tiistai 17. huhtikuuta 2012

Teetä ja sympatiaa

Mä puin ihan taukoomatta kaikkia menneisyydessä tapahtuneita asioita mutta tulevaisuutta mun on suunnattoman vaikea ajatella. Tulevaisuus ahdistaa enemmän. Enkä mä usein edes usko, että tässä mitään tulevaisuutta on. Eilen vatvoin suuren osan kallisarvoisesta ajastani yhtä vuoden takaista episodia erään ns. ystäväni kanssa. Yks mun entisen elämäni parhaista kavereista oikeesti jätti mut kerran autonsa kyydistä ratikkapysäkille ja kuuluisat viimeiset sanat oli soitellaan.

Syy siihen, miksi tää asia kuuluu mun vatvomislistan top 10 (kerron ne loput yhdeksän joskus toiste), johtuu siitä, että tän automatkan jälkeen me ei olla enää oltu tekemisissä (ja ennen tätä oltiin vähintää viikottain). Tän mun ystävän toiminta kyseisessä tilanteessa (ja sen jälkeen) sai mut tajuamaan meidän ystävyyssuhteesta jotain, mitä en ollut aiemmin oikeen halunnut ymmärtää. Kun mä siinä automatkalla itkin ja avauduin, oli ystäväni todella vaivaantunut, sillä tavalla miten ollaan kun esim. joku vähän vieraampi ihminen kertoo vaikka liian intiimejä asioita, joita sä et oikeesti haluaisi tietää.

Myöhemmin mä ihmettelin, että miksei se pyytänyt mua kotiinsa vaikka juomaan kuppia teetä ja rauhoittumaan tai tuonut mua himaan ja ollut hetken seurana. Se meni kotiinsa tekemään makaroonilaatikkoa, se oli tärkeämpää. Koska mä kuitenkin olen viimeisen asti äärettömän ymmärtäväinen ihminen, ymmärrän, että ystävälläni saattoi mennä jauhot suuhun ja iskeä paniikki, siinä mun pahaa oloa todistaessaan. Ja onhan se vaikeeta yrittää keksiä jotain järkevää sanottavaa hakalassa paikassa, yleensä sitä sitten aina jälkeenpäin miettii, että olisi pitänyt sanoa näin tai näin. Mä kyllä odotinkin, että ystäväni olisi soittanut tai laittanut edes viestin tämän tapahtuneen jälkeen ja laittoihan hän, kaksi viikkoa myöhemmin noteeraamatta mitenkään tätä automatkaa. Sen jälkeen kun ollaan joskus harrastusjutuissa satuttu törmäämään, hän on vältellyt mua ja pakoillut mahdollisuutta jutella kahden kesken. Täytyy kai tunnustaa, että en mä ole itsekään laittanut tikkua ristiin, koska olen niin suunnattoman vittuuntunut ja pettynyt. Eikä mulla ole tällä hetkellä intressejä pitää väkisin yllä sellaisia ihmissuhteita, joissa mä joudun koko ajan esittämään tai peittelemään masennustani.

Surettaa silti, koska en oikeesti tiennyt, että meidän ystävyyssuhde oli näin pinnallinen. Ystäväni selkeesti nautti mun seurasta ja tykkäs musta, niin kauan kun mä annoin itsestäni sen iloisen osan. Mut tosielämässä ei jaeta oscareita, et turha tässä on mitään näytellä, joten täs sitä nyt ollaan enemmän yksin kuin koskaan.

Ei kommentteja: