keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Jos haluat tietää, ketkä ovat ystäviäsi, hanki vankilatuomio.

Ollan terapeutin kanssa viime kuukaudet puitu varmaan eniten yksinäisyyttä ja sitä kuinka äärettömän tukala ja ahdistava olotila se on. Silloin kun mulla on meneillään kunnon pohjamudissaräpiköintijakso, en huomaa olevani yksinäinen, sillä olen niin paskana. Silloin en edes tajua, etten työpaikan ulkopuolella puhu murahtele kuin alepan kassan kanssa. En osaa edes kaivata seuraa, sillä kaikki energia menee paskan olon kestämiseen. Nyt kun mun paskaolo on taas hetkellisesti vähän helpottanut ja haluaisin vähän sosiaalista elämää, tulee ranteidenviiltelyajatusten tilalle pakahduttava yksinäisyys, joka johtaa sitten aina ennen pitkää takaisin ranteidenviiltelyajatuksiin.

Tää masennus on näyttänyt mun vanhat ystävyyssuhteet ihan uudessa valossa. Ja siis ihan paskassa valossa. Lähes kaikki oli mun sairaslomajakson ajan vähän aktiivisempia yhteydenpidossa, mikä oli ihanaa. Kaikki hyvä loppuu kuitenkin aikanaa ja niin loppui myös ystävieni into soitella tai tekstailla mulle (kootut selitykset on kuultu moneen kertaan, eikä enää kiinosta miksi Maijan kanssa ehtii kahvitella muttei mun kanssa). Mä olen itse ollut niin huonossa jamassa, etten ole pystynyt olemaan yhtä aktiivinen yhteydenpidossa kuin ennen sairastumista, joten yhteydenpito monien kanssa on päättynyt. Osaltaa myös mun passiivisuuteen joidenkin kohdalla on vaikuttanut se, että en vain ole enää saanut kyseisistä suhteista itselleni mitään, joten empä ole jaksanut niihin kovasti panostaakaan. Ja mikä siinä oikeen on, että vastuu ystävyyssuhteen säilymisestä on nimenomaan mulla? Jälkeenpäin kun mietin (tai oikeestaan terapiassa viimeks mietittiin) monia ystävyyssuhteitani, tajuan (tai siis terapeutti auttoi tajuamaan) kuinka yksipuolisia ne on olleet. Olen itse kantanut suurimman vastuun yhteydenpidosta ja tapaamisten järjestämisistä. Luulen, että monet hauskat illat olisi jäänyt esimerkiksi harrastusporukallani viettämättä, jos olisin ollut yhtä passiivinen kuin monet heistä. Tosiaan eipä meillä ookaan ollut mitään kekkereitä yli vuoteen, kumma juttu.

Jos sä mietit, et soittasko Sirpalle, niin soita. Sirpa kyl ilostuu.

Taitaa olla niin, ettei mun ja mun ns. ystävien tarpeet enää vaan oikeen kohtaa. Mun omat tarpeet ja odotukset on masennuksen myötä muuttuneet. Nyt tarvitsisin näiltä ihmisiltä enemmänkin tukea ja heidän puolelta aktiivisuutta/aloitteellisuutta, enkä pysty olemaan täysillä se sama hilpeä olento, joka aiemmin olin.Tuntuu, että nää ihmiset hylkäs mut, kun mä en enää antanut heille sitä hauskuuttajapullaa, kun en ollutkaan se hullunhauska bileitä järkkäävä ilopilleri, jollaisena monet oli tottunut mut näkemään.


Mulla on ihan älyttömiä angsteja tyttöjen välisistä ystävyyssuhteista. Ne on niin vitun hankalia. Kateutta ja skismaa jo leikkipuistosta asti. Mulla olikin lapsena enemmän poikia kavereina kuin tyttöjä (ja tää aiheutti lisää skismaa tyttöjen keskuudessa). Niiden kanssa mä osasin olla, tyttöjen kanssa en. Terapeutin mukaan tääkin johtuu varmaan taas mun suhteesta vanhempiini. Isän kanssa olin läheinen ja opin, miten poikien kanssa asiat tehdään. Äitini on aina ollut todella etäinen ja hänen kanssa olen taas joutunut tekemään kovasti töitä, ottamaan vastuuta ja olemaan se alotteellinen, että meillä olisi edes jonkinlainen suhde. Tämä on sitten heijastunut myös ystävyyssuhteisiini, joissa olen ottanut kohtuuttomasti vastuuta suhteen ylläpitämisestä ja tullut myös monesti tämän takia hyväksikäytetyksi. Mulle ei tullut äidinmaidosta sitä mallia, miten tyttöjen kanssa pitää leikkiä ja juonitella. Myöhemmin opin sen sitten yrityksen ja erehdyksen kautta mut vieläkään se ei suju kovin hyvin.

Kaikkien mun tyttöpuolisten ystävien kohdalla on aina jossain vaiheessa tapahtunut tää välttämätön pariutuminen jonkun uroksen kanssa, minkä seurauksena mut ja muutkin ystävät on voinut poistaa kännykän pikavalinnoista. Ei mun tuntemat miehetkään lopeta kavereiden kanssa hengailua tai rajaa sosiaalista elämäänsä vain tyttöystäväänsä, ryhtyessään leikkimään kotia jonkun naisen kanssa. Miksi monet naiset kuitenkin unohtaa kaverit tai jos ei unohda niin ainakin tekee kaikella tapaa selväksi, että ei enää ystävyyttä niin tarvitse, kun on löytänyt sen oman sielunkumppanin. Joo mä olen katkera hyvin monelle mun ns. ystävälle siitä, että niillä on aikaa kavereille tai ainakin mulle vaan silloin kun poikaystävällä on saunailta/sählypeli/töitä tms. Kaikki menee heidän parisuhteen (huom. nyt siis kyse ihan lapsettomista ihmisistä) aikataulujen ehdoilla.

Otsikon sitaatti on Charles Bukowskyn käsialaa. Ehkä tohon vankilatuomion tilalle voitas vaihtaa mielenterveysongelman, niin olis vielä yleispätevämpi lausahdus. Ja nyt mä sit vielä sotkin suklaata mun valkosille lakanoille, et vituikshan taas kaikki menee.

4 kommenttia:

enne kirjoitti...

On perseestä, että yleensä se joka panostaa eniten menettää eniten.

Niina kirjoitti...

Kyllä mä aattelen niin, että ne muut siinä menettää mutta eivät todnäk edes sitä tajua, koska eivät ole ystävyyttä edes pitäneet niin suuressa arvossa kuin se, joka siihen on jaksanut ja halunnut panostaa. Panostajaa ehkä sattuu eniten.

Miumiu kirjoitti...

Miulla on sama tilanne. Siis että olen se aktiivinen osapuoli. Aina mie soittelen, että sopiskos näkeminen. Pari päivää sitten kaveri soitteli sentään, että mitäs vappuna. Mutta hetipian samassa puhelussa toi ilmi, ettei ole meitä näkynytkuulunut heilläpäin. Noh, eipä heistäkään ole kuulunut mitään... Joten...

Niina kirjoitti...

Toi on niin turhauttavaa, kun osa ihmisistä pitää sitä itsestäänselvyytenä, että sä olet aina se aktiivinen ja sitten jos et syystä tai toisesta ole niin joko yhteys katkeaa tai tulee paskaa niskaan. On vaan niin perseestä, kun osa tuntuu ajattelevan, ettei heidän tarvitse antaa itsestään ystävyyssuhteelle juuri mitään, mutta olettavat saavansa kaiken.