Koko kylä sekaisin heliumista?

Tunnelma ei ole kauniista vappupalloista huolimatta kovinkaan huipussa. Valvoin taas melkeen koko yön Vihdoin aamulla yhdeksän jälkeen nukahdin. Mietin ja murehdin. Toivoin, että olis ollut juttuseuraa, jonka kanssa yhdessä jauhaa asioita, siis ihan muutakin mun vaan tätä masennusshittiä. Osaan mä muustakin puhua. Terapiakin on vasta ylihuomenna, en mä kyllä ikinä siellä olessa muista mitään. Siellä mulla pyörii se sama paska levy kerrasta toiseen, vaikka kotona olessa tulee mieleen ääretön määrä asioita, joista ajattelen, että tästä pitää sitten kertoa terapiassa.

Paskojen unien jälkeen sain kuitenkin revittyä itseni ylös. Siis ihan oikeasti ylös sängystä. Aloitin eilen pyöräilykauden ja siitä innostuneena keksin sitten, että polkasen puolityhjillä kumeilla kätevästi salille. No matkalla tuli jo vastoinkäymisiä (muistoja menneisyydestä) ja päädyin juoksumatolle kyynelehtimään. Mä oon kuitenkin sen verran kova possu hikoilemaan, että ne kyyneleet varmaan sekottui ulkopuolisten silmissä hikeen. Ja jos ei, niin mitä sitten.

Laiskahkon ja lihasmassan kasvattamisen sijaan kyyneleiden tuotantoon keskittyneen treenini jälkeen uhmasin tervettä järkeä ja menin herkkuun hakemaan herkulle herkkuja. Jääkaappini sisälsi aikalailla vain nestemäisiä nautintoaineita, joten oli pakko. Oon nimittäin viimeset kolme päivää elänyt muroilla, hapankorpuilla ja godmorgon mehkalla. No täytyy tunnustaa, että tän kauppareissun jälkeen tilanne ei tule paranemaan. Ostin greipin, pisaratomaatteja, valkosipulifocaccian ja lisää godmorgonia. Taas ruotsalaista huippuosaamista. Oikeesti jos Arlan taholta tulis ehdotus tehdä yhteistyötä mun blogin kanssa (siis miksei muka vois tulla?), mä oikeesti joutuisin kyllä hetken miettimään. Saattaisin jopa ryhtyä blogihuoraksi. Se verran mehukkaammaksi godmorgon on mun elämän tehnyt. Mun paskassa lähialepassa se ei tosin kuulu valikoimiin. Eksän alepassa sitä olis.

Mun vapppusuorittaminen oli nyt tässä. Selvisin hengissä tosta keskustan väenpaljoudesta ja karnevaalihumusta. Ahdisti ihan perkeleesti mutta vähemmän kun vaikka vuosi sitten. Oikeen värikästä vappua kuitenkin kaikille ja naamarit naamaan. Itsehän en vappuna naamaria käytä, sillä maski on päällä arkena niin paljon. 

p.s. Mä olen ihan varma, etten eilen pyöräillyt ilman satulaa mutta siltä nyt kuitenkin tuntuu.

Myötäelämisen jalo taito

Molle on vähän myötäelänyt mun kanssa.

Kaikki maailman ihmiset, jotka on syystä tai toisesta päätynyt edes hetkeksi mun paskanjauhannan kuulijakuntaan, on jo ihan kyllästynyt tähän mun katkeraämmämoodiin. Ja se on ihan ok, tavallaan mä itekin ehkä oon mutta en ole keksinyt mitään uutta moodia siihen tilallekaan, joten tällä mennään. Onneks mulla on nyt kuitenkin tää mun maailman loistavin keskinkertainen ja itseään toistava blogi, jossa mä saan valittaa ja tilittää vaikka näpyttelemällä sormet ruville. Eikä tarvii edes pelkää, että tulis jotain ilkeitä ja provosoivia kommentteja, koska tällasen väsyneen ämmän pilkkaaminen ei varmasti oo yhtään niin hauskaa ja mielekästä kun jonku umpirakastuneen teinin (joo, oon muutamana iltana eksyny joidenki höppänä teinien blogeihin, joiden kommenttiketjut on ihan tajutonta viihdettä ainakin telkkarittomalle hullulle).

Nää mun ystävyyssuhteet on nyt ollut aikalailla pinnalla ja käsittelyssä niin terapiassa kuin kotisohvallakin. Paha mieli, katkeruus ja pettymys on päälimmäiset tunteet, kun mietin näitä ystäviäni. Tää asioiden käsitteleminen loputon jankkaaminen on kuitenkin poikinut myös jotain fiksujakin ajatuksia.

Miksi mun ystävien on ollut niin vaikea hyväksyä mua masentuneena tai hyväksyä mun tunteita ja ajatuksia? Miksi sitä selänkääntäjämukaystävää ymmärretään, kun se lemppaa mut spårapysäkille mutta mä en saa ymmärrystä osakseni, kun ilmaisen pettymykseni ko. ihmiseen? Miksi mulle puolustellaan sitä selänkääntäjää kertomalla kuinka se nyt vaan ei varmaan tiennyt mitä sanoa tai se nyt on niin huono noissa tollasissa jutuissa? Voisko joku puolustaa mua ja sanoa muille, että sillä nyt vaan on niin paha olla, että sitä vaan itkettää mut ei nyt jätetä sitä yksin itkemään? Haluaisin, että mun tunteet hyväksyttäisiin muaallakin kun terapeutin luona. Nyt tuntuu siltä, että vastaanotto on ainoa paikka, jossa mut hyväksytään tällasena masentuneena hulluna (koska se kuuluu siihen terapiapakettiin, mut ystävyyten näköjään ei) ja mun katkeraämmämoodikin on ihan ok. Osin tän takia tuntuu myös siltä, että terapiakin junnaa paikallaan, kun mä en pysty puhumaan mistään muusta kun niistä asioista, jotka muut mussa torjuu.

Masentuneet kolleegat siellä ruutujen ääressä varmaan nyökkää, kun totean, että masennus on siitä kelju homma, että se ei parane lopettamalla kaikki sosiaaliset kontaktit ulkomaailmaan. Silti masentuneena sitä helposti tekee näin, vaikka se saattaa vaan syventää sitä mutavelliä, jossa yrittää räpiköidä. Mä olen masennuksen myötä erakoitunut tänne koirakoppiini aivan liikaa mutta osaltaan syy on myös ihmissuhteissani. En pysty olemaan yhteydessä ihmisiin, joiden tiedän kammoksuvan masennustani tai joiden kyky empatiaan on heinäsirkan tasolla.

