sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Yhden hullun illallinen

Slurps!
Mä oon kuluneen viikon aikana laittanut ruokaa kaksi kertaa. Se on paljon. Koko vuoden ruoanlaittosaldon voi laskea kahden käden sormin. Kyse ei oo siitä, ettenkö mä osaisi kokata, en vaan jaksa tai viitsi. Mulle ruokaileminen yksin ja ruoan valmistaminen vaan mulle itelle on jotenkin hankalaa. Viikolla tapasin mun treffipoikaa ja pistettiin sen kanssa padat porisemaan. Oli heti helpompaa kun oli joku kaverina siinä touhussa. Eilen mä sitten sain hirveen tsempin päälle ja keräsin lähikaupasta tarvikkeet eksän bravuuriruokaan. En oo pystynyt kyseistä ruokaa nauttimaan, enkä todellakaan kotona valmistamaan, kun se tärkeä ainesosa, eli mun eksä ei oo enää ollut kuvioissa. No eilen mä sitten loihdin kookoskanaa punasella curryllä ja rehuilla höystettynä.

Kyllähän se ihanaa olis, jos eksä ois kokkailussa (tai jälkien korjaamisessa) ollut mukana mutta mä oon tosi onnellinen, että sain pitkästä aikaa kyseistä ruokaa napani täyteen, eikä paha mieli vallottanut mun päätä. Tää vaikuttaa varmasti ihan mielipuoliselta, että miten joku ruoka voi tuoda toisen ihmisen mun mieleen niin voimakkaasti mut näin se nyt vaan on. Ja lohduttavaa huomata, että enää mun ei tartte ihan kaikkia eksään liittyviä asioita vältellä, vaan oon vähitellen laajentanut elämänpiiriäni myös niihin eksästä muistuttaviin asioihin ilman, että romahdan täysin.

Taidan vielä vähän piinata itseäni eksäjutuilla ja lähden hakemaan kaupasta mun ja eksän usein nauttimaa powercow vanukasta (joo ollaan aikuisia ja syödään vanukkaita), et josko siitä sit tulis se romahdus.

t. Herkku

3 kommenttia:

Piipula kirjoitti...

Ainakin se hyvä puoli eksästä on jäänyt, että tiedät kuinka tehdä tällaistakin herkkua. Erilaisiin aisteihin kytkeytyvät muistot ovat aika piinaavia; joku tuoksu tai maku ja ääni tuo mieleen elävät muistot. Kai se on sitä, että on joskus ehdollistunut niihin. Aika muuttaa sitäkin asiaa.

Itse koin sen aluksi pahaksi asiaksi; olisin halunnut väkisin pitää muistot eksästä kirkkaina ja pelkäsin ajan haalistavan ne. Olivathan muistot ainoa "kosketus" häneen. Kyllä se elämä kapeutui aika paljon, kun piti vältellä tiettyjä kauppoja, vaatteita, tuoksuja, reittejä, ruokia, kirjoja, elokuvia. Jotkut lakanat mulla oli pannassa vuosia koska ne olivat ne lakanat, joissa Hän nukkui viimeksi luonani :)

Mutta aika tekee jossain vaiheessa väistämättä tehtävänsä... Pitipä sitä hyvänä tai huonona asiana.

Niina kirjoitti...

Mulla on edelleen peilikaapissa joku sen vanha dödö ja mä rakastan sitä tuoksua mutta silti en vois kuvitellakaan haistavani sitä tuoksua kenelläkään muulla. Tosi paljon on ihania muistoja ja mä oon pelännyt myös kauheesti sitä, että ne haalistuu. Hirveen ristiriitasta. Aluksi muistot oli niin tuoreita, että ne teki kipeää ja piti yrittää blokkaa ne pois. Nyt ne on niin kaukasia, että tulee haikea ja surullinen olo.

Mä niin haluan muistaa sen, miltä tuntui olla onnellinen ja ihan lääpällään johonkin toiseen ihmiseen. Niin kovasti pelottaa, että yhtä voimakkaisiin tunteisiin ei enää kovin helposti pääse käsiksi.

Piipula kirjoitti...

Itsellä oli ainakin sellainen ajatus, että niin kauan kuin muistot ovat kirkkaita, se ihminen on läsnä elämässä. Vaikka hän kuinka oli ilmaissut, että ei tahdo eikä halua olla tekemisissä. Kostoksi yritin pitää häntä lähellä muistin keinoin :)

Olen edelleen sitä mieltä (vaikka tässä on kaikenlaista kakkaa tullut koettua), että ero ihmisestä johon on syvästi kiintynyt tai rakastunut, on äärimmäisen tuhoisa kokemus. Se riipii järkyttävän syvältä, ja tuntuu että niitä vammoja kantaa elämänsä loppuun saakka. Ehkä näin onkin, mutta uskon että siitä pääsee askel askeleelta takaisin elämään. Se elämä on tyhjää pitkän aikaa, ja takapakkeja tulee. Rakastamisessa ja onnellisuudessa on suuret riskit, nimenomaan niiden menettäminen.

Ehkä olemme kokeneet jonkun samantapaisen tilanteen. Ehkäpä muutama muukin. Haluaisin olla myös taas lääpällään johonkin; tosin sitten sitä miettii (vanhanan kyynikkona), että onko rakastuminenkin vain jotain typerää ja viturallaan olevaa kemiaa. Kyllä toisaalta haluais kokea voimakkaita tunteita. Mutta luultavasti ne on niin lamaantuneita hyvän aikaa eron jälkeen, että menee hetki että on toipunut siitä.