tiistai 6. maaliskuuta 2012

Miksi kinata, kun mä oon kuitenkin oikeassa?

Sen lisäksi että oon muodollisesti pätevä opettaja, oon myös rakkauden riitelyn ammattilainen. Vaikka harrastan riitelyä ihan ammatilaistasolla, palkkana on yleensä vaan paska mieli, ei mitään sen ihmeempää. Ja ikinä en ole tuntenut itseäni voittajaksi riidan jälkeen, joten vielä on opittavaa ja treenattavaa (lahjattomat treenaa).

Non verbaalista kommunikointia
Mykkäkoulu ihmissuhteen kanssa päättyi vihdoin. Se vaivas ja häiritsi mua niin paljon, että mä en pystynyt ite jatkamaan mykkäkoulua, vaan soitin sille (tässä mulla on selkee kehittämisalue). No eipä se puhelimessa jauhaminen mitään oikeen hyödyttänyt ja se vonkas, että tavattas. Suostuin, kunhan olin eka vähän esittänyt vaikeesti tavoteltavaa (tosin turhaa se näytteleminen on, kyllä se tietää kuinka helppo mä olen). Toiveet tapaamiselle oli mutta ei kyllä kovin korkealla. Mä odotin siltä jotain elettä, jolla se osottas olevansa muutakin kun huonomuistinen urpå ja se ei tietenkään tajunnut elehtiä niin, että mä vähän leppyisin ja taas tykkäisin siitä. Eli siis suomeks sanottuna, se ei lukenut mun ajatuksia ja tajunnut mitä mä haluan ja sitten mä vittuunnuin lisää. Solmusta tuli umpisolmu.

Se mua ei haittaa, että ihmissuhde ei ollut mitään lahjaa hankkinut (mulle lahjaks riittäis kaunein lahja, minkä mies voi naiselle antaa), vaan ennen kaikkea se, että tyyppi ei millään tavalla noteeraa mun merkkipäivää. Onnitteluhali olis ollut ihan tervetullut ja vaikka kakkukaffet Fazerilla. Kiukuttelua oli siis valitettavasti todella helppo jatkaa tän tapaamisen jälkeen.

Ou well, no ainakin mykkäkoulu päättyi.

Every cloud has a silver lining

2 kommenttia:

Ihmissuhde kirjoitti...

Ei tullut huomaavaisuutta, eleitä, lahjaa. Pelkkä anteeksipyyntö. Kerätään siis taistelutahto jälleen, pyyhitään turhat kyyneleet ja tehdään kuten olisi pitänyt tehdä.

Niina kirjoitti...

No on se anteekspyyntö ihan hyvä startti ja oikeestaan ihan välttämätön.