Mä en halua sääliä tai sympatioita. En halua, että muut itkevät myötätunnosta, vain koska mä itken. Sympaattinen ihminen on ihan mukava mutta päähän taputtelu ja paskan tuurin voivottelu ei vie tilannetta eteenpäin, vaan itse ainakin jumiudun entisestään siihen negatiiviseen tunnetilaan, enkä silloin pysty käsitellä sitä. Haluaisin, että ystäväni yrittäisi asettua asemaani (niin epämielyttävältä kun se mahtaakin tuntua), ymmärtää tunteitani ja vastata niihin (eli olisi empaattinen). Tällöin tilanteen käsittelykin on mahdollista, eikä homma mene vain surkutteluksi. Miltä he kuvittelevat, että minusta mahtaa tuntua? Miltä itsestä tuntuisi samassa tilanteessa ja mitä toivoisi toisen silloin tekevän? Jos he uskaltaisivat kuunnella, osa varmasti pystyisi ymmärtämään, kun ei tässä nyt mistään ydinfysiikasta ole kyse. Vai vaadinko mä liikoja? Ok, no jos empatiaa ei oo tarjolla niin sit mä voisin ottaa sitä sympatiaa sen totaalisen ignooramiseen sijaan.

Onko empatia uusiutumaton luonnonvara, kateissa oleva hyve vaiko elämäänsä tyytymättömän säälittävän akan jorinaa? You tell me! Please! Itse onneksi olen todella empaattinen ja muutenkin mahtava ihminen.

Koirakuiskaaja

Vili bongailee tipuja

Jottei menis koko elämä ihan pelkäks kotona kökkimiseks niin pyysin Vilin lenkittämään mua. Vili on kans aika söpöliini ja ihan vitun ylisosiaalinen. Oon yrittänyt vinkata sen mammalle, et jotain rauhottavii kehiin, ku tää poika säntäilee niinku ois tuli hännän alla. Tai sitten vaihtoehtosesti emännän pitäis ryhtyy hyödyntää tän jampan sosiaalisuutta. Oon ehdottanut, että opettais Vilin syöksymään komeiden nuorten miesten kimppuun sen sijaan, et hyökkää vaan ihan randomisti joidenki pappojen syliin. Tällä lenkillä me saatiin Vilin ansioista juttuseuraa sellasesta 70+ herrasta.

Oli kyl ihan toppen homma, että Vili sai tän koirakuiskaajan ulos pesäkolostaan. Pakko kuitenkin edelleen soimata tota aurinkoa, en mä piristynyt. Päinvastoin mä oon nyt ihan uupunut mut se johtunee varmaan osin tästä raittiin ilman yliannostuksesta (en oo tottunut tällasiin määriin, ei oo toleranssia). Toi koira on kyllä niin kätevä juttu, et on sit niinku seuraa, ettei tartte yksin päämäärättömästi mennä tonne ulos hillumaan. Pitäs varmaan laittaa tohon lähialepaan ilmotus, että luotettava ja eläinrakas tyttö tarjoaa koirankusetusapua. Tai sitten mä kaivan ne Mörrin punaset valjaat jostain kaappien kätköistä. Sit mirri vaan köyteen kiinni ja lähipusikkoon mouruamaan.

Leimi horo

Mä en käsitä, milloin musta tuli näin tylsä harmaa hiirulainen. Täytyy kattoo lääkepurkista niitä sivuvaikutuksia. Ehkä mun masennuksen lisäks mielialalääkitys tekee musta äärettömän tylsän ja tasapaksun. Hulluna mä olin hauskempi, ainakin omasta mielestä. Koskaan ei tiennyt, että milloin tulee hysteerinen kohtaus tai milloin totaalinen lamaantuminen. Nyt ei tapahdu mitään, koska en uskalla poistua mukavuusalueeltani (eli kotoa). En uskalla tehdä mitään tai ajatella mitään, ettei tulis uutta romahdusta. Mä hengitän, juuri ja juuri mut en tunne olevani elossa. Pitää kokeilla rajoja muulla tavoin, että tuntis jotain. Syödä ja ahmia, urheilla oksennus suussa, viiltää ja repiä ihoa.

Yritetäänköhän mua lääkitä normaaliks ja tylsäks? Masentava ajatus.

Täten meninkin nyt syömään paketin mysliä.

Jos haluat tietää, ketkä ovat ystäviäsi, hanki vankilatuomio.

Ollan terapeutin kanssa viime kuukaudet puitu varmaan eniten yksinäisyyttä ja sitä kuinka äärettömän tukala ja ahdistava olotila se on. Silloin kun mulla on meneillään kunnon pohjamudissaräpiköintijakso, en huomaa olevani yksinäinen, sillä olen niin paskana. Silloin en edes tajua, etten työpaikan ulkopuolella puhu murahtele kuin alepan kassan kanssa. En osaa edes kaivata seuraa, sillä kaikki energia menee paskan olon kestämiseen. Nyt kun mun paskaolo on taas hetkellisesti vähän helpottanut ja haluaisin vähän sosiaalista elämää, tulee ranteidenviiltelyajatusten tilalle pakahduttava yksinäisyys, joka johtaa sitten aina ennen pitkää takaisin ranteidenviiltelyajatuksiin.

Tää masennus on näyttänyt mun vanhat ystävyyssuhteet ihan uudessa valossa. Ja siis ihan paskassa valossa. Lähes kaikki oli mun sairaslomajakson ajan vähän aktiivisempia yhteydenpidossa, mikä oli ihanaa. Kaikki hyvä loppuu kuitenkin aikanaa ja niin loppui myös ystävieni into soitella tai tekstailla mulle (kootut selitykset on kuultu moneen kertaan, eikä enää kiinosta miksi Maijan kanssa ehtii kahvitella muttei mun kanssa). Mä olen itse ollut niin huonossa jamassa, etten ole pystynyt olemaan yhtä aktiivinen yhteydenpidossa kuin ennen sairastumista, joten yhteydenpito monien kanssa on päättynyt. Osaltaa myös mun passiivisuuteen joidenkin kohdalla on vaikuttanut se, että en vain ole enää saanut kyseisistä suhteista itselleni mitään, joten empä ole jaksanut niihin kovasti panostaakaan. Ja mikä siinä oikeen on, että vastuu ystävyyssuhteen säilymisestä on nimenomaan mulla? Jälkeenpäin kun mietin (tai oikeestaan terapiassa viimeks mietittiin) monia ystävyyssuhteitani, tajuan (tai siis terapeutti auttoi tajuamaan) kuinka yksipuolisia ne on olleet. Olen itse kantanut suurimman vastuun yhteydenpidosta ja tapaamisten järjestämisistä. Luulen, että monet hauskat illat olisi jäänyt esimerkiksi harrastusporukallani viettämättä, jos olisin ollut yhtä passiivinen kuin monet heistä. Tosiaan eipä meillä ookaan ollut mitään kekkereitä yli vuoteen, kumma juttu.

Jos sä mietit, et soittasko Sirpalle, niin soita. Sirpa kyl ilostuu.

Taitaa olla niin, ettei mun ja mun ns. ystävien tarpeet enää vaan oikeen kohtaa. Mun omat tarpeet ja odotukset on masennuksen myötä muuttuneet. Nyt tarvitsisin näiltä ihmisiltä enemmänkin tukea ja heidän puolelta aktiivisuutta/aloitteellisuutta, enkä pysty olemaan täysillä se sama hilpeä olento, joka aiemmin olin.Tuntuu, että nää ihmiset hylkäs mut, kun mä en enää antanut heille sitä hauskuuttajapullaa, kun en ollutkaan se hullunhauska bileitä järkkäävä ilopilleri, jollaisena monet oli tottunut mut näkemään.


Mulla on ihan älyttömiä angsteja tyttöjen välisistä ystävyyssuhteista. Ne on niin vitun hankalia. Kateutta ja skismaa jo leikkipuistosta asti. Mulla olikin lapsena enemmän poikia kavereina kuin tyttöjä (ja tää aiheutti lisää skismaa tyttöjen keskuudessa). Niiden kanssa mä osasin olla, tyttöjen kanssa en. Terapeutin mukaan tääkin johtuu varmaan taas mun suhteesta vanhempiini. Isän kanssa olin läheinen ja opin, miten poikien kanssa asiat tehdään. Äitini on aina ollut todella etäinen ja hänen kanssa olen taas joutunut tekemään kovasti töitä, ottamaan vastuuta ja olemaan se alotteellinen, että meillä olisi edes jonkinlainen suhde. Tämä on sitten heijastunut myös ystävyyssuhteisiini, joissa olen ottanut kohtuuttomasti vastuuta suhteen ylläpitämisestä ja tullut myös monesti tämän takia hyväksikäytetyksi. Mulle ei tullut äidinmaidosta sitä mallia, miten tyttöjen kanssa pitää leikkiä ja juonitella. Myöhemmin opin sen sitten yrityksen ja erehdyksen kautta mut vieläkään se ei suju kovin hyvin.

Kaikkien mun tyttöpuolisten ystävien kohdalla on aina jossain vaiheessa tapahtunut tää välttämätön pariutuminen jonkun uroksen kanssa, minkä seurauksena mut ja muutkin ystävät on voinut poistaa kännykän pikavalinnoista. Ei mun tuntemat miehetkään lopeta kavereiden kanssa hengailua tai rajaa sosiaalista elämäänsä vain tyttöystäväänsä, ryhtyessään leikkimään kotia jonkun naisen kanssa. Miksi monet naiset kuitenkin unohtaa kaverit tai jos ei unohda niin ainakin tekee kaikella tapaa selväksi, että ei enää ystävyyttä niin tarvitse, kun on löytänyt sen oman sielunkumppanin. Joo mä olen katkera hyvin monelle mun ns. ystävälle siitä, että niillä on aikaa kavereille tai ainakin mulle vaan silloin kun poikaystävällä on saunailta/sählypeli/töitä tms. Kaikki menee heidän parisuhteen (huom. nyt siis kyse ihan lapsettomista ihmisistä) aikataulujen ehdoilla.

Otsikon sitaatti on Charles Bukowskyn käsialaa. Ehkä tohon vankilatuomion tilalle voitas vaihtaa mielenterveysongelman, niin olis vielä yleispätevämpi lausahdus. Ja nyt mä sit vielä sotkin suklaata mun valkosille lakanoille, et vituikshan taas kaikki menee.

Olis mulla asiaa

Ei pysty kirjottaan, kun mörrikkä on valannut koneen, enkä mä tällä puhelimella tykkää kirjottaa. Kai toi hurina ja lämpö, mitä tosta masiinasta lähtee, muistuttaa jotenki etäisesti sen kisumamia, niin siinä on sit turvallista ja mukavaa lököillä. En mä raaski toista rupee hätisteleen. Lepäilköön siinä. Ehkä mäkin meen lepäileen. Alakerran pianotreenitkin on taas alkaneet, et tunnelma on ihan katossa. Ehkä munkin pitäs laittaa tääl kerrostalossa hyvä kiertämään ja rupee kans musisoimaan.

Työ tekijäänsä kiittää

Tänään oli oikeen hyvä päivä töissä. Iltapäivän tunnilla sain sitten syyn purkaa maanantaiärtymykseni. Ehdotin eräälle opiskelijalle, että hän voi poistua, jos ei tee annettuja tehtäviä. Opiskelijan ymmärrettävä huoli oli, että laitanko poissaolon, jos hän lähtee. Annoin hänelle sitten vastuun valita itse, mitä tekee ja lupasin, etten laita poissaoloa. Hän ei valinnut opiskelua, et vituikshan tämäkin kasvattamisyritys meni. Tai sitten ko. yksilö ei vielä ole niin kypsä, että hänelle voi laittaa tällaisia valintoja, joissa sisäinen motivaatio ohjaa omaa toimintaa, koska muuten jäis koulu käymättä ja hampaat pesemättä.

Hymy on taas herkässä

No mutta summa summarum, kyllä oli taas olo, että teen työtä, jolla on merkitystä. Ou well. Ammatinvalintakysymys.

Nyt on karsee nälkä, enkä jaksa/viitsi raahautua kauppaan. On varmaan liian porvarillista tilata kauppakassit kotiin. Tällanen palvelu oikeesti on! Ja mä olen ihan vakavissani miettinyt, et miten paljon helpompaa elämä olis, kun ei tarttis väsyneenä rahata sitä kissanhiekkasäkkiä, vaan joku reipas nuori mies (huom! nainen ei kelpaa) kaahais tohon rapun eteen pikkuautolla ja kantas kassit eteiseen. Joillain mun tutuilla on kyllä käytössä joku tällanen palvelu mut niiden ei tartte maksaa siitä ainakaan rahaa, se on kai joku poikaystävä tai sellanen nimeltään. Tosin sen palvelussuhteen ylläpito vaatii kait aika paljon.

p.s. Tietääkö joku, mitä otsikossa olevalla sananlaskulla tarkotetaan?

Pää paketissa

Eikö oo ihana hauva! Tää on Sampo. Sampo tuli moikkaamaan mua ja Rompania. Nää karvakasat on kyllä tavannut jo pari kertaa aiemmin mutta Rompan on niin nössö, et se on aina juossut sängyn alle piiloon. Tänään olis kuitenkin ollut loistava kodakmoment, kun Rolle vihdoin uskaltautui hieromaan kuonoaan Sampon kanssa (ja sit sen jälkeen vasta piiloon sängyn alle).


Sampolle oli sattunut joku pieni haaveri ja se joutui pitämään tassussaan sidettä, kun se vei mut lenkille. Ja voi että se näyttää söpöltä. Saatiin aika paljon silmää muilta lenkkeilijöiltä. Mites masennuksen sais näyttämään vähemmän vastenmieliseltä ulospäin, kun ei tää kuitenkaan tartu limakalvokontaktissa eikä käsittääkseni pisaratartunnallakaan? Voisinko mäkin laittaa tollasen turkoosin siteen mun pään ympäri, koska mulla on pää ihan hajalla? Sitten vois saada vähän sympatiaa ulkomaailmaltakin, eikä välttämättä näyttäs vaan hullulta, jolla on lasittunut katse ja menetetty elämänhalu.

Muutenkin loistava viikonloppu takana. Hysteerinen itkukohtaus x2 tän viikonlopun aikana. Et ihan kivasti tuli räittyä paidaan hihaan. You go girl!

Onhan kukkiin jo vaihdettu mullat?

Eksyin pitkästä aikaan sinne facebookiin (samaa paskaa siellä oli kun 2kk sitten, et eipä taas tarvii vähään aikaa käydä) ja bongasin jonkun vuoden takaisen statuspäivitykseni, joka meni jotenkin näin:

Pulla on saanut ihan mielettömän piristysruiskeen tosta ihanasta auringonpaisteesta. Koti on nyt siivottu ja ruoka on pöydässä. Huomenna vielä ikkunoiden pesu ja kesäverhojen silitys. ♥

Kommenttiketjua lukemalla oli helppo päätellä, ketkä mun kanssa kuuluu tähän kevät auringon fanklubiin. Toi valo on niin liian kirkas ja ahdistava, että nyt jos koskaan mä kykin vaan sisällä ja verhot on visusti kiinni. Oon viime keväästä viisastuneena kylvänyt jokaisen käytössä olevan takin taskuun jotkut kämäset halpis hienot aurinkolasit, koska ei tuolla ulkona voi muuten liikkua. Sokaistuu tai jotain. Et siis joo, se saatan olla minä, jonka sä oot nähny kykkivän kumarassa aurinkolasit ja huppu päässä jossain spårapyskillä.

Tänään aamulla oli mielyttävä usva, niin että hetken luulin, että mun duunia ei enää ole

Ja voisko joku kertoa mulle, että missä sitä energiaa on jaossa tälleen keväisin? Koska mä oon kokeillu sitä aurinkoo, ei toiminut. Mä inhoon kevättä, tää on paskin vuodenaika. Kersat on koulussa ihan tööt, ei ne jaksa mitään varsinkaan enää toukokuussa, eikä kyllä jaksa opettajatkaan. Sitä on jo toinen jalka kesälaitumella ja odottaa, että saa vähän taukoa niistä samoista naamoista, jota näkee joka vitun päivä. 

Syksy on enemmän mun juttu. Sillon alkaa uus kausi/kouluvuosi hyvin lomaillun kesän jälkeen. Iho on ihanan päivettynyt ja kropankin kanssa on taas enemmän sinut, kun kesän aikana sitä unohtaa sen rantakuntoon pääsemisen, josta niin stressataan koko helkkarin alku vuosi. Ja tumma läski näyttää paremmalta. Mulle syksy on aina vähän kun uuden, yhtä paskan elämän alku. Mut mä oonki opettaja, et mä hahmotan maailmaa kouluvuoden mukaan, enkä kalenterivuoden.

Keväällä pitäs olla niin pirtee ja lähteä vaikka ulkoilemaan mut en tod jaksa. Kevät aurinko ei anna armoa. Syksyllä ei niin tuomita, jos mököttää kotona. Sadesäällä ja pimeällä on ok olla laiska tai saamaton. Tulee aina niin syyllinen olo, kun ei jaksa mitään, vaikka aurinkokin paistaa. Mikä helkkarin syy se aurinko nyt on, et pitää yhtäkkii piristyy niin kamalasti? 

Sama pää ja samat lääkket mulla on satoi tai paistoi. Valitettavasti.


p.s. vaihtaako joku oikeesti kesäverhot? tai sisustusta vuodenaikojen mukaan? Hyvä et mä saan kaivettuu kaapista esille kuluvan sesongin kengät ennen kuin se vuodenaika taas vaihtuu. Mut mä oonki mä.

Pulla on tehty sokerista.

Pulla löysi sisäisen leipurinsa.

Maanataina mun lounas oli nestemmäinen/kupliva, eilen salaatti ja tänään nautin sitten kuvassa olevaa piirakkaa (vittu et olen hyvä malliesimerkki lapsukaisille). Näin viime yönä unta, että olin holhouksenalaisena, siis vähän niinkun Britney Spears (muita yhtymäkohtia meidän elämissä ei sitten taidakaan olla). Kun tarkemmin mietin näitä mun ruokailuja, niin ei se ehkä olisi kovin huono juttu, että joku vähän katsois mun perään ja pitäis huolta mm. mun syömisistä. Tosin siinä unessa mun holhooja oli mun äiti. Ei se oikeesti jaksais mua holhota ja paimentaa. Et ei kai tässä muu auta kun toivoa, että noi työkaverit syö äkkiä ton piirakan loppuun, ettei tartte jälkkärikskin vetää sitä.

Mä en ymmärrä mitä vittua mulle on taas tapahtunut, kun tää syöminen on niin vitun hankalaa. Jonain päivänä mä ahmin kun sumopainija ja sit taas välillä en saa mitään alas tai ei tee mieli mitään. Saattaa mennä jopa viikkokin, etten syö kunnon ruokaa ollenkaan, vaan sit syön mitä sattuu kaapista löytymään ja juon töissä pillimehuja. En jaksa käydä kaupassa tai laittaa ruokaa mutta sit joskus kun käyn niin myöhemmin iso osa ostoksista lentää pilaantuneena roskiin.

Mä en vieläkään käsitä, et mikä ihmeen mielenhäiriö muhun eilen iski, et jaksoin/viitsin ryhtyä leipomaan. Enkä edes sit ahminut sitä niin, et mun leipomukset ois tullut korvista ulos. Söin leipomaani herkkua kohtuudella. Oli muuten varmaan eka kerta ikinä. Sit vein loput duuniin meijän departamentokseen. Säälittävää perseen nuolemista, ankee yritys päästä suosioon.

Visst ser det gott ut!

Toi leipominen oli kivaa mut muuten mulla on ollut vähän paska mieli, johtuu pitkälti aiheesta, josta kirjotin eilen. Mulla tuli hirvee ahdistus, kun olin julkassut sen jutun. Murehdin tietenkin, että mitähän muut taas musta ajattelee, kun noin huonosti hoidan ihmissuhteitani. Pitävät varmaan hirveenä paskiaisena jne. Tosi rakentavaa itsensä mollaamista. Mut ei sille voi mitään. Mä poden jäätävää syyllisyyttä siitä, etten oo tehnyt mitään korjatakseni meidän välejä, koska tietenkin tää välirikko oli mun syy ja munhan se siis pitää korjatakin. Ois kiva tietää, että mollaakohan se toinen osapuoli itteään yhtä rankasti?

Et tässä sitä räpiköidään ihmissuhdeviidakossa ja turpiin tulee liian usein.

Teetä ja sympatiaa

Mä puin ihan taukoomatta kaikkia menneisyydessä tapahtuneita asioita mutta tulevaisuutta mun on suunnattoman vaikea ajatella. Tulevaisuus ahdistaa enemmän. Enkä mä usein edes usko, että tässä mitään tulevaisuutta on. Eilen vatvoin suuren osan kallisarvoisesta ajastani yhtä vuoden takaista episodia erään ns. ystäväni kanssa. Yks mun entisen elämäni parhaista kavereista oikeesti jätti mut kerran autonsa kyydistä ratikkapysäkille ja kuuluisat viimeiset sanat oli soitellaan.

Syy siihen, miksi tää asia kuuluu mun vatvomislistan top 10 (kerron ne loput yhdeksän joskus toiste), johtuu siitä, että tän automatkan jälkeen me ei olla enää oltu tekemisissä (ja ennen tätä oltiin vähintää viikottain). Tän mun ystävän toiminta kyseisessä tilanteessa (ja sen jälkeen) sai mut tajuamaan meidän ystävyyssuhteesta jotain, mitä en ollut aiemmin oikeen halunnut ymmärtää. Kun mä siinä automatkalla itkin ja avauduin, oli ystäväni todella vaivaantunut, sillä tavalla miten ollaan kun esim. joku vähän vieraampi ihminen kertoo vaikka liian intiimejä asioita, joita sä et oikeesti haluaisi tietää.

Myöhemmin mä ihmettelin, että miksei se pyytänyt mua kotiinsa vaikka juomaan kuppia teetä ja rauhoittumaan tai tuonut mua himaan ja ollut hetken seurana. Se meni kotiinsa tekemään makaroonilaatikkoa, se oli tärkeämpää. Koska mä kuitenkin olen viimeisen asti äärettömän ymmärtäväinen ihminen, ymmärrän, että ystävälläni saattoi mennä jauhot suuhun ja iskeä paniikki, siinä mun pahaa oloa todistaessaan. Ja onhan se vaikeeta yrittää keksiä jotain järkevää sanottavaa hakalassa paikassa, yleensä sitä sitten aina jälkeenpäin miettii, että olisi pitänyt sanoa näin tai näin. Mä kyllä odotinkin, että ystäväni olisi soittanut tai laittanut edes viestin tämän tapahtuneen jälkeen ja laittoihan hän, kaksi viikkoa myöhemmin noteeraamatta mitenkään tätä automatkaa. Sen jälkeen kun ollaan joskus harrastusjutuissa satuttu törmäämään, hän on vältellyt mua ja pakoillut mahdollisuutta jutella kahden kesken. Täytyy kai tunnustaa, että en mä ole itsekään laittanut tikkua ristiin, koska olen niin suunnattoman vittuuntunut ja pettynyt. Eikä mulla ole tällä hetkellä intressejä pitää väkisin yllä sellaisia ihmissuhteita, joissa mä joudun koko ajan esittämään tai peittelemään masennustani.

Surettaa silti, koska en oikeesti tiennyt, että meidän ystävyyssuhde oli näin pinnallinen. Ystäväni selkeesti nautti mun seurasta ja tykkäs musta, niin kauan kun mä annoin itsestäni sen iloisen osan. Mut tosielämässä ei jaeta oscareita, et turha tässä on mitään näytellä, joten täs sitä nyt ollaan enemmän yksin kuin koskaan.

Dear Eki. Oonks ok?

Virallinen versio mun viikonlopusta on, että oon ottanut ihan levon kannalta. oikeesti oon vaan nössöilly taas. Mutta mulle on nykyään ihan sama onko tiistai vai lauantai. Samaa paskaa kuitenkin. Hyvä puoli siinä on se, että enää mä en edes niin paljoa jaksa ottaa paineita siitä, että viikonloppuna pitäisi tehdä jotain ja olla vitun kivaa. Pääasia, että muistaa hengittää. Sen takia tää mitä mä nyt kerron, ei tunnu musta niin huolestuttavalta, vaikka ehkä pitäisi (ainakin jos on yhtään normaali).

En sitten saanut viime yönä oikeen unta huolimatta siitä, etten ollut edes nukkunut päikkäreitä. Tarpeeks kauan pyörittyäni, sain loistavan idean. Kipasin lääkekaapin sijaan kirjahyllylle. Avasin yhden niistä kolmesta pääsykoekirjasta, joita en ollut vielä kertaakaan edes selaillut (koska kyllähän se tieto imeytyy mun päähän kirjan kansien läpi). Olin jo luokittelemassa itseni samaan sarjaan Einsteinin ja muiden nerojen kanssa. Mikäänhän ei voi toimia kemikaaleja paremmin unilääkkeenä kuin kuivat, tieteellistä paskaa sisältävät opukset. No mä olin väärässä. Luin vähän yli kuuteen asti sitä paskaa (älkää vaan kysykö tarkentavia kysymyksiä, koska en todellakaan osaa vastata, kun en vittu muista mitä luin) ja jos hesarin tilaus olis voimassa, olisin varmaan jatkanut pääsykoekirjasta suoraan uunituoreisiin uutisiin. Et nyt on sitten yks kirjoista melkeen luettu ja hienosti tussilla alleviivailtu.

Mikä vittu siinä oikeen on, että yöllä mä saan ihmeitä aikaan mutta päivällä mä oon saamaton ja kykenemätön?

Saispa tän elämän elää yövuorossa. Sittenhän mä saattaisin olla vaikka mitä.

Olempa mä kyllä väsynyt ämmä. Hyvää yötä.

Puolityhjä on puolityhjä

Tähän on nyt tultu. Mä löysin tässä yks päivä itseni seisomassa Akateemisen kirjakaupan self help hyllyn luona. Sillai vienosti punastellen ja vilkuillen, et eikai kukaan tuttu nää. Pipo päässä tietty. Ketään muita ihmisraunioita siinä ei mun kanssa ollut etsimässä suuntaa elämälle. Muut on varmaan tilannu oppaansa netistä.

and there u have it!

