei, vaikka yhteinen ystävämme on useaan otteeseen kehottanut häntä soittamaan minulle ja kysymään itse, onko minulla kaikki hyvin. Ei Tarja taida uskaltaa. Tarja ei varmaan oikein tiedä, mitä hän sanoisi minulle, koska ei hän oikeasti välitä. Hän on vain utelias ja siksi hän kysyy, onko kaikki hyvin. Tarja rakastaa juoruja ja skandaaleja normaalia enemmän. Tarja ei osaa pitää mitään asioita omana tietonaan. Hän on yleinen tietotoimisto, joka takuuvarmasti levittää kaikkien asiat kaikille.

Otettuani yliannostuksen ja jouduttuani sairaalaan, soitin hänelle ja kerroin. Hän ei tullut katsomaan minua mutta hän soitti entiselle työkaverilleni ja kertoi tilanteestani. Jonkin aikaa tämän tapauksen jälkeen menimme samoihin juhliin ja oli todella yllätys huomata, että myös minulle vähemmän tutut ihmiset tiesivät yhtä ja toista sairastumisestani. Juhlafiilis vähän laski. Kun myöhemmin otin asian Tarjan kanssa puheeksi, hän puolustautui sanomalla, että hän oli niin huolissaan ja että hänen oli pakko puhua asiasta jonkun kanssa. Ei hän pyytänyt anteeksi.

En mä taida huomenna mennä Tarjan luokse kylään. En suostu olemaan lähipiirini oma Johanna Tukiainen, jonka sekoiluilla väritetään omaa harmaata arkea.

Erakko

Viime viikon perjantaina tapahtui jotain odottamatonta ja tavallisuudesta poikkeavaa. Sain eräältä kaverilta tekstiviestin, jossa hän kyseli kuulumisia ja ehdotti tapaamista. Häkellyin täysin, enkä tiennyt mitä tehdä. Sosiaaliset kontaktini ovat jo hyvin pitkään rajoittuneet lähinnä työpaikalle ja kumma kyllä, vaikka valitan ja suren yksinäisyyttäni ja läheisten ihmisten kaipuuni on suuri, olen silti jotenkin jo sopeutunut ja hyväksynyt tilanteen. Aiemmin päivä, etten työpaikan ulkopuolella ollut jollain lailla tekemisissä kavereideni tms kanssa, oli harvinainen poikkeus. Nyt voi mennä helposti viikkokin, etten juttele kuin terapeutilleni (ja tietty Rompulalle).

Tuntuu, etten enää osaa olla ihmisten kanssa ja tuntuu jopa helpommalta olla yksin kotona. Pelottaa, mitä tapahtuu, jos lähtee ulos tapaamaan ihmisiä. Pelottaa, ettei kukaan viihdy seurassani, koska en ole se sama ihminen, joka olen ollut. Olen vain varjo siitä entisestä, harmaa ja tylsä. En jaksa nauraa ja naurattaa.

Kesti kolme päivää ennen kuin sain vastattua viestiin. Vastaukseni oli ihan perseestä. Miksi en pysty olemaan iloinen ja sopimaan tapaamista, kun joku vaivautuu ottamaan yhteyttä? Siitähän olen viimeiset puoli vuotta terapeutilleni kitissyt. Miksei kukaan soita/laita viestiä/halua tavata/kysy kuulumisia? Haluaisin haluta lähteä tämän kaverin kanssa parille vaikka heti huomenna mutta jään mieluummin kotiin, laitan kotipantsit ja pörrösukat jalkaan ja pyörin itsesäälissä. Todella hyvä valinta.

En ole ikinä aiemmin elämässäni pelännyt tai ahdistunut sosiaalisissa tilanteissa. Nyt tuntuu tukalalta lähteä ihmisten ilmoille ja olla aivan eri roolissa, mitä silloin kun vielä kaikki oli ok. Uusien Puoli vuotta vanhojen työkavereiden kanssa on helpompaa, sillä he eivät tunteneet minua ennen sairastumista ja roolini porukassa on muovautunut kuluneen kouluvuoden aikana, eikä vertailua menneisyyteen ole. Kukaan ei ole odottanut minulta mitään. Olen töissä juuri sellainen kun olen. Ehkä juuri sen takia olen viihtynyt työpaikalla paremmin kuin vapaalla. Joo, tiedän, surullista.

Onneksi huomenna pääsen terapeuttini juttusille. Ehkä hän osaa auttaa tämän ongelman ratkomisessa. Tai sitten musta on tullut erakko. Eikä se kai niin paha asia olisi, pääasia, että se olisi oma valinta ja että se tuntuisi hyvältä. Nyt ei kuitenkaan tunnu.

