Äiti

Masu kipeenä. Noin 20h ilman kiinteetä ravintoa ja nestemäinenkin on ollut alkoholitonta. Tässä lopputulos. Ajatuksenvirta vetänee vertoja Johanna Tukiaisen blogipäivityksille.

Syksyllä oli monen kuukauden radiohiljasuus. En jaksanut vastata äidin puheluihin, koska joka kerta kun oltiin tekemisissä, mua vaan rupesi vituttamaan kaikki entistä enemmän. Joskus mä kadehdin ihan älyttömästi niitä ihmisiä, jotka on läheisiä äitinsä, siskonsa tai ylipäätänsä perheensä kanssa. Joskus mä taas mietin, että kyllä osa siitä perheidyllistä, mitä tää maailma on täynnä, on pakko olla kulissia.

Mun välit mun äitiin on aina ollut todella etäiset. Olin pienenä enemmän isin tyttö. Oon kuitenkin jotenkin oppinut tulemaan toimeen äidin kanssa. Ei me siis riidellä toisin kun mun äiti ja sisko. Ne pitää mykkäkoulua, huutaa ja jauhaa. Minä ja äiti pysytään enemmän asialinjalla. Meidän keskustelut on hyvin pinnallisia, jutellaan tyyliin säästä. Se oli ihan ok silloin, kun mulla oli kaikki ihan jees, enkä tarvinnut mitään erityistä äidillistä tukea. Mun äiti ei nimittäin ole kovin äidillinen. Se ei osaa lohduttaa. Se hermostuu, jos mä kerron pahasta olostani. Se menettää malttinsa, jos mulla on niin huono olo, että en pysty syödä. Voi hyvänen aika, en mä enää tiedä mitä mä teen sun kanssa. Ihan kun meidän välillä ei olisi juuri minkäänlaista tunnesidettä. Ei me halata, ikinä. En mä pala halusta kertoa sille mun elämästäni. Ei se edes taida oikeen tuntea mua. Mä en halua kertoa sille asioistani, koska mä en kestä sitä sen huolestumista ja voivottelua. Kyllä sun pitää nyt mennä lääkäriin. Pakkohan sun on töitä saada. Onko sulla nyt rahaa lähteä matkalle? Mä kyllä tiedän, mistä mä oon perinyt tän mun perus negatiivisen elämänasenteeni.

Tänään äiti kävi tuomassa mustikkakeittoa, kun mä olen edelleen vähän huonovointinen. Se viipyi viisi minuuttia. En tiedä mihin sillä oli niin kiire, en kysynyt. Kaikesta huolimatta jo tän viiden minuutin vierailun aikana mun niskakarvat nous pystyyn ja vitutuskäyrä kohosi. Miten se voikin aina saada mut tuntemaan itseni niin saamattomaksi. En mä ennen tätä masennusta tarvinnut ketään ihmistä mua patistamaan töidenhakuun tai muuhunkaan. Mä oon aina ollut se vastuullisempi ja mun sisko se hulttio, silti äiti käyttäytyy mua kohtaan niin kuin mä en itse tekisi mitään. Myönnän, että en nykyään hoida asioita ihan niin säntillisesti kuin normaalit ihmiset. Maksan välillä laskut myöhässä, en käy kaupassa viikkoon, pidän puhelinta äänettömällä monta päivää ja koti on sotkuinen. Kuitenkin jossain vaiheessa tavalla tai toisella mä saan noi asiat tehtyä mutta sitten äiti on jo keksinyt jotain muuta, mistä se mua patistelee. Miksei se jää tänne mun kanssa siivoomaan, jos se on niin huolissaan tästä pölyn määrästä tai miksei se yhen mehukeiton sijaan tuo muovikassillista ruokaa, etten mä kuihdu kokonaan?

Mä en halua kuulostaa kiittämättömältä, mä oon vaan vitun kyllästynyt. En mä jaksa enää pyytää siltä mitään äidillistä turvaa tai apua. Kun on kyse mun äidistä niin musta tuntuu, että mä aina vaadin tai odotan liikaa. Vertaan aina muihin.