Palasin takaisin sivistykseen vuoden ensimmäiseltä (ja todnäk viimeiseltä) mökkireissulta (matkatarinan postaan joskus myöhemmin) ja heti kotiin päästyäni piti tietysti lukasta vähän uutisia. Ne kun piristää aina niin hirveesti. No luettuani tarpeeks näitä karseita ampumajuttuja, bongasin osuvan koluminin. Tää ihmisten syrjäytyminen, yksinäisyys ja turvaverkkojen katoaminen kun ovat näitä mun lempiteemoja. Tää kirjotus oli virkistäva kaikessa siinä epärealistisessa idealistisuudessaan.
Joku täs maailmassa on ihan perseellään, kun niin moni jää yksin vaikeessa elämäntilanteessa. Opekolleega kertoi lattarivaihtarinsa fiiliksistä nyt kun vaihtarivuosi on melkeen takana ja tän tytön yks isoimpia ihmetyksiä oli se, että kuinka ei välitetä toisista ihmisistä. Hyvä esimerkki tästä oli kun tää tyttö oli isäntäperheessä jätetty yksin itkemään pimeenä syysiltana koti-ikävää. Peheen äiti sitten oli selittänyt, että näin meillä tääl Suomessa, et tääl jätetään omaan rauhaan potemaan paskaa fiilistä. Koti-ikävä oli mennyt kyllä onneksi ohi mutta mitäs sitten, jos ongelmat on sitä luokkaa, että ne ei parin illan itkemisellä häviä?
Musta on hyvä, että meillä on tällanen loistava sosiaaliturvajärjestelmä ja kaikki hienoudet kelan korvaamasta terapiasta lapsilisiin mutta ei mikään tällanen yhteiskunnan luoma "tukiverkko" korvaa niitä muita ihmisiä. Ehkä nykyään tosiaan oletetaan, että yhteiskunta hoitaa nää pudokkaat, ettei niistä tartte niin välittää. Mun ympäriltä ainakin puuttuu sellanen aito kiltteys ja välittäminen. Ja varmaan itsekin voisin siinä vähän petrata. Tos yks ilta vähän yritin. Autoin oma-aloitteisesti (huom!) lähikaupassa yhtä mummoa kissaruoan ostossa ja juttelin vähän kissoista sen kanssa.
Ollaanko me ihmiset sit kuitenkin perusolemuksesltamme jotenkin niin kateellisia aina muille, että ei haluta jeesaa heikompaa, ettei sillä sit vaan menis paremmin kun itellä? Koska sehän ois ihan hirveetä, et jos kutsus sen jonku ressukan (vaik mut) johki vaikka synttäreille. Hyvällä tuurilla se ei edes tulis ja jos sit tuliski ja sil ois kivaa niin haittaisko se? Olisko se kiva niinku joltain muulta sitten pois?
Täs taistelee tavallaan kaks käsitystä. Pitäskö jokaisen selvitä omillaan ja pitää huoli ittestään vai ollaanko me kaikki vastuussa kaikista? Kristillinen käsitys varmaan menis lähemmäs tota jälkimmäistä, kun eikös siinä isossa kirjassakin käsketä rakastaan lähimmäistä jne. Toisaalta media ja yritysmaailma tuo sitten esiin myös tätä toista kantaa, et sä oot ite vastuussa ja oman onnes seppä. Mut kun ei se niinkään mun mielestä mene tai voi mennä. Aika raadollista. Mä en vaan usko et tällanen kauheen yksilökeskeinen kulttuuri vaan tekee ketään kovin onnelliseks, edes niitä joilla on ne kulissit kuosissa.
Vielä pakko komppaa Kaaroa siinä, että julkisen sektorin tekemät toimet syrjäytymistä vastaan ei auta, koska meidän oma toimintakulttuuri on niin syvältä. Ei ykskään pilleri tai muu voi korvata kanssaihmisten välittämistä ja yhteisöllisyyden tunnetta. Syrjäytyminen jos mikä, on asia johon kuka tahansa maija meikäläinen voi vaikuttaa, jos vaan viitsii ja haluaa.
Tulipas taas deepejä ajatuksia. Johtuu varmaan tästä pienoisesta univajeesta. No niin nyt mä taas voisinki lopettaa tän paasamisen. Tästä aiheesta meinaan tarinaa tulis enemmän ku kukaan ehtis lukee.
No onneks tänää on euroviisut niin aina hetken mäkin pystyn elämään siinä harhassa, et tää maailma on ihan loistava paikka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti