Ammatinvalintaa

En saa taaskaan unta. Tällä kertaa syynä ei oo ylipitkiksi venähtäneet päikkärit tai mikään muu täysin itseaiheutettu paska. Mua ahdistaa tän hetkinen työtilanne aivan suunnattoman paljon eikä asiaa auta yhtään se, että koulujen työrauhattomuus ja muut ongelmat on viime päivinä olleet esillä muuallakin kun siellä koulussa kultaisen 8B:n tunneilla.

Musta ei valitettavasti löydy sen vertaa idealistia, että jaksaisin uskoa näiden julkisten keskustelujen ja mielenilmausten johtavan mihinkään konkreettiseen parannukseen. Puhutaan kauniisti yhteisestä vastuusta, koskemattomuudesta ja turvallisuudesta mutta luvataanko ryhmäkokoja pienentää tai yritetäänkö kaltaisteni kalliiden mutta opettamisesta innostuneiden maisterien työssäjaksamista parantaa maksamalla kesälomalta palkkaa tai muuttamalla vuosi toisensa jälkeen jatkuvia määräaikaisuuksia edes joskus vakinaisiksi.

Kevät on määräaikaisena olevalle helvettiä. Koulussa monet asiat tähtää jo tulevaan lukuvuoteen, jolloin mä tuskin olen enää talossa. Silti mä istun varastossa laskemassa kirjoja. Jos mä olisin huolimaton tai mun työmooraali olis löyhä, mä laskisin väärin. Tässä kohtaa lukuvuotta, epätietoisena tulevasta, nykyistä työtä suuremman huomion saa uuden työpaikan puuttuminen ja sen etsiminen. Mä myönnän, hoidan tällä hetkellä työni minimipanostuksella. Se varmasti huonontaa koulurauhaa.

Tän mun työmotivaatio-ongelman myötä oon pitkin kevättä pohtinut alan vaihtamista, vaikka opettamisesta nautinkin. Ongelma taitaakin olla siinä, että peruskoulussa aikaa menee käsittämättömän paljon kaikkeen muuhun kun opettamiseen. Ja toki mua vituttaa tää ikuinen sijaisen leima, joka mulle taitaa olla jo tatuoituna otsaan.

Seuraavaks pitäs sitten vaan keksiä, että alanko mä syrjäytyneeks mielenterveyskuntoutujaks tai kenties muotibloggariks. Kaikki hyvät ideat voi laittaa tonne kommentteihin. Lääkäriksi en ala, koska veri ällöttää.

Nyt pitäs vielä hetki sinnitellä hereillä ennenku pitää lähtee töihin. Virkistykseks vielä tää jo aika vanha vitsi. Toimii silti.

Yhteishengen kohotusta

Mun on erittäin vaikea muodostaa mielipidettä ihmisestä, joka ennen kahdeksaa aamulla on siivonnut työpaikan jääkaapin, heittänyt homehtuneet sapuskat pois JA teipannut ympäri seiniä A4 kokoisia vittumaisia lappuja eväiden mätänemisestä. No oli ne laput vaaleanpunaisia näin ystävänpäivän hengen mukaisesti.

Jotain turhaumaa sekin selkeesti yritti taas purkaa. Täytyy varmaan itsekin kokeilla.

Koira söi teidän sanakokeet.

Mulle tuli sellanen yllättävä tieto, että kaikki muut opettajat eivät ookaan ihan totaalisia hikareita. Yks opetuttava kertoi raivostuttavasta työkaveristaan. Se ei esimerkiksi jaksa korjata kersojen tekemiä kirjallisia juttuja, joten se sanoo tasasin väliajoin hävittäneensä ne. Lisäks sen kokeen korjaustyyli on vähintäänkin erikoinen. Se sutii punakynää sinne sun tänne ja heittää vastausten perään pisteitä fiilispohjalta.

Just nyt tekis mieli käyttää jompaa kumpaa näistä yllämainituista menetelmistä. Mulla on muutama sanakoenippu lojunut tossa yhessä muovitaskussa sen verran kauan, että kohta niissä on varmaan hometta. No onneks mun työmoraali on tässä asiasssa korkeampi kuin joillain muilla. Muutenhan mä olenkin sitten aivan täysin moraaliton ihminen.

Koira söi kotiläksyt!

Jos kasiluokkalainen jaksaa maanantaina kello kahdeksalta aamulla sepittää jotain tarinaa liittyen läksyjen tekemättömyyteen, voi siihen vastata vaikka näin:

Excuses are like assholes, everyone's got one.

Tosin tääkini oli taas ihan helmiä siolle, kun se tampio luuli, että mä haukuin sitä persereiäksi.

Eikä muuten kinosta, mä oon vaan töissä täällä!

Paskan määrä on vakio, sen tiedän. Sitä tulee aina ovista ja ikkunoista. En vaan välittäis saada sitä paskaa erään mukulan erittäin sekaisin olevalta huoltajalta. Mieluummin saan paskaa tolta mun kissalta vaikka. No ikävä juttu täs elämäs on kait se, ettei osaansa voi oikeen valita, eikä idiootin kanssa voi järkevästi keskustella.

Ja kaikille teinien vanhemmille tiedoksi, että kyllä ne puberteetin tuskissa olevat ipanat puhuvat aina täyttä totta. Tietenkin.

Ylitsepääsemätöntä

Ja miks vitussa mulla oli niin kiirus sopia treffit tän huomisen hepun kanssa selittynee hauskalla sattumuksella, joka tapahtui tänään tehtaalla. Opetussunnitelmaanhan kuulu niinkuin sen opetettavan kielen kulttuuriinkin tutustuminen (enkö mä vaikutakin ammattimaiselta). Esim että ranskan opiskeluun kuuluu viinien maistelun alkeiskurssi ja ruotsin perusteisiin kuuluu Ruotsin euroviisuhistorian opettelu. No me sitten enkun tunnilla juteltiin Irlannista ja musiikista. Keksimpä soittaa U2:n sijaan jotain kersoille vähemmän tuttua Irlantilaista shittiä. Eikä muuten ois pitänyt.

Jostain mä sain päähäni, että kuunnellaas Sinead O'connorin vittumunelämäonpilallailmansua-biisi. Enhän mä muistanut, että mä meinaan rupee itkemään, kun kuulen sen. Piti vielä laittaa sellanen versio pyörimään, mistä mukulat voi tavaa sanat. Eipä ollut itku kaukana. No onneks ne kasiluokan apinaa muistuttavat pojat sai mut sitten palautettua takasin maanpinnalle. Jossain nekin sentään on sit hyvä. Eipä oo nimittäin kukaan aikuinen mies saanu eksää pois mun mielestä yhtä vikkelästi.

No kyllä se sitten myöhemmin hiipi takaisin mun päähän. Niinhän se aina tekee. Ihan sama ketä mä tapaan ja jopa halaan, niin korvikkeilta ne kaikki loppujen lopuks tuntuu. En vaan hetkellisesti halunnu antaa periksi tolle ajatukselle, joten oli pakko sopia treffit ja uskotella itselleen, että vielä on toivoa. Mun sarkastis-ironinen pessimistiminä ei halunnut taipua kyynis-masentuneen minän edessä. Nyt tosin haluisin perua koko paskan mutta ehkä odotan huomiseen ja katson makaanko vielä huomennakin sängyssä verkkareissa kyynis-masentuneena silmät itkuisina kuuntelemassa kaikkee paskaa sydänsurumusaa.

Kumpi ois niinku parempi vaihtis?
a) Hyväksyy, että en pysty ottaan ketään uutta ja itkee näitä itkuja kotona vaikka loppuelämän, jos/kun siltä sattuu tuntumaan.
b) Lakasta sydänsurut patjan alle ja tyytyä siihen, että kaikki tulevat on enemmän tai vähemmän korvaavia tuotteita.

Kovin on mahtavat skenaariot tulevaisuuden varalle. Parempi mennä unille.

Palkinto

Mua odotti tänään aamulla töissä iloinen yllätys. Opehuoneessa mun lokerossa mua oli vastaanottamassa suffeli. Tossa työyhteissössä on tapana palkita hyvistä jutuista suffelilla. Aivan mahtavaa.Vähän niinkun me opet yritetään vahvistaa oppilaiden ulkoista motivaatiota palkitsemalla niitä wilmassa niillä keltasillalaatikoilla, jos ne ei oo ollut aivan kamalia hirviöitä. Toimii kuin meikäläisen karkkilakko.

Ei oo noi iloiset jutut niin tavallisia omassa elämässä, että oletin sen automaattisesti olevan jollekin muulle tarkoitettu. Väärässä olin. Ei ollu patukka ihan vahingossa kulkeutunut sinne lattianrajaan roskisten taakse. En kehtaa kertoa mistä hyvästä sen sain, koska sitten karisee mun epätoivoisesti ylläpitämä illuusio mm siitä, että mä en pidä lapsista, enkä varsinkaan lapsiperheiden jutuista.

Tänään kaikki onkin sit muuten ollut ihan paskaa. Eli ei mitään uutta tän sadepilven alla. Paitsi et kissa meinas kusta kylppärinmatolle mut ei se sit ku mä yllätin sen.

Torkku

Pelottaa mennä nukkumaan. Pelkään, että taas nukun pommin. Se on tullut vähän niinkuin tavaksi nyt viime aikoina. Oon onneksi vielä toistaseksi ehtinyt töihin lähes ajoissa mutta en taida tällä menolla nousta esimieheni luottotyöntekijäksi. No ei sillä kait niin väliäkään. Täähän on vaan vuoden sijaisuus.

Mä oon aina sanonut, että torkuttaminen vielä joku päivä koituu mun kohtaloksi ja nyt se päivä taitaa ruveta lähenemään. Että kiitos vaan sille, joka on keksinyt herätyskelloihin torkun.

Nyt korvalleen ja toivotaan, ettei aamulla tartte ottaa taksia alle ehtiäkseen töihin ajoissa. 

Iltasatuja

Vaikka mä olen kovasti yrittänyt olla vähemmän hullu, ettei se mun treffipoika säntäis nyt saman tien karkuun, oon mä näköjään jossain määrin kuitenkin ollut oma itsenikin. Treffipoika laittoi mulle linkin blogiin, josta se aatteli, että mä voisin nauttia. Oikeassa oli.

Tänään mun ei tarttekaan katsoa tuhannetta jaksoa Law and orderia iltasaduks, vaan voin lukea ihmisten rankoista ongelmista. Tekis mieli kopioida tähän joku mun lempparijuttu mutta en pysty. Liian vaikeeta valita, kun on niin monta koskettavaa stooria.

Ja vielä kun on tuoreessa muistissa tämän aamuinen hieno suoritus, niin täytyypä nyt kehaista vähän. Tosiaan se aamunavaus jäi sit eilen tekemättä mutta mä oon näköjään niin ammattilainen, että kyhäsin sen aamulla töissä kasaan ja hyvä tuli. Lätisin jotain kuulennosta ja suurista harppauksista. Todella syvällistä ja kasvattavaa. Mun kaunis ja heleä äänenikin sai kehuja. Ammattimainen kuuluttajaääni mulla. Mä kehitän tästä vielä pikku sivubisneksen. Väsyneet opet saattas palkita mut ihan hyvin ku taikoisin niiden puolesta aamunavauksia.

t. työyhteisönsä tukipilari

p.s. Miten on mahdollista saada kaksi päivää sitten siivottu koti totaalisen kaaoksen valtaa, vaikkei ole ollut juurikaan kotona? Onks kellään tälläsestä mitään kokemuksia?

Täältä pesee!

Hetkellisesti olin jo huolissani, että mun kyynelkanavat ei enää toimi, koska viime viikko meni niin jouhevasti ilman veden vuodatusta. Mun huoli oli tietenkin aivan turha. En tiedä johtuuko olotila kuun asennosta vai mistä kummasta mutta mulla on maanantaista asti ollut kauheen vetämätön ja alakuloinen olo, eikä tarvita kun pieni negatiivinen asia syöksemään mut epätoivoon ja itsesääliin. Terapeuttikin jaksaa aina muistuttaa, että mä olen vielä toipilas ja herkässä tilassa, että on aivan ymmärrettävää, että pienetkin vastoinkäymiset saa mut pois tolaltaan. Oli miten oli, ei se silti kivaa ole.

Töissä on nyt vähän ongelmaa mun työsuhteen kestosta. Tosi raivostuttavaa heti toisella työviikolla joutua sanomaan esimiehelle vastaan. Mut pakko sanoa ja pitää vähän puolia. Ei sitä kukaan muukaan oo vapaaehtoistunut mun puolesta tekemään. Lisäksi tänään yks mukula oli ihan super vittupää ja jouduin lähettään sen reksille. Se on kumma, et vaikka oon tällä viikolla pitänyt monta ihan mahtavaa siedettävää oppituntia, niin silti mulla on päälimmäisenä mielessä se yksi tunti, jossa se teini aiheutti ongelmia. Ja sitten asiaan kuulu tietenkin sopivassa määrin oman toiminnan kyseenalaistaminen ja jossittelu.

Tää työpaikan joka vuotinen vaihtaminen on siinä mielessä raskasta, että alku menee aina vähän omaa tyyliä ja paikkaa etsiessä. Vaikka tiedän osaavani opettaa ja olevani siinä hyvä, niin taas tänäkin syksynä tuolla uusien ihmisten keskellä musta tuntuu, että mä oisin vasta-alkaja. Tarkkailen muita ja katselen, miten niillä on tapana asiat tehdä, ihan kun en itse tietäisi, miten vaikka uutta tekstiä on hyvä lähteä käsittelemään. Oli mulla kyllä ihan mukavakin hetki tänään uusien pikkuriikkisten seiskojen kanssa. Ne on vielä niin sulosia, että niihin uppoo melkeen mikä vaan. Ekalle ruotsin tunnille olin väkertänyt hienon kuvashown ruotsinkielisistä kylteistä. Aikamoista paneutumista. 

Tokalle tunnille kiva kuva luomaan tunnelmaa Jokerileiriin.

p.s. Eläinrakkaana ihmisenä oon hankkinut taas vähän uusia lemmikkejä. Nyt me ollaan Rollen kanssa saatu seuraa banaanikärpäsistä. Ne on hirveen kivoja. Suosittelen. En usko, että aiheuttaa allergioitakaan, eikä tartte ulkoiluttaa.

Pills at work

Vielä yhdet

Aamulla mun sängystä nous taas ihan karsee mörkö. Simahdin illalla kyllä ihan ajoissa mutta heräsin yöllä taas kolme kertaa, enkä vikalla kerralla meinannut saada uudestaan unta. Kaiken tän käynnissä olevan hässäkän lisäks saattaa hyvin olla, että oon näin väsynyt myös sen takia, että mun lääkkeistä osa on loppu. En ollut tietenkään muistanut ja jaksanut viedä reseptejä ajoissa uusittavaksi, joten nyt kitkutan eteenpäin 75mg pienemmällä annoksella ja se kyllä tuntuu. Huomenna pitäs jaksaa ja muistaa mennä hakeen reseptit. Ehkä mä sitten virkistyn, kun saan taas kehooni normiannostuksen kemiaa.

Paljonkohan olen elimistööni viimeisen puolentoista vuoden aikana tunkenut lääkkeitä. En varmaan mitään verrattuna moniin mutta paljon, jos vertaan entiseen elämääni, johon ei juuri ikinä edes burana kuulunut. Sairaalan päätyessäni lääkitys oli välttämätön. Olin sekaisin kun seinäkello ja lääkkeiden avulla mä siitä sitten rauhotuin ja pääsin sen pahimman kriisin yli. Mulle on ruvennut vasta nyt (1v ja 9kk jälkeen) aukeemaan, miten paljon noi lääkkeet mua oikeesti jeesaa ainakin arjessa jaksamisessa, mikä sitten osaltaa on auttanut nostamaan mielialaa. Monilta kuulee niin paljon negatiivista, että omakin suhtautuminen on ollut tosi krittiinen ja skeptinen. Nyt oon kuitenkin huomannut, että se kesän alussa tehty annostuksen nosto on selkeesti parantanut mun jaksamista. Tää tovi pienemmällä annoksella on ollut yhtä koomaamista, eikä ois voinut paskempaan saumaan osua, kun se uus duuni vie nyt alussa aika paljon voimia (kun pitää esittää uusille työkavereille vitun tehokasta ja antaa hyvä vaikutelma).

Sitä en osaa sanoa, onko mun pää nyt vähemmän pipi, kun ennen lääkkeiden alotusta (todennäköisesti ei). Just tällä sekunnilla en tunne oloani supermasentuneeksi ennemmin kuvailisin itseäni ja oloani todella sekaiseksi ja arvaamattomaksi. Yhtenä hetken olo on hyvä ja sit saatankin olla lattialla itkemässä. Tätäkin tapahtuu nykyisin onneksi hieman harvemmin. Jossain vaiheessa tää oli ihan joka päiväinen tilanne, tosin ilman niitä hyvänolonhetkiä. Joku jossain mainitsi, että masislääkkeet tekee olosta tyhjän ja turtuneen. Ehkä se on mulle ihan hyvä, koska mä reagoin kaikkeen niin tajuttoman voimakkaasti, että pieni tunnottomuus on ihan paikallaan. Pahimpina aikoina se paha olo tuntui niin raastavalta, että sen kanssa tuntui melkeen mahdottomalta elää, eikä sen rinnalla pystynyt tuntemaan mitään hyvää. Lääkkeet, aika ja terapia on ehkä yhdessä muodostanut tällasen pyhän kolminaisuuden, joka on vähän lievittänyt sitä taukoamatonta ranteetaukifiilistä ja antanut myös tilaa positiivisille asioille.

Oon mietiskellyt paljon, että pärjäisinkö mä ilman päivittäistä kemikaaliannostusta. Haluaisin mutten uskalla. Sitten luin tämän jutun. Eipä tää nyt mikään suuri uutinen ole mutta herätti ajatuksia. Jotenkin niin vitun surullista, että me eletään maailmassa, jossa kaikki pitäis parantaa lääkkeillä, koska muuhun ei ole resursseja. Täällä me kaikki masentuneet napsitaan pillereitä ja kykitään omissa koloissamme ja parannutaan jos jaksetaan. Todella kustannustehokasta.

Unihiekkaa

Tiedoksi vielä niille, jotka edellisen kirjotuksen perusteella huolestui tän maan perusopetuksen tasosta, niin kerrottakoon, että oon hikaroinut tänään ihan huimasti ja lapsille on taas huomenna luvassa sellasia sirkushuveja ja systeemejä, että reksikin kalpenis ku näkis.

terveiset nimimerkiltä "Tasapainoa hakemassa"

p.s. Mun treffipoika on viikon lomalla jossain auringossa. Siltä tuli tänään tekstari ja yritin olla ihan cool, et ihan ku ei muka hetkauttais, vaik oikeesti salaa hykertelin ihan onnessani kun näin, että se oli viestin lähettäjä. Täysin normaalia taas.

Hallitsematon kaaos

 Kotoisa kaaos

Mun korvien välissä kaikki on ihan täyttä kaaosta (mut vähän erilailla kun yleensä). Vähän niinkun mulla täällä kotonakin. Tuntuu, että ihan tosi lyhyessä ajassa on tapahtunut kauheesti, enkä oo jotenkin ehtinyt sisäistää ja analysoida mitään. Tän viikon terapeuttisessioikin piti perua, kun jouduinkin oleen töissä piikomassa. Ei tee hyvää mun psyykeelle.

Oon nyt kolme päivää ollut siellä uudessa koulussa. Innolla ja väsyneenä oon joka aamu lähtenyt matkaan reppu heiluen. Vielä on vaikee antaa mitään syväanalyysia siitä mestasta mutta toistaseks kaikki mennyt maanantaita lukuun ottamatta ihan hyvin. Maanantaina saatoin olla vähän koomassa viikonlopun jäljiltä ja mun ääni saattoi hieman kuulostaa siltä, että oisin dokannut kolme päivää. No mut sattuuhan sitä. (Toivokaa pliis et henkilökunnan yhteiskuva maanantailta ois epäonnistunut tai jotenkin taianomaisesti deletoitunut, sillä se mun tuskanhiki ja vapina ei ollut mitenkään kaunista ja kuvauksellista.)

Uuden duunin lisäksi mun päätä sekottaa se eksään törmääminen, muutama kaveri ja sit se poika, jota oon vähä treffaillu. Tekis mieli vaan lakasta kaikki nää asiat sängyn alle piiloon ja mennä nukkumaan. Jotenkin pitäs saada vaan tää arkirytmi taas päälle ja lopettaa se iän ikuinen torkuttaminen. Löysin kyl tänään jo hengen heimolaisen töistä. Siellä on joku toinenkin urpo, joka torkuttaa joka aamu niin et melkeen myöhästyy.

Musta vaan tuntuu, että oon nyt tällä hetkellä jotenkin ihan ylikuorimitettu, ylikierroksilla ja sairaan väsynyt. Pakko nyt vielä kaks päivää yritän tsempata tuol duunissa ja sit huilin viikonlopun ja yritän sitten miettiä seuraavaa peliliikettäni näiden ihmissuhdeasioiden suhteen. Mun päähän ei vaan nyt mahdu enempää dataa, eikä mulla ole vielä edes kalenteria, johon voisin merkata muistiin muistamisen arvoisia juttuja, kuten kampaajan.

t. Computer says no

p.s. Onneks oppilaat tai niiden vanhemmat ei tiedä, kenen haltuun ne mukulansa päiväks laittaa.

Hyviä uutisia

En voi uskoa, että kirjoitin ton yllä olevan otsikon mutta näin se on. Mulle on vihdoin tapahtunut jotain hyvää tän kaiken skeidan keskellä. Kuuden hakemuksen, kolmen haastattelun ja vitullisen stressaamisen jälkeen oon vihdoin saanut töitä. Kävin tiistaina jututtaan ko. koulun reksiä ja keskiviikkona illalla se sitten soitti ja toivotti mut tervetulleeksi suunnittelupäivään maanantaina.

Kyseessä ei ole mikään unelmaduuni mutta duuni kuitenkin. Aloin olla jo niin paskana ja ammatillinen itsetuntoni oli jo ihan matalalla. Ajatukset kiersi sitä samaa kaavaa "miksen mä kelpaa mihinkään?". Torstaina heräsin oudon hyväntuulisena ja ihmettelin ihan, että mistähän mä voisin valittaa nyt, kun mun suurin murheenaihe on kadonnut. No lupaan kyllä keksiä jotain.

Tää viikonloppu menee nyt flowssa hilluessa. Eilen oli ihan hauskaa, vaikka ikäviäkin kohtaamisia tapahtui. Niistä on nyt parempi olla puhumatta, ettei mene koko festarit ihan perseelleen niinku viime vuonna. Mutta selkeetä kehitystä mussa on vuodessa tapahtunut. Tilanne josta viime vuonna poistuin itkien, meni tällä kertaa jo aika hyvin. Poistuin paikalta selkä suorassa ja häpeämättä mitään. Samaa en voi sanoa siitä toisesta osapuolesta.

Tää hyvänolontunne on todella huumaava ja samalla hirveen pelottava. En oo kokenut tällasta todella pitkään aikaan. Nyt vaan pelottaa tietty, et täält tullaan sit alas ja kovaa. No koitan tän pienen hetken nauttia. Pessimistihän osaa nauttia hetkestä, kun tietää, että kaikki hyvä loppuu aikanaan.

Vivat academia, Vivant professores

Ai sulta puuttu kynä, no voit lainaa tätä.

Perjantaina oli vika varsinainen koulupäivä ja sekin oli yhtä höpöhöpöä. Palautettiin kokeet lapsukaisille ja siivoiltiin työpöytiä. Koko vuoden aikana pinoon kasatut tärkeet paperit lens silppuriin ja paperinkeräysroskiksetkin oli päivän päätteeks aikalailla täynnä. Jollain sairaalla tavalla ihan älyttömän terapeuttista heittää läjäpäin kamaa roskiin. 

Arkistoon vai roskiin?

Näitten velvollisuuksien jälkeen me pidettiin mejän työhuoneessa pienimuotoinen yksityistilaisuus. Vastaanotto oli peruttu. Herkuteltiin mun tuomalla kakulla ja nostettiin maljaa. Sain ihanan kisukortin, jonka kolleega oli askarrellut omin pikku kätösin ja kuohuviinipullokin poikkesi hieman Alkon perusvalikoimasta. Siihenkin oli ilmestynyt kissimirrejä. Mistähän ne oli oikeen keksinyt, että mä tykkään kissoista (ja kuohuviinistä)? Kortin teksti sopi täydellisesti meidän porukan huumoriin. Olet nyt saanut meidän työhuoneeltamme kaiken sen pedagogisen tiedon ja taidon, mitä sillä on antaa. Tähän yks vanhempi lehtori muisti mustuttaa, kuinka hän opetti mut laminoimaan. Good times. Ei voi todeta kun, että en mä ois jaksanut tätä kouluvuotta, jos kollegat ei ois olleet noin sekopäitä ja hauskoja. Meijän työhuoneessa ei paljoa hampaita kiristelty.

Eilen joutui sit armas aika ja uudet ylioppilaat sai lakit päähänsä. Tänä vuonna ei vaihteeks tarvinnut hikoilla pyhämekossa. Ihan kivaa vaihtelua. Monena vuonna on ollut kohtalaisen tuskallista istua perse puuduksissa siinä loputtomalta tuntuvassa juhlassa, kun hiukset hiostaa niskaa ja kainalot rupee kostumaan. Pahinta on ne keinonahkaset korkkarit, jotka puristaa eikä hengitä. Lisäksi sitten kosteusvoiteet, jotka rupee sulamaan iholla ja tekee kengistä mukavan liukkaat ja märät. Oo siinä sitten juhlava.

Tän vuotisen juhlan jälkeen todettiin työkaverin kanssa, että me voitas ruveta jatkossa hoitamaan linnan juhlien selotusta. Meijän arvioinnit ylioppilaiden asuista oli sen verran syväluotaavia, et vois hyvin kelvata ylelle ja myös monikielinen selostus onnistuu. Tunnustan, ei se juhlan kaava ja ne lätinät enää jaksa kauheesti kiinnostaa, ne on kuultu jo aika monta kertaa, joten jotain oheistoimintaa on keksittävä. Pukuloiston kommentointi on hyvää ajanvietettä taputtamisen ja kankkujen puutumisen ohella. Niitä muutamia herutusmekkoja (Mistä niitä edes löytyy vai onko ne oikeesti tuubitoppeja, jotka on vedetty mekoiksi? Siltä välillä näyttää.) lukuunottamatta lakitetut oli aika tyylikkäitä ja erityisesti iloisen näköisiä. Mussakin heräs joku ihme liikutuksen tunne, kun katsoin sitä niiden riemua ja ylpeyttä omasta saavutuksestaan. Vähän taisin olla myös kateellinen. Koskahan mä olen viimeks ollut riemuissani tai saati sitten ylpeä itsestäni (kun söin kokonaisen suklaalevyn oksentamatta?). 

Hetkellisesti tunsin itteni tosi vanhaks horoks. Siitä on nimittäin kymmenen vuotta, kun olen ensimmäisen (ja ainoan) kerran painanut valkolakin päähäni (ja näyttänyt urpolta). Ja mitäs tässä kymmenessä vuodessa on saatu aikaseks. Varmasti paljon vähemmän, mitä silloin kymmennen vuotta sitten kuvittelin.

Ajattelin tossa jokin aika sitten noustessani sängystä, että voisin blogipäivityksen jälkeen siivota täällä läävässä vähäsen. Sit repesin nauramaan, kun tajusin kuinka utopistinen ja epärealistinen ajatus se oli. Jos jotain hyvää, niin oon näemmä oppinut vähän viihdyttämään itseäni. Se on ihan hyvä taito, kun on paljon itsekseen.

p.s. Mistä laulusta otsikon sanat?

Punakynä

Kaikki kokeet on korjattu ja numerot annettu (pärstän mukaan tietty). Ote kynästä on viime viikkoina ollut aika hentoinen ja nyt se kynä viimein tipahti. Kops vaan!

En ois kyllä enää kauempaa jaksanutkaan. Eikä varmaan moni muukaan, turnausväsymystä ollut havaittavissa koulun käytävillä. Kaiken kaikkiaan kuitenkin kiva kouluvuosi noin niinku töiden puolesta. Siis muutenhan on ollut ihan paskaa mut töis vähä vähemmän paskaa. Ihan epänormaalia, et viihtyy töis paremmin ku vapaalla. Selkee osotus siitä, et kaikki ei todellakaan oo ihan kunnossa.

Mut hienoa, tästäkin on nyt sit selvitty ja vielä ilman yhtään sairauspoissaoloa. Hyvä minä! Mä aattelin palkita itseni tästä mahtavasta suorituksesta. Jotain hemmottelua. Because I'm worth it!

T. 8½:n tyttö

p.s. Se hyvä täs joka vuotises koulun vaihtamises ja määräaikasena olemises on, et voi joka vuos laittaa lakkiaisiin sen saman koltun tai siis niin kauan kun mahtuu siihen samaan. 

Just niinku Strömsössä

Tää puu oli yhtä kieroon kasvanut kuin mä.

Olin tosiaan tän vuoden ekalla mökkireissulla. Mussa ei periaatteessa asu mitään suurta mökkeilijää tai edes pientä mutta tollai lyhyenä annoksena verkkareissa hilluminen ja viinin juonti mökillä sopii mulle. Oltiin työporukan kanssa yhen kollegan mökkisaaressa Strömsössä (siis ihan oikeesti). 

Brunssikattaus, lautasliinatötteröt oli mun vastuualue

Eipä siellä nyt mitään yllättävää tapahtunut. Syötiin hyvää ruokaa, juotiin ja jauhettiin paskaa. Se meijän työhuoneen nuorisojaosto on ihan jees porukkaa ja aika samalaisissa elämäntilanteissa. Yhellä on pari kissaa, yhellä koiria ja kolmennella ailahteleva ihmissuhde, joten yhteisiä puheenaiheita riittää. Ja nää meijän vanhemmatki mammat on aika viihdyttäviä tapauksia.

Viini virtas aika urakalla mutta en onneks vetänyt mitään ihan jäätäviä övereitä. Selvisin itse omin jaloin saunamökkiin omaan petiini. Tää on karseeta kun käyttää alkoholia sen verran harvoin, että tuntuma on vähän hukassa. 

Lemmikkejä

Maisema paskahuussista

Mut pointsit mulle. Sain raahauttua itteni tällaselle virkistävälle kevätretkelle ja mä jopa viihdyin ihan hyvin, mikä on aikalailla poikkeus viime aikasiin tapahtumiin. Aamulla käytiin suihkussa eli uimassa meressä. Sinne meni nyt sit talviturkki.

p.s. Enää alle viikko aikaa suvivirteen!

Etsintäkuulutus

Kuvan piirros suuntaa antava

Hei sinä lähijunia omasta vapaaasta tahdosta tai pakon edessä suosiva selkä kumarassa kulkeva kanssamatkustaja!
Mun aivan äärimmäisen ihana kännykkäpussi on kadonnut. Se nyt sitten taisi tippua aamukoomassa sinne lähijunaan. Jos löydät pussukkani (ks. kuva yllä) ja olet vähemmän koomassa kuin minä, laita viestiä. Luvassa ruhtinaallinen palkkio.

T. Material Girl

p.s. Siitäs sain, kun menin pummilla. Taas sai paha palkkansa. Oli erittäin lähellä, etten samantien siinä laiturilla katoamisen huomattuani hypännyt takasin kotiin menevään junaan. Ja näin jälkeen päin ajateltuna olisi ehkä pitänyt. Jos ei muuta, niin olisin ainakin säästynyt erään teinin itkun sekaiselta paasaukselta. Aiheena oli tää koulu ja te opettajat ootte ihan perseestä. Ja niinhän se on. Nuorisossa on tulevaisuus!

Toisaalta en mä tiedä tarttenko mä tollasta pussukkaa. Ehkä vähän hätävarjelun liioittelua. Sitäpaitsi kun mä pudotan mun puhelimen niin ei se ikinä silloin ole kuitenkaan siinä pussissaan.

Työ tekijäänsä kiittää

Tänään oli oikeen hyvä päivä töissä. Iltapäivän tunnilla sain sitten syyn purkaa maanantaiärtymykseni. Ehdotin eräälle opiskelijalle, että hän voi poistua, jos ei tee annettuja tehtäviä. Opiskelijan ymmärrettävä huoli oli, että laitanko poissaolon, jos hän lähtee. Annoin hänelle sitten vastuun valita itse, mitä tekee ja lupasin, etten laita poissaoloa. Hän ei valinnut opiskelua, et vituikshan tämäkin kasvattamisyritys meni. Tai sitten ko. yksilö ei vielä ole niin kypsä, että hänelle voi laittaa tällaisia valintoja, joissa sisäinen motivaatio ohjaa omaa toimintaa, koska muuten jäis koulu käymättä ja hampaat pesemättä.

Hymy on taas herkässä

No mutta summa summarum, kyllä oli taas olo, että teen työtä, jolla on merkitystä. Ou well. Ammatinvalintakysymys.

Nyt on karsee nälkä, enkä jaksa/viitsi raahautua kauppaan. On varmaan liian porvarillista tilata kauppakassit kotiin. Tällanen palvelu oikeesti on! Ja mä olen ihan vakavissani miettinyt, et miten paljon helpompaa elämä olis, kun ei tarttis väsyneenä rahata sitä kissanhiekkasäkkiä, vaan joku reipas nuori mies (huom! nainen ei kelpaa) kaahais tohon rapun eteen pikkuautolla ja kantas kassit eteiseen. Joillain mun tutuilla on kyllä käytössä joku tällanen palvelu mut niiden ei tartte maksaa siitä ainakaan rahaa, se on kai joku poikaystävä tai sellanen nimeltään. Tosin sen palvelussuhteen ylläpito vaatii kait aika paljon.

p.s. Tietääkö joku, mitä otsikossa olevalla sananlaskulla tarkotetaan?

Am I realistic or just sad?

Tein tänään comebackin duuniin. Oli oikeesti mukavaa ja tuli jopa sellainen fiilis, että meikäläistä on sinne ihan kaivattukin takasin. Päivän mietelause bongattu joskus Aftonbladetista. Eikä tähän ole vastaan väittämistä.

Saatanan hieno ihminen

Siis Hurja viikko takana. Mä en ole yhtään ehtinyt masennella ja ahdistua yksin tukka paskasena peiton alla. Onneks nyt on viikonloppu tulossa, että jos sitten vähän ehtis oleen niinku rauhassa oma itsensä (eli siis tukka paskasena peiton alla). Kävin parina päivänä piikomassa vanhassa duunissa, kun joku oli sairastunut ja sitten mä osallistuin yhteen ammattini kannalta hyödylliseen koulutukseen (näyttää paperilla sitten hyvältä). Näiden lisäksi mä vielä hoidin tärkeintä sukulaissuhdettani ja kävin eläkkeellä olevan tätini luona. Kateltiin jotain 20 vuotta vanhoja valokuvia ja ne kuvat kyl kerto enemmän kun tuhat sanaa ikinä vois. Priceless.

On jotenkin käsittämätöntä, miten uupunut näin vähästä voi olla. Yksi suoritus/päivä on mulle aivan tarpeeksi. Kotiin päästyäni oon joka päivä vaan kaatunut sohvalle ja maannut siinä koko illan. Osasyyllinen tähän on varmasti nyt taas pahentuneet univaikeudet. Vaikka siis oli uuvuttavaa, kun oli näin paljon kaikkea, oli silti piristävää tavata osaa vanhoista työkavereista. No eihän siellä kuukaudessa mikään oo muuttunut. Mirja viettää edelleen kaiket päivät (välkät ja oppitunnit) huutonetissä lastenvaatteita katellen, Tainan perse on edelleen yhtä levee jne. No on siellä tosi mahtaviakin tyyppejä ja nekin oli kumma kyllä kauheen ilosia nähdessään mut (varmaan näyttelivät). Erään kollegan kanssa meillä molemmilla on stort intresse för svenska deckare ja Maria Montazami, joten oli virkistävää vähän jutella kirjoista ja Marian viime aikaisista blogijutuista ja tehtiinpä jopa siinä jossain välissä hauska ruotsinkielinen testi liittyen Maria Montazamiin. Testin mukaan minä ja Minna ollaan tosifaneja (piti tosiaan ihan testi tehdä, että tääkin asia selvisi). Oli vaan kauheen ikävä taas huomata, että ne välitunnit on hirveen lyhyitä. En oikeen meinannut ehtiä mennä niitä sijaistettavia oppitunteja mennä pitämään, kun oli kaikkee juoruttavaa siellä työhuoneessa. (henkilöiden nimet tietty muutettu)

Tänään oli sit vielä terapia ja sen jälkeen kävin kuntosalilla pitkästä aikaa (katsomassa jotain sisutusohjelmaa). Treenin jälkeen pukkarissa se itku sitten tulikin. Liekö johtunut väsymyksestä vai mistä. Taitaa olla päiväunien aika.

p.s. Jani Toivolakin oli treenamassa.