 Mä vaan suhtaudun näihin self help opuksiin aika varauksella. En tosin oo yhtään kokonaista ikinä lukenut (että ennakkoluuloilla taas mennää). Sitten mä siirryin ihan melkeen siihen self helpin naapuriin psykologiaan ja löysin sieltä monta mielenkiintosta teosta. Ne iski muhun jotenkin enemmän kuin nää irti elämäsi kurjuudesta, näin opit rakastamaan elämääsi, sata keinoa täysivaltaiseen onneen (mähän voisin rupea keksimää nimiä näille itseapuoppaille). En tiedä voisko tää johtua siitä, että nää self help kirjaset on enemmän sellasia uskon asioita, kun taas ehkä siinä psykahyllyssä on vähän tieteellisempääkin lehtistä. Ja mahdollisesti oon myös ammattini puolesta hieman kiinostunut ihmismielestä.

Mä tavallaan toivoisin, että mä kuuluisin siihen ihmistyyppiin, joka voisi hurahtaa johonkin juttuun ja tulla ihan saakelin onnelliseksi. Mutta kun mä oon niin ennakkoluulonen ja skeptinen. Yks kaverin kaveri oli kuulemma Aasiassa reissatessaan muuttunut maailmanparantajahipiksi, joka vaikutti löytäneen elämäänsä jonkin suunnan ja tarkoituksen. Good for her. Ei mua se hippeys tai kasvissyönti kiinosta mutta joku suunta ja päämärä olis kiva olla. Joku mihin uskoo, ei siis välttämättä uskonto, vaan joku periaate (muukin kun tää perusvitutus ja pessimismi) ihan vaan, joku asia mikä auttaisi vaikeista asioista yli. Jotkuthan on seonnut karppaamisesta ja sen avulla jotenkin laittaneet elämäänsä järjestykseen. Sieltä self helpistä ei nyt kuitenkaan ainakaan vielä löytynyt mitään uutta suuntaa mun elämälle, että vanhaan paskaan malliin jatketaan.

Yhden kirjan mä kuitenkin ostin siitä psykologia osastolta mutta palataan siihen sitten joskus kun oon ehtinyt jaksanut viitsinyt avata sen. Ja se ei siis ollu toi kuvassa oleva pessimistiopus. Mä olen ihan pessimismin asiantuntija, ei mun siitä tartte lukea mitään oppaita. Voisin kirjottaa oman oppaan.

Matkalla hourulasta kodin kautta hautaan

Juttelin jokin aikaa sitten yhden etäisesti tutun ihmisen kanssa julkisesta terveydenhuollosta. Kävi ilmi, että ollaan molemmat käyty samalla lääkärillä samassa terveyskeskuksessa tässä alku vuoden aikana. Kokemukset vastaanotolta oli tosin ihan päinvastaiset. En tiedä tarkalleen mitä vaivaa tuttavani oli ollut hoidattamassa (käsitykseni mukaan ei kuitenkaan mitään mielenterveysongelmaa) mutta hänelle ko. lääkäri oli laittanut lähetettä erinäisiin testeihin ja kokeisiin ja ollut kuulemma muutenkin oikeen mukava. Tämä hullu ei saanut ihan yhtä hyvää hoitoa. Varmaan taas ihan omaa syytä. Jouduin kerjäämään reseptien uusimista ja vakuuttelemaan, etten ylitä annostusta nukahtamislääkkeissä (koska hän näki, että yli vuosi sitten näin on päässyt käymään). Lääkäri oli jopa sitä mieltä, että on parempi, että valvon ja menen koomassa töihin kuin, että satunnaisesti ottaisin lääkkeen. Kysyin, että mites mun sitten pitäisi noi duunit jaksaa hoitaa. Ei se osannut siihen sanoa mitään.

Itkee vollotin sitten siinä vastaanotolla, kun ei se terveydenhuollon ammattilainen ollut muuta kun vittumainen. Siltä oli vissiin kiireessä jäänyt empatia kotiin. Ja ehkä myös maalaisjärki, kun se niin vähättelin sitä unen merkitystä. Pyysin sitten, että saisin lähetteen psykpolille (vaikka en mä sinne kyllä haluaisi mennä, koska se mesta on niin syvältä), kun tällanen pätkätyöläinen ei pääse nauttimaan työterveyshuollon ihanuudesta. Hän sanoi laittavansa lähetteen, kunhan siitäkin hetki ensin kinattiin.

Tästä on nyt jo kulunut melko pitkä aika ja tänään sitten pienen puhelinrumban jälkeen kävi ilmi, että mitään lähetettä ei ole ikinä edes laitettu. Jälkeenpäin vähän harmittaa sen asiaan syyttömän terveydenhoitajan puolesta, kun mä sit ehkä vähän hermostuin (mut paskahan valuu aina alaspäin). Tiedoissa luki, että lähete laitetaan mutta lääkärillä oli sitten jäänytkin se tekemättä. No mut sattuuhan noita, kaikille. Jännityksellä jäädään nyt sitten odottamaan, että kauanko mun pitää vielä venata, että pääsen aneleen uusia reseptejä ja lausuntoo kelalle terapian jatkamista varten.

huoneentaulu by Pulla

Nyt sit kaikki vois vielä laittaa sormet ristiin ja peukut pystyyn, että mä en joudu sen yhden ärsyttävän henkilön asiakkaaksi siellä psykpolilla. Meillä tuli pieniä erimielisyyksiä mun hoidon suhteen ja se oli syy, miksi viime keväänä lopetin käynnit siellä. Se oli koko ajan sitä mieltä (huom. ilman hyviä perusteluja), että mä en vielä silloin olisi voinut palata töihin ja oli yhden yliannostussession jälkeen taas passittamassa mua johki hourulaan. Mä haistatin sille ja sen pehmustetuille huoneille paskat ja menin seuraavana maanantaina takas töihin. Raskastahan se oli mutta kyllä mä uskon, että se töihin paluu oli oikee ratkasu. Olisi ollut tietty ideaalitilanne, että tämä henkilö olisi tukenut mua siinä töihin palaamisessa, koska se oli aika pelottavaa. Mitä sanoa kolleegoille, entä kersoille jne. Mutta mä selvisin siitä, ilman hänen apua. Nyt on vaan tällanen pakkotilanne, et täytyy vaan mennä selkä suorassa sinne sitten kun sen ajan saa ja hoitaa hommat niin, et saa ne pari paperia äkkiä ja sit se on soronoo taas.

