Tää on nyt seljäs viikonloppu putkeen ilman minkäänlaista sosiaalista elämää. Pari ekaa viikonloppua oli ihan jees, nukuin väsymystä pois ja puuhastelin ja ajattelin omiani. Kovin paljoa omia puuhasteluja tai ajatuksia mulla ei kuitenkaan sit ole. Kolmantena viikonloppuna rupes jo tuntuun siltä, että saatan kuolla hulluuden sijaan tylsyyteen. Nyt neljäntenä viikonloppuna oon aika varma, että maallisen elämäni päättyminen tulee johtumaan kroonistuneesta yksinäisyydestä ja sitä seuranneista kompikaatioista.
Huolimatta siitä, että mä oon oikeesti yrittänyt itse vaikuttaa asioihin ja tehdä kaikkeni sen eteen, että tää elämä rupeis tuntumaan vähän vähemmän paskalta, tuntuu ettei mikään kuitenkaan muutu. Mun elämässä ei oo muuta sisältöä kuin duuni, eikä sitäkään tartte tehdä viikonloppuisin. Ehkä mun pitäs vaihtaa alalle, jossa voisin ryhtyä työnarkomaaniksi ja luoda uraa. Sit voisin kokea olevani menestynyt edes jollain elämän osa-alueella (tosin mä en oo ikinä tällasia ihmisiä pitänyt minään voittajina).
Ainoa ihminen, jolla tuntuu olevan aikaa ja halua tavata mua, on mun täti. Se lupautui lähtemään mun kanssa katsomaan puhdistusta joku päivä, vaikka se ei itse oikeesti sitä haluais nähdä, kun siinä kirjassa oli niin kamalia kohtia. Sillä ei oo ikinä kiire mihinkään kun me tavataan ja se tuntuu oikeesti välittävän ja olevan kiinostunut musta. No yks syy varmaan sen elämän kiireettömyyteen on eläkeläisen joustava arki mutta kyllä työssäkäyväkin löytää aikaa vaikka mihin, jos vaan haluaa.
Vituttaa kerta toisensa jälkee ehdottaa ja kysyä näiltä kavereilta, koska nähtäis, kun lähes aina vastaus liittyy toisen osapuolen kiireisen elämän päivittelyyn. Koska mä kuitenkin yritän olla ymmärtäväinen ihminen, en loukkaannu, vaan ehdotan, että kaveri katsoo kalenteriaan rauhassa ja ilmottelee mulle, kun sieltä löytyy sopiva rako. Ei oo tullu ilmotuksia. Mut se on jännä, et treffit, jonku tuntemattoman ja todennäkösesti ihan urpon miehen kanssa saa sovituksi parin päivän varotusajalla.
Mä en enää jaksa yrittää olla aktiivinen ja yksin ylläpitää näitä mun olemattomia kaverisuhteita. Mistä mä löytäisin ihmisen, joka haluais viettää vapaa-aikaansa mun kanssa, kun ei nää mun tuntemat ihmiset ehdi. Toisaalta Ymmärrän, vapaa-aika on arvokasta, ei sitä kannata tuhlata.
Mut hei onneks aurinko paistaa!
5 kommenttia:
Mua ahdistaa kysyä kaverilta (siltä yhdelta ainoalta, joka täällä lähellä asuu), että milloin nähdään. Nolottaa, kun siinä aina paljastuu kuinka oma kalenteri hohtaa tyhjyyttään, mutta toisella on täynnä kavereiden ja sukulaisten näkemistä. En itse haluaisi missään nimessä yhtä paljon sisältöä elämääni, vaan vaikka yhden näkemisen per viikko. Mutta tällä hetkellä ei ole edes sitä. Yksinäisyys on kyllä piru, sekä internetti. Itsellä ainut pelastus on ollut poikaystävä, joka on pitänyt mua edes vähän kontaktissa ihmisiin.
p.s. sulla on mielenkiintoinen blogi, seuraan. :)
nukka
Tiedän tunteen ja sitten tulee itelle niin säälittävä olo, kun ei oo mitään muuta kun aikaa. Mun ns. kavereille mä en enää edes jaksa esittää et mulla olis mitään elämää mutta töissä mä ylläpidän ahkerasti kulissia. Siellä mä kuulun siihen nuorisojaostoon, jonka elämän pitäs olla vähän kiinostavampaa kun miljoonavuotta naimisissa olleiden vanhusten. Et huomenna taas naamari naamalle ja nyökkäilyy ku joku kysyy oliko kiva viikonloppu.
p.s. kiva kuulla!
Kuulostaa tutulta.
Tykkään muuten sun kirjoitustyylistä, kerrot asiat huumorin sävyttämänä :)
Tänks, huumoria se on huonokin huumori!
Näköjään tullu tavaksi jälkikäteen lueskella näitä sun postauksia useampi kerralla ja kommentoitua sitten näihin vanhempiin näin viikkojen jälkeen.
Mutta tuosta tekstistä piti sanoa, että kyllä kuulostaa tutulta jälleen kerran sun kirjoittamat asiat. Vaikka minä olen osittain jo luopunu tuosta tapaamisten sopimisen yrittämisestä, kun tuntuu että kaikilla on kiire. Ja onpa tässä matkan varrella karissu sekin, että edes yrittäisin esittää kiireistä. Yleensä myönnän suoraan, että kalenteri ammottaa tyhjyyttään ja seuraan mielenkiinnolla kuinka vastapuoli reagoi (outo harrastukseni). Olen kyllä nykyään myös mestari keksimään yllättäviä menoja kun ulosmeno alkaa ahdistamaan liikaa juuri silloin kun joku vahingossa sattuu kysymään minua mukaan johonkin. Milloinkohan se alkaa helpottamaan, ulos lähtemisen vaikeus? Terapiassa tätä käsitellään joka kerta, mutta edistystä ei oikein tapahdu.
Lähetä kommentti