Oo mun kaveri, pliis!

Pääsin eilen vihdoin terapiaan purkamaan viikonlopun aiheuttamia tuntemuksia. Tai no siis osan niistä. Eihän yks 45 minuuttia riitä mihinkään, jos on yhden viikonlopun aikana joutunut olemaan tekemisissä ihmisten kanssa enemmän kun koko viime kuussa yhteensä.

Tän viikon sessiosta jäi päähän ainakin se, että asioihin reagoimatta jättäminen on myös kommunikointia. Kyllä, mä olen niin tampio, että mä en itse ole aiemmin tätä oikeen oivaltanut. Huomasin viikonlopun aikana erään henkilön tekevän tätä kanssani toistuvasti, tilanteessa kuin tilanteessa (olen kyllä tietoinen, että hän on tehnyt tätä samaa aiemmin mutta jotenkin olen ummistanut silmäni). Sanoinpa sitten mitä tahansa (hyvää tai huonoa), joka koski itseäni, hän ei kommentoinut asiaa mitenkään. Lopputulos oli syvä hiljaisuus tai hänen aloitteesta uusi puheenaihe. Mahdan olla todellakin epämielenkiintoinen ihminen tai sitten hänelle on aivan yhdentekevää, miltä musta tuntuu, kun ei pysty/viitsi ylläpitää keskustelua aiheiesta, jonka mä otan esille. Jotenkin mun mielestä kuuluu ihan hyviin tapoihin esittää tiettyyn pisteeseen asti kiinnostunutta muista ihmisistä, jopa silloinkin kun hatullinen paskaa vaikuttaisi mielenkiintoisemmalta. Multa iteltäni tulee ainakin aika luonnostaan tällasia kuuntelijalle kuuluvia fraseeja kuten aijaa, eikä, oikeesti, voi vittu, et oo tosissas jne.

No siis ongelmahan tästä muodostuu vasta siinä kohtaa, kun pitää tällaisen ihmisen kanssa tehdä yhteistyötä ja päättää jostain asioista. Eka päivä meni vielä niin ja näin mutta sunnuntaina olin jo täynnä pyhää vihaa ja vitutusta, joten aina kun oli mahdollista häivyin yksin omille teilleni. En myöskään enää edes yrittänyt ylläpitää keskustelua tämän henkilön kanssa muuta kun pakollisissa harrastukseemme liittyvissä asioissa. Hän varmaan koki tulevansa loukatuksi, kun en esittänyt tarkentavia lisäkysymyksiä hänen huonosti nukutusta yöstä tai kommentoinut hänen koiransa paskan koostumusta, koska vielä edelliseen päivään asti olen aina niin tehnyt.

En osaa sanoa, mikä on nyt katkaissut kamelin selän ja aiheuttanut tämän muutoksen omassa käytöksessäni. Mahdollisesti se, että terapiassa on nyt nostettu esiin aiemmin itselleni tiedostamattomia käyttäytymismalleja, kuten tämä yksipuolinen vastuunotto vuorovaikutuksen/ihmissuhteen ylläpitämisessä ja nyt olen tavallaan ryhtynyt kapinoimaan sitä vastaan.

Mikä on sitten se aito minä? Se mielistelijä, nyt esiin marssinyt välimpitämätön kusipää vai jokin muu?

En halua olla muiden mielistelijä ja että minusta pidetään vain sen takia, että pönkitän toisen osapuolen egoa. Tässähän siis ilmeni karu totuus, eli juuri se, että ko. ihminen ei minusta ihmisenä hirveästi välitä, koska muutenhan hän olisi huolissaan muuttuneesta käytöksestäni sekä viilentyneistä väleistämme ja koittaisi tehdä asialle jotain. Välien korjaamisen sijaan hän siirtää minut eienäämitäänhyötyä-osastoon. Olin olemassa vain häntä ja hänen ongelmiaan varten, kunnes kapinamieli otti minut valtaansa. Nyt multa ei enää välttämättä saa kannatusta omille ideoilleen tai lohdutusta huoliin pelkästä siksi, että niistä vaivautuu avautumaan mulle. Vihdoin mulle on ruvennut konkreettisesti aukeemaan tää asia, jonka kanssa olen kipuilla jo pitkän aikaa ja josta olen osittain syyllistänytkin itseäni ajattelemalla, että olen liian vaativa tms. Kyllä ihmissuhteelta voi odottaa saavansa jotain, vähintää molempiin suuntiin toimivaa vuorovaikutusta.

Nyt onkin varmaan korkea aika kaivaa kaapista liina ja ryhtyä hinkkaamaan tota omaa lähes täydellisen kiiltävää sädekehää. No joo, tiedän tilanteita, joissa joku toinen on kokenut mua kohtaa näitä samoja fiiliksiä ja se toki surettaa. Voisi ollakin mielenkiintoista opettavaista (jos siis osaisi suhtautua asioihin sillai järkevästi) lainata kynää jollekin ja antaa vapaa sana aiheesta Pulla kanssaihmisenä. Ja ei siis millään perinteisellä kurssipalautetyylillä, eli et kalastelis kehuja jne, vaan et sais oikeesti tietää, mikä mussa on ihan perseestä. Aika monia mainitsemisen arvoisia asioita osaan ihan itsekin nimetä mutta epäilemättä on paljon sellaista, josta mulla ei ole hajuakaan. En usko, että tää mun tarinan henkilökään ihan täysin tiedostaa ton oman toimintansa vittumaisuutta mut vaikeahan tollasesta on kenellekään puhua. Kritiikin vastaanottaminen kun ei varmaan kenenkään fiilistä ihan kattoon asti nosta. Toisaalta superhyvän ystävän kanssa ongelmistakin voi kait puhua. Sellasta mä kaipaan. Et yks superhyvä ystävä vois tulla tännenäi, kiitti!

p.s. Luettuani äsken tän skeidan läpi, podin hetkellisesti pientä nolostusta/ahdistusta siitä, että mä vaan puhun paskaa kaikista, et ei mikään ihme kun ei oo ystäviä, kun oon tällanen. Onneks se tunne kesti vaan pienen ohimenevän hetken. Eihän mun todellakaan tartte hävetä sitä, miltä musta tuntuu ja on tää blogissa avautuminen kuitenkin ehkä vähän parempi tapa, kun et kirjottelis jotain monimerkityksellisiä facebookstatuksia tai puhus paskaa selän takana kaikille yhteisille tutuille (been there, done that).