Näin sen hoitsun jokin aika sitten yhdessä kaupassa ostamassa hiusväriä. Kipitin äkkiä ulos. Tuli karsee olo ja hirveet fiilikset niistä vuoden takaisista käynneistä siellä sen luona. Näiden pääkopan ongelmien hoidattaminen on vaan niin paljon vaikeempaa kun vaikka murtuneen sormen. Henkilökemioiden pitää edes jollain tasolla toimia, kun hoidossa on niin keskeisessä asemassa puhuminen ja luottamus. Ja joidenkin kanssa se vaan ei suju, vaikka kuinka haluaisi. Tulee ihan ikävä sitä yhtä ammattilaista, joka avas mun pään ja näki sinne sisälle huolimatta siitä, että mä olin todella hysteerinen ja sekasin.

Am I realistic or just sad?

Tein tänään comebackin duuniin. Oli oikeesti mukavaa ja tuli jopa sellainen fiilis, että meikäläistä on sinne ihan kaivattukin takasin. Päivän mietelause bongattu joskus Aftonbladetista. Eikä tähän ole vastaan väittämistä.

Ootko sä kuuro vai etkö sä vaan tajua?

jeesaa Sirpaa edes vähän

Mun masennus on pysyvä tila. Se ei johdu mistää. Se johtuu kaikesta. Se on osa mua. Edelleen ihan liian iso osa. Miten tän nyt sit selittäis ymmärrettävästi jollekin asiaan vihkiytymättömälle, jolle kuitenkin haluaisi kertoa, että on edelleen romukopan pohjalla tai liiskaantuneena sen alla.

Ainiiin, kyllähän mä yritin. Mua ei kuultu tai ymmärretty. Sit mä vähitellen lakkasin yrittämästä.

Kaveri: Mitä kuuluu?
Minä: Ei kovinkaan hyvää. Mä olen masenutunut.
Kaveri: Aijaa. No mikäs sua masentaa?
Minä: No vittu ku pandat kuolee ja otsonikerros ohenee.  
Kaveri: hehh... Mullakin on kauhee masis, on kiire töissä ja poikaystäväkin on perseestä.
Minä:  Just.

Mä tiiän, ei tää katkeruushomma muka sovi mulle. But I couldn't care less.

Via Dolorosa

Jos mun pääsiäinen ei olis jo ollut pilalla, niin se olis mennyt pilalle nähtyäni tän uutisen. Ei sen takia, että mä pitäisin kyseistä julkaisua jotenkin parhaimpana tietolähteenä fanien tuntemuksista (koska fanien raivohan kiinostaa mua ihan älyttömästi), vaan sen takia, että miten tää edes voi olla joku uutinen. Mun pitää oikeesti lopettaa noitten viihdeuutisten lukeminen. Ei pää kestä.

Kaikki on jossain hiihtokeskuksessa vetämässä päätä täyteen, kun suksetkin on vahingossa unohtuneet himaan. Mulla ei ole mitään tollasia hienoja pääsiäistraditioita mun ystävien kanssa. Mun omat traditiot liittyy lähinnä kärvistelyyn. Viime vuonna pääsiäisen pyhät meni entisen poikaystävän kanssa asioita selvitellessä ja riidellessä. Hirveen kiva. Tänän vuonna päätin sitten, että vietän tän hiljaisen viikon ihan hiljalleen yksin. Joo päätin, kun ei ollut muutakaan.

Parina iltana oon räkinyt tyynyliinan ihan märäks, kun on ollu niin häviäjä olo. Lomat ja pyhät saa tän yksinäisyyden oikeen korostumaan ja tuntumaan tavallista paskemmalta. Lomien viettäminen yksin on kait joku superluuseriuden merkki, kun kaikki muut on silloin jossain pitämässä mukahauskaa. Paitsi minä, superluuseri.

Onneks pääsee ens viikolla töihin, niin on taas jotain järkevää tekemistä (jos pakkoruotsin opettaminen lasketaan järkeväks). Joo mä meen töihin. Meen takasin edelliseen kouluuni opettaan pari kurssia. Nyt mä kait voisin onnitella itseäni, koska selvisin hengissä ja ilman totaalista sekoomista tästä mun parin kuukauden työttömyydestä. Mutta en mä onnittele, en edes hellästi taputa olalle, en todellakaan. Mun suorittajapuolisko ei oo tyytyväinen muhun. Sen mielestä mun olis pitänyt olla tehokkaampi. Käydä ahkerammin urheilemassa, tehä suursiivous, tehdä tekemättömiä asioita, lukea, sivistää itseäni, hakea töitä jne...

Nyt mä varmaan voisin harrastaa vähä taideterapiaa ja maalata pääsiäismunan. Minkä väristä on yksinäisyys?

Hetkinen... vikaa korjataa parhaillaan

Mikä on yleisesti hyväksyttävä aika surra parisuhteen päättymistä?

Mun edellinen parisuhde päättyi hieman yli vuosi sitten ja siitä se alamäki on sitten vauhdilla jatkunut. Mä olin lääkärin mukaan masentunut jo ennen tätä eroa (en mielestäni tämän parisuhteen takia) mutta sitten kun hän päätti eräänä tiistaina ilmoittaa, että tää oli nyt tässä, mun koko maailma romahti. Ja kyllä, mulla meni oma elämä ihan palasiksi yhden miehen takia. Tunnustan syntini. Mä olen säälittävä nainen, jolle tämä ihminen oli sanoinkuvaamattoman tärkeä ja rakas. Niin tärkeä, etten päässyt siitä yli vain olkia kohauttamalla ja vitullisella dokailulla ja huoraamisella. Mä tunnen itseni ihan luonnonoikuksi. Olen kuullut niin monelta taholta kummasteluja siitä, miten otin niin raskaasti tämän eron. Eihän me edes asuttu yhdessä jne. Mun mielestä olisi ollut kummallisempaa, jos en olisi ottanut sitä raskaasti, sehän olisi ollut merkki siitä, että hän ei ollut minulle erityinen ihminen, jonka menetys olisi sattunut.

Tää ero ja tää henkilö on ollu sellasia asioita, joista mä olen halunnut kirjottaa jo monesti tähän mun blogiin, koska niin moni mun ilo ja suru liittyy niihin. Mun elämä on jakautunut kahteen osaan: entinen kiva elämä ennen eroa ja tää paska, jota kutsun elämäksi eron jälkeen. Kirjottaminen (ja puhuminen) tästä on kuitenkin ollut älyttömän vaikeeta. Kuten joskus aiemmin taisin jo mainita, on niin paljon iisimpää jauhaa peruspaskaa perusarkijutuista ilman, että raapasee pintaa syvemmältä ja päätyy sen seurauksena sänkyyn vollottamaan.

Nyt sillä oli syntymäpäivät ja mä inspiroiduin mun rikkoutuneesta peilistä (ei syytä huoleen, en ole laittanut peiliäni paskaksi sydänsurujeni takia, se vaan kaatu, todennäkösesti pyhän hengen voimasta ja meni rikki) taiteilemaan tunnettani viestivän kuvan (joo luovuus/hulluus huippussaa). Nää kaikenlaiset merkkipäivät tuottaa mulle tuskaa, tulee muistoja, niin hyviä kuin huonojakin. Mä tein superteon ja laitoin hänelle onnittelut multa ja kissimirriltä ja kerroin lyhyesti kuulumiseni. Hän vastasi viestiini kahdella sanalla. Ne ei onneksi olleet haista vittu mutta kiitos paljon ei tuntunut hirveesti paremmalta.

Vaikka edelleen tuntuu pahalta kaikki tähän eroon liittyvä, oon huomannut, että terapeuttini on jollain kummallisella tavalla saanut mut ymmärtämään ja hyvinä päivinä myös hyväksymään tilanteen. Tätä kipua se ei poista mutta auttaa ehkä välillä elämään sen kanssa. Olisi silti ihanaa, jos kuvioissa olisi joku ihana ystävä, jonka kanssa edes vaan joskus vois jutella tästä. Että muutkin kun terapeutti hyväksyis mun surun ja ikävän.

Huh, I did it! Kykenin kirjottamaan mun rikki menneestä sydämestä. Et tiedoks vaan kaikille, tätä scheissee on sit luvassa lisää taas joskus, kun mä nyt vihdoin sain tän padon auki.

p.s. Uutisissa on otsikoitu, että takatalvi haittaa pääsiäisen menoliikennettä. Mihin pitäs niinku mennä? Sänkyyn, peiton alle viettämään pääsiäisen kärsimysnäytelmää?

Piuhat solmussa

Voi että mitä aarteita mun sängyn alta löytyi sen viime viikkosen sängyn vaihdon yhteydessä. Mun kauan kateissa ollut Kalle Kuninkaallinen-kirjanmerkki löytyi. Carl Philipin kannustuksella mä aloin taas pitkästä aikaa lukemaan. Iltasatuna mulla on nyt (seuraavan ikuisuuden) Rosa Liksomin Hytti nro 6. Mä pidän lukemisesta tosi paljon mutta mulla on ollut keskittymisvaikeuksia niin, ettei lukeminen oikeen oo sujunut. Jotenkin sitä on palannut vähän maan pinnalle ja ymmärrän taas ehkä pikkasen paremmin niitä lapsukaisia koulun penkillä. Onhan se vittumaista, että luet saman sivun/tekstin monta kertaa, etkä tajua tai muista lukemastasi mitään.

Mulla vaan lähtee ajatus harhailemaan ja on todella vaikea unohtaa muu maailma, kun luen. Aiemmin pystyin täysillä uppoutumaan kirjan maailmaan, heittäytymään tarinan vietäväksi ja nauttimaan siitä. Nyt mä otsa kortussa koitan saada jotain tolkkua lukemastani ja muistella, mitä edellisellä sivulla kerrottiin. Pelkkä henkilöiden nimien muistaminenkin on välillä täyttä tuskaa. Onks mun pää menny pilalle kaikista niistä lääkkeistä, mitä oon vetänyt/vedän vai onko tääkin täysin normaali masennuksen oire? Ja miksei tää vitun muisti pätki niissä asioissa, joiden muistaminen tekee ihan törkeen kipeetä? Onks tää nyt sit sitä valikoivaa muistia?

Elämänkumppani

Mä ja Masennus ollaan koko ajan yhdessä. Se nukkuu ja se valvoo mun kanssa. Se on mun seurana ruokapöydässä ja lenkilläkin. Se on kuitenkin vaikea elämänkumppani, eikä me päästä eroon toisistamme. Kaikista muista mä oon onnistunut pääsemään eroon. Masennuksesta en. Osaisinkohan mä enää edes elää ilman Masennusta. Mitä mä oon sitten, kun mun Masennus löytää jonkun toisen? Enkä mä oikeestaan halua, että Masennus löytää ketään toista. Ei kukaan oo sitä ansainnut.

The National - Sorrow

Hajoo glittereihis horo!

omin pikku kätösin

Siinä se nyt on. Valmis. Rompan on syöny varmaan kilon glitteriä ja mä oon ollu koko viikon sekasin noista liimoista tarroista mutta tulipahan tehtyä se mitä lupasinkin. Ja täähän siis takaa sen, että mut tullaan jatkossakin kutsumaan kaikkiin polttareihin (jee!!!) siinä toivossa, että jaksaisin uudelleen kyhätä tällasen hienon albumin (in your dreams). Mut joo mä taidan nyt hetkeks taas jättää noi askarteluhommat...

Pekka Haavisto istu mua vastapäätä spårassa ja mä jäädyin totaalisesti. Raivostuttavaa. Suomen politiikan yks kiinnostavimmista hahmoista jakaa samaa hengitysilmaa mun kanssa ja mä vaan tuijotan ja laitan Ipodii kovemmalle. Sain vitusti paskaa yhelt opekaveriltakin. Se fanittaa Antonioo. Se ihmetteli, et mitä oikeen oli tapahtunut, kun normaalisti mulla ei oikeen pysy suu kiinni.

No nyt mä sitten mietin valmiiksi, että mitä mä voisin Pekalle sanoa, jos joku päivä taas reissataan yhessä ratikalla.

Hei Pekka. Mä äänestin suo. Sä ja Paavo Arhinmäki ootte herättänyt mun kiinnostuksen politiikkaa kohtaan. Kiitos siitä. Mitä sä ajattelet täst maailman menosta? Musta kaikki on välillä aika todella pelottavaa. Säästöjä ja leikkauksia, lamaa ja lomautuksia. No mä jäänki nyt täs pois mutta oli kiva jutella. Sano Antoniolle terkut. 

Pakko nyt Pekasta jauhaessa jauhaa myös vähän Antoniosta. Mun mielestä tässä suomenturhinjulkkis valinnassa on tapahtunut ihan älytön vääryys ja virhe. Mun käsityksen (joka perustuu kauppareissuilla lehtien lööpeistä saatuun tietoon) mukaan se Antonio ei kuitenkaan huoraa jokaisen juorulehden palstoilla sillisariensa kanssa toisin kuin eräät. Ja joo myönnän, sorruin kesken krapulasekoilujeni katsomaan jakson tätä paskaa. Ja nyt hävettää.

Voisko joku muuten ystävällisesti kertoa mulle, että eletäänkö me oikeesti maailmassa, jossa kauneusihanteet on tällaset? Masentavaa. Emmä jaksa.