Konsten att vara snäll

Mä huomasin tänää ilokseni, etten ole tän kylän ainoa ihminen, jolla on liikaa aikaa päivisin, että voi lorvia kaupungilla. Mä oon potenut niin suunnatonta huonoa omaatuntoa siitä, etten käy töissä/opiskele/tee mitään järkevää ja nyt mä sain ainakin hetkellisen synninpäästön. Mä menin tänään nimittäin yhen opekaverin kanssa treffaamaan Maria Montazamia (täähän oli vähän niinkun jo oman ammatin takia pakollinen juttu) ja siellähän oli vaikka kuinka paljon ihmisiä, joilla ei myöskään näemmä ole päivisin mitään järkevää tekemistä. Mä oikeesti luulin, että me ollaan suunnilleen ainoot ihmiset siellä, koska eihän normaaleilla ihmisillä pitäis olla päivällä aikaa jonotella jossain ostoskeskuksessa tuntitolkulla (eikä normaalit ihmiset kai jonottele minkään kotirouvan tapaamista). Mä oon edellisen kerran oikeesti ollut yhtä innoissani jouluna '86, kun saatin siskon kanssa pukilta stiga.

Hiuspehko ja brun-utan-sol

No siellä me kiltisti seistiin jonossa, kunnes todellisuus iski. Jono on liian pitkä ja aikaa liian vähän. Todettiin, että nyt tarvii keksiä uus suunnitelma. Koska mä en ollut kännissä, en kehdannut lähteä kiilaamaan (kuten ehkä joskus jossain baarijonoissa, anteeks nyt vaan kaikille), myöskään sen meikkipussin ostaminen ei oikeen innostanut, joten päätettiin mennä pokalla vaan tunkemaan siihen lähistölle, että jos edes jonkun kivan kuvan saisi otettua siitä vaaleesta hiuspehkosta ja feikkirusketuksesta.

Päästiinkin sitten ihan hyviin asemiin kuvaamaan Marian nimmareitten jakamista. Kunnon fanina (voiko yli 15-vuotias ihminen olla fani?) mä olin ottanut Maria Montazamin kirjan mukaan ja onnistuin sitten vonkaamaan meille nimmarit. Kyllä se selostajamies siinä ekana hätyytteli meitä jonottamaan mutta kun mä heilutin sen kämäsen fanikortin sijaan sitä kirjaa niin se lämpes sitten. Ja saatiin sitten vaihtaa Marian kanssa pari sanaa, kun se kysyi meidän nimet. Mä haluan yleensä liputtaa kiltteyden ja pehmeiden arvojen puolesta mutta moral of the story: kiltit tytöt jonottaa ja jää ilman.

Rakkaudella Maria Montazami

Vad sa du?

Jos nyt jotain tästä mahtavasta kohtaamisesta jäi erityisesti mieleen niin ehkä ekana pakko mainita, että Maria Montazami on kookkaampi kuin olin luullut. Kyllähän ne yli 10 sentin korotkin tekee tehtävänsä mutta siis esim. sen kädet oli oikeesti isot (ehkä mulla ei kyl oo varaa täs kauheesti huudella, kun itelle sopivat lapaset löytyy lastenosastolta). Se oli myös melko väsyneen näkönen. Tiedä sitten oliko sillä menny edellisenä iltana myöhäseen vai onko toi julkkiksena oleminen oikeesti niin uuvuttavaa hommaa. Mut se puhetyyli oli se sama. Ihan mahtava.

Aluks mua jäi vähän harmittamaan, että me ei saatu kaverikuvaa Marian kanssa. Kun käytiin sitten lounalla tän mun opekaverin kanssa ja puitiin tätä mahtavaa kokemusta, tajusin, että parempiahan näistä kuvista tuli kun niissä on vaan Maria. Mitä lisäarvoa kaks leimiä harmaavarpusta olis näihin kuviin tuonut?

Ja tiedoksi vaan vielä kaikille, että tää mun opekaveri on ihan virassa oleva ihminen, vaikka sillä olikin päivällä aikaa tällasille hömpötyksille. Eikä luokan oveenkaan ollut tarvinnut laittaa lappua "oppitunnit peruttu", koska kaverillani päättyy perjantaisin opetus kymmeneltä. Mut hei, ammatinvalintakysymys!