Joka viikkoisella 45 minuutin mittaisella ammattilaisen vastaanotolla ehtii useimmiten jutella ne kiperimmät ja mieltä eniten vaivaavat asiat. Ja hyvä niin, siitähän mä maksan sievoisen summan joka kuukausi. Ongelma tuleekin vastaan, kun haluan avautua hesarin urpåista mielipidekirjoituksista, selittää kuinka söpösti mun kissa TAAS nukkui mun vieressä tai näyttää jotain älyttömiä ostoksia, mihin oon onnistunut tuhlaamaan liikaa rahaa taas kerran.
Silloin reilu vuosi sitten, kun kaikki oli vielä hyvin, sosiaalinen verkostoni oli melko laaja. Ympärilläni oli ihmisiä, joiden kanssa jutella lähes kaikesta. Nyt tilanne on hieman toinen, mihin olen itse tietysti osittain syyllinen. Tuomiossani on onneksi lieventäviä asianhaaroja ja rikostovereikseni voisi myös laskea nämä aiemmin ympärilläni olleet ihmiset, jotka nyt loistavat poissaolollaan (katkerako?). Tämä pieni johdanto liittyy siis siihen, miksi päätin aloittaa blogin kirjoittamisen. Kaipaan elämääni keskustelua ja höpöttelyä mutten useinkaan jaksa/viitsi/pysty/halua tarttua puhelimeen soittaakseni jollekin, joten tuttavani rohkaisemana ja avustamana ryhdyn nyt täällä keskustelemaan. Katsotaan jääkö tämä yksinpuheluksi vai saadaanko aikaan jonkinlaista dialogia. (Nyt voikin aloittaa vedonlyönnin siitä kauanko mä jaksan olla tästä innostunut. Vinkkinä, että innostuin taannoin neulomisesta ja sain tehtyä 1,33 säärystintä)
Mikään muu biisi ei voisi sopia paremmin aloittamaan mun hienoa blogia kuin Kaija Koon Kaunis rietas onnellinen. Ei tää mitään perusteluja tarvii. Kuuntele ja päätä itse!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti