lauantai 14. heinäkuuta 2012

Supernainen taantuu takaisin sängyn pohjalle

Pitipä mennä parissa edellisessä postauksessa kehumaan ihan kuvien kera omaa erinomaisuuttani. Otan sanani nyt nöyrästi takaisin. En oo yhtään pirtee, virkee tai mitään muutakaan, päinvastoin vituttaa, ahdistaa ja itkettää. Ja mikähän siinäkin on, että aina kun on se kotonamököttämispäivä, aurinko paistaa ja kun taas jaksaisin mennä ulos, siellä sataa. Yläkerran säidenhaltijalla on tosi hyvä huumori.

On mulla pieni aavistus siitä, mikä kaikki surettaa. Kuluneella viikolla olis taas ollu merkkipäivä. Siitä on kolme vuotta, kun tavattiin eksän kanssa. Se oli ihanaa aikaa. Kaipaan sitä tunnetta ja oloa ihan älyttömästi. Juhlistin ihan unnissanikin tätä muistoa. Näin unta, että kirjotin eksälleni tekstiviestiä mutta en saanut lähetettyä sitä. Haluaisin ihan valvetilassakin ollessani tekstata sille ja saada jonkilaisen päätöksen asioihin mutta en oo vaan pystynyt. En vaan uskalla. Koska pelkkä sen ihmisen ajatteleminen sattuu ihan kauheesti, pelkään että kipu on sietämätön, jos yritän kommunikoida sen kanssa. Toisaalta tuntuu, että mä en ikinä pääse sen yli, jos en puhu sen kanssa. Terapeutilla ois tähän varmasti jotain järkevää sanottavaa, et kiva kun se on nyt sit lomalla.

2 kommenttia:

Saretska kirjoitti...

Voi itku! Jotenkin pystyn niin samaistumaan sinun tuskaasi, lohduttaisin sinua, jos pystyisin.
Voisiko sinun kissasi lohduttaa sinua? Minua aina auttaa Suloterapia.
Jaksamista sinulle!

Niina kirjoitti...

Hyvä idea toi Rolleterapia. Ehdotin sitä ja se suostui herkkunamuja vastaan tähän vaativaan hommaan.