Massakausi

Miksi ihmeessä Runebergintorttuja myydään aina vain kahden tortun pakkauksissa? Kukaan ei ole taaskaan ajatellut yksin asuvaa kilojensa ja ulkomuotonsa kanssa tuskaisaa kampailua käyvää nuorta naista. Hammaslääkäri opetti joskus kun oltiin pieniä, että on parempi hampaiden kannalta syödä karkkipussi yhdellä kertaa, eikä napostella pitkin päivää. Sen takia nämäkin tortut on nyt siis syötävä iltapalaksi, huomiseen ei voi säästää toista. Huomenna voi sitten jo hakea uudet. Mä en ole ikinä ymmärtänyt ihmisiä, jotka voi säilöä useita päiviä herkkuja kaappiensa kätköissä, siinä on jotain epänormaalia. Entiseltä poikaystävältä löytyi kerran kaapista vanhaksi mennyt suklaarasia. Olisi pitänyt jo siinä vaiheessa tajuta, että se suhde oli tuhoon tuomittu.

Onneksi on kuitenkin vasta tammikuu ja massakausi. Eli vielä voi hyvin kerätä massaa ruhoonsa ja kun bikinikataloogit tipahtaa postiluukusta, voi kropan veistely sitten alkaa. On ainakin sitten mistä veistellä. Kävin edellisen kerran salilla elokuussa, että jos nyt menis uudelleen heti perään vaikka helmikuussa. Joka kuukausi olen kuitenkin uskollisesti maksanut jäsenyydestäni useita kymmeniä euroja. Tauollehan sitä korttia en ole viitsinyt laittaa, koska ensi viikolla ajattelin mennä jumppaan. Täytyy vaikka ryhtyä edes sitten ottamaan sieltä vakkari saunavuoro joka viikko ja käydä kunnolla kylpemässä, että saisi edes vähän vastinetta rahoilleen.

Mähän olen ihan oikeasti ollut muinoin hurjassa nuoruudessani ihan aktiiviurheilija ja pelannut koko nuoruuden pallopeliä. Työelämään siirtyessäni vaihdoin harrastelijasarjaan ja jatkoin jumppailuja sekä salilla käymistä ihan vain siksi, että urheileminen oli elämäntapa, josta nautin. Nyt se tapa on täysin kadonnut. Viime keväänä treenasin vielä välillä mutta nyt suurimmat liikunnalliset ponnistukseni tapahtuu aamulla ratikan perässä juostessa. Haluisin kovasti laittaa jumppatossut jalkaan ja mennä hikoilemaan mutta jokin siinä pelottaa. Pelottaa mennä takaisin paikkaa, jossa kävin säännöllisesti silloin, kun olin terve vähemmän sairas. Se kuulu mun elämään silloin kun voin vielä hyvin ja tulee haikea ja surullinen olo ja kaipaan sitä aikaa. Ehkä se siksi pelottaa niin paljon. 

Iltapala

Syön molemmat, vaikka toi kuinka kerjäis.

Tervetuloa elfen!

Joka viikkoisella 45 minuutin mittaisella ammattilaisen vastaanotolla ehtii useimmiten jutella ne kiperimmät ja mieltä eniten vaivaavat asiat. Ja hyvä niin, siitähän mä maksan sievoisen summan joka kuukausi. Ongelma tuleekin vastaan, kun haluan avautua hesarin urpåista mielipidekirjoituksista, selittää kuinka söpösti mun kissa TAAS nukkui mun vieressä tai näyttää jotain älyttömiä ostoksia, mihin oon onnistunut tuhlaamaan liikaa rahaa taas kerran. 

Silloin reilu vuosi sitten, kun kaikki oli vielä hyvin, sosiaalinen verkostoni oli melko laaja. Ympärilläni oli ihmisiä, joiden kanssa jutella lähes kaikesta. Nyt tilanne on hieman toinen, mihin olen itse tietysti osittain syyllinen. Tuomiossani on onneksi lieventäviä asianhaaroja ja rikostovereikseni voisi myös laskea nämä aiemmin ympärilläni olleet ihmiset, jotka nyt loistavat poissaolollaan (katkerako?). Tämä pieni johdanto liittyy siis siihen, miksi päätin aloittaa blogin kirjoittamisen. Kaipaan elämääni keskustelua ja höpöttelyä mutten useinkaan jaksa/viitsi/pysty/halua tarttua puhelimeen soittaakseni jollekin, joten tuttavani rohkaisemana ja avustamana ryhdyn nyt täällä keskustelemaan. Katsotaan jääkö tämä yksinpuheluksi vai saadaanko aikaan jonkinlaista dialogia. (Nyt voikin aloittaa vedonlyönnin siitä kauanko mä jaksan olla tästä innostunut.  Vinkkinä, että innostuin taannoin neulomisesta ja sain tehtyä 1,33 säärystintä)

Mikään muu biisi ei voisi sopia paremmin aloittamaan mun hienoa blogia kuin Kaija Koon Kaunis rietas onnellinen. Ei tää mitään perusteluja tarvii. Kuuntele ja päätä itse!