Musta ei valitettavasti löydy sen vertaa idealistia, että jaksaisin uskoa näiden julkisten keskustelujen ja mielenilmausten johtavan mihinkään konkreettiseen parannukseen. Puhutaan kauniisti yhteisestä vastuusta, koskemattomuudesta ja turvallisuudesta mutta luvataanko ryhmäkokoja pienentää tai yritetäänkö kaltaisteni kalliiden mutta opettamisesta innostuneiden maisterien työssäjaksamista parantaa maksamalla kesälomalta palkkaa tai muuttamalla vuosi toisensa jälkeen jatkuvia määräaikaisuuksia edes joskus vakinaisiksi.
Kevät on määräaikaisena olevalle helvettiä. Koulussa monet asiat tähtää jo tulevaan lukuvuoteen, jolloin mä tuskin olen enää talossa. Silti mä istun varastossa laskemassa kirjoja. Jos mä olisin huolimaton tai mun työmooraali olis löyhä, mä laskisin väärin. Tässä kohtaa lukuvuotta, epätietoisena tulevasta, nykyistä työtä suuremman huomion saa uuden työpaikan puuttuminen ja sen etsiminen. Mä myönnän, hoidan tällä hetkellä työni minimipanostuksella. Se varmasti huonontaa koulurauhaa.
Tän mun työmotivaatio-ongelman myötä oon pitkin kevättä pohtinut alan vaihtamista, vaikka opettamisesta nautinkin. Ongelma taitaakin olla siinä, että peruskoulussa aikaa menee käsittämättömän paljon kaikkeen muuhun kun opettamiseen. Ja toki mua vituttaa tää ikuinen sijaisen leima, joka mulle taitaa olla jo tatuoituna otsaan.
Seuraavaks pitäs sitten vaan keksiä, että alanko mä syrjäytyneeks mielenterveyskuntoutujaks tai kenties muotibloggariks. Kaikki hyvät ideat voi laittaa tonne kommentteihin. Lääkäriksi en ala, koska veri ällöttää.
Nyt pitäs vielä hetki sinnitellä hereillä ennenku pitää lähtee töihin. Virkistykseks vielä tää jo aika vanha vitsi. Toimii